Valoa ja pimeää ja vaaleanpunaisia pilviä

Lumi tuli nopeasti. Tuoden valoa, niin paljon valoa.

Kun ensimmäisenä kunnon lumipäivänä heräsin seitsemältä, ihmettelin, miten sälekaihdinten välistä hiipi valkoisille seinille sinertävää valoa eikä sitä mustinta mustaa. Se oli lumi.

Kävelin kouluun, tiet eivät olleet vielä edes muuttuneet ruskeanharmaaksi sohjoksi eikä jalkakäytävillä ollut vielä valkoisuuden rikkovia varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä -kylttejä. Lunta satoi lisää. Oli valkoista ja vähän sinistä ja niin valoisaa.

Lähdin lumiviikonloppuna pienelle kävelylle ja löysin itseni jonottamasta Suomenlinnan lauttaan. Tajusin ikävöiväni liikaa sitä, että on meren ympäröimänä. Olin sitä ennen ollut Suomenlinnassa viimeksi syyskuun lopussa. Lempparikallio oli oma itsensä mutta silti erilainen, niin valkoinen ja sininen ja vähän violetti. Ja niin kovin hiljainen.

Talvi pysyi ehkä kaksi viikkoa, käänsi sitten selkänsä ja lähti ihan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kun heräsin taas aamulla seitsemältä ja musta, hiukan vihertävä musta hiipi sälekaihdinten raoista, en muistanut, että se oli ollut syksyn normaalitila ennen lunta. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut taas hämäräksi, kaikki muukin kuin huone ja kaikki se hämärä tila ulkona.

Mutta sitten kun pääsi ulos, se tuntui vähän keväältä. Ei paljoa, mutta vähän.

Lauantaiaamuna ennen yhdeksää ratikkapysäkillä ei ollut ketään muita kuin minä ja taivaalla näkyi kolme neljännestä valkeasta kuusta ja vaaleanpunaisia pilviä.