riitänksmä

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis imuroidessaan

ei edes vaikka olisi aurinkoraitoja tai tasaraitapaita

mä en oikeen usko sellaiseen

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis siinä urheilukaupasta ostetussa topissa

tai siis okei kyllä mä tiedän, sä näytät se päällä upeelta ja hyvinvoivalta

mut mä en näytä joten mä en oikeen luota sellaiseen

kaunis, ne sanoo instagramissa, söpö, lopeta jo oot niin kaunis

ihanaa kun oot aina niin itsevarma! kaunis! itsevarma?

onkse itsevarmuutta että on pitkät silmäripset ja onnistunut huulipunan rajaus

(tää on ainut asia mistä oon ihan varma: ei ole)

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis vaan sen takia että toiset sanoo niin

tai siis okei kyllä ehkä voi

mutta riittääkö se että muut uskoo kun ei usko itse

riittääkse

riitänksmä

silloin kun en usko siihen

silloin kun en usko koska imuroin

silloin kun en usko vaikka olisi päällä tasaraitapaita

silloin kun en usko ja takaraivossa jyrisee katupora hakaten ihan jokaisen valon lähteen pienen pieniksi sirpaleiksi teräviksi palasiksi jotka lähtee lentämään merituulen mukana vaikka viimeksi kun mä sain ne koottua olin tehnyt lupauksen että pidän niistä kiinni seuraavan kerran kun ne meinaa lentää

riitänksmä silloin kun en taaskaan saa niitä palasia kiinni, taaskaan

riitänksmä silloin kun se kysyy taas hymyillen että mitä kuuluu ja mä vastaan että ihan hyvää vaikka ihan hyvää olisi kilometrien päässä siitä väsymyksestä mikä on totta

ja kuka se? no jokainen

mä oon odottanut silmuja siihen takapihan koivuun joka näkyy keittiön ikkunasta siitä asti kun se alkoi viimeksi osoittaa merkkejä syksystä

silmut puhkesi toukokuun ensimmäisenä lauantaina, ja edelleen mä odotan

vuosi sitten silmujen puhjetessa mä tanssin ympäri keittiötä niin että lattia alkoi kallistelemaan silmissä

nyt mä vain katson sitä heikkoa kasvavaa vihreyttä ja odotan

se ei oo päätös että näkee kevätaamut vähän pimeempinä kun ne oikeesti on

siihen ei myöskään sairastuta, siihen valutaan, vajotaan

aikaa kiipeämiselle ja pinnassa olemiselle saa aina haalittua jostain

mutta ne mitkä jää mieleen on vajoamisia

riitänksmä silloin kun vajoan

ainakin mä huomaan sanovani itselleni että en riitä

kukaan ei voi olla olematta kaunis kun nauraa niin paljon että mahaan sattuu

tai paistaa banaanilettuja

tai itkee yksin sohvannurkassa breakfast at tiffanyn viimeiselle kohtaukselle

silloin kukaan ei voi olla riittämättä

mut siihen imuroimiseen mä en edelleenkään usko

---

Tää on spoken word -teksti jonka tein kouluun puheilmaisun kurssia varten ja laitoin sen tänne koska, en tiiä, sen takia että halusin kertoa teille jotka vielä luette että kyllä mä vielä kirjotan vaikka blogissa ei siltä näytä. En kirjota just nyt paljoa mutta kirjotan kuitenkin, sen verran että saan uskottua mun kirjottamiseen aina välillä. Niin kuin tänään. Hyvää kesää, tai jotain.

sunnuntai

herää klo 7.46 ja tajuaa että kurkkukipu

tekee mikropuuroa, unohtaa sekoittaa, unohtaa laittaa suolaa, unohtaa mikroon liian kauaksi aikaa

laittaa päälle pakastemustikoita

katsoo snäpit tykkää ig-kuvat selaa twiitit

peruu pianotunnin

lukee Neljäntienristeyksestä Lahjan osuuden

syö lounasta

roikkuu puhelimella

katsoo ulos keittiön ikkunasta, aurinko paistaa vastapäiseen taloon, aurinko on melkein kevät

miettii pitäisikö lähteä ulos kunnes muistaa että kurkkukipu ja päätös että tänään on lepopäivä

meinaa nukkua päiväunet

korkkaa nimipäiväkakun (nimipäivä oli kaksi päivää sitten)

lukee Neljäntienristeyksestä Kaarinan osuuden

etsii yle areenasta jotain katsottavaa, ei jaksa katsoa mitään
etsii netistä Yökylässä Maria Veitolan uuden jakson

roikkuu puhelimella

katsoo ulos keittiön ikkunasta, vaaleanpunainen taivas heijastuu vastapäisen talon ikkunoihin

syö äidin kanssa banaanilettuja ja nutellaa

roikkuu puhelimella

meinaa ikävöidä perjantain melkein täysin kevyttä oloa (ikävöikin)

aloittaa Neljäntienristeyksestä Onnin osuuden

alkaa kuunnella Sannin viimeisintä albumia läpi

meinaa skipata ne biisit joita ei ole koskaan kuunnellut kokonaan koska alku ei vakuuta mutta päättää antaa tilaisuuden niillekin

kirjoittaa sunnuntain ylös ihan vaan koska huvittaa eikä osaa oikein päättää onko tää sunnuntai hyvä vai huono päivä

La La Land

Viime vuoden lopussa maailmalla ja nyt tammikuussa Suomessa ensi-iltansa saanut La La Land on jotenkin hyvin ainutlaatuinen elokuva. Kun ensimmäinen kohtaus lävähti valkokankaalle, ihmiset nousevat ruuhkassa autoistaan, puhkeavat lauluun ja alkavat tanssia, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen "tehdäänkö tälläsiä leffoja oikeesti vielä". Ilmeisesti ainakin kannattaa tehdä, jos tulos on ehdokkuus seitsemään Golden Globeen ja jokaisen ehdokkuuden voittaminen.

Juonen kulku on pitkälti ennakoitavissa ja klassinen musikaalirakkaustarina, mutta siihen on tuotu joitain teräviäkin särmiä, jotka nostavat sen liian siirappisuuden vaarasta pois ja musikaalimaailmasta realistiseen elämään. Se on jazz-pianistin ja näyttelijän rakkaustarina, joiden kummankin täytyy löytää oma tiensä niin toistensa avulla kuin ihan omat taistelut taistelemalla.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Justin Hurwitz, ja hän on tehnyt uskomattoman hyvää työtä. Musiikista löytyvät tarttuvat laulumelodiat, vielä tarttuvammat pianoriffit ja tanssimaan vaativat instumentaalibiisit. Siinä on niin tarinan ja päähenkilöiden mukana kulkevia jazz-biisejä ja musikaalien kultavuosikymmenten klassisia orkesterisovituksia kuin nykypäivän konemusiikin ulottuvuuksiakin. En ole viime perjantaista lähtien kuunnellut melkein mitään muuta kuin La La Landin soundtrackia, kestää neljäkin alusta loppuun -kuuntelua peräkkäin.

Pääparia esittävät Ryan Gosling ja Emma Stone eivät ole ihan yksiselitteinen valinta tällaisen musikaalitykityksen suurimpiin laulurooleihin. Molemmilla on niin näyttelijä- kuin musiikkitaustaa, mutta kummankaan lauluääni ei ole vahva Broadway-ääni. Isoissa laulukohtauksissa hiukan kyseenalaistin valintaa, mutta toisaalta mietin, että eihän musikaalilaulajien tarvitse aina ollakaan sellaisia. Molempien äänet ovat lopulta hyvällä tavalla mielenkiintoiset ja pääsevät todella hyvin oikeuksiinsa soolobiisiensä aikana; Goslingin City of Stars ja Stonen Audition ovat huikeat juuri näillä äänillä.

Ja etenkin tanssikohtauksissa Goslingin ja Stonen välillä kipinöi. Oli kyseessä sitten vain näiden kahden välinen kohtaus steppikengät jalassa tai värikäs ja energinen joukkokohtaus, heitä on ilo katsella.

La La Land on elokuva vahvasti vanhojen musikaaliklassikoiden hengessä, josta on puhuttu jopa nykypäivän Singing in the Rainina. Se on rakkaustarina, jossa on niin hattaraisemmat kuin kivisemmät polkunsa ja jonka suurimmaksi teemaksi nousee omien unelmien takana seisominen.

Tykkään pt 5

En tykkää

- aamujen pimeydestä
- iltapäivien ja iltojen pimeydestä
- jäisistä jalkakäytävistä
- lapasten kotiin unohtamisesta
- pettymyksistä
- välinpitämättömyydestä
- kursseista jotka oli ensin mielenkiintoisia mutta nyt vaan kyllästyttää
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki on niin tiukassa ettei sitä saa auki
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki aukeaa liian helposti eikä sitä saa kiinni ennen kuin se on valunut kokonaan pois mustana ja tahmeana ja tahraavana ja kauheana


Tykkään

- Skam-sarjasta
- Sherlock-sarjan uudesta kaudesta
- Ed Sheeranin Shape of Yousta ja Castle on the Hillistä
- La La Landista
- La La Landin soundtrackista
- spotify premiumista
- tyypeistä jotka välittää