Harry Potter and the Cursed Child

Jos haluat pysyä täysin Potter-spoilaantumattomana, en suosittele tätä tekstiä.

Kun tuli tieto siitä, että Harry Potter saa jatkoa näytelmän muodossa, ajattelin että jaa, kaipa sekin pitää lukea. Teksti ei edes ole Rowlingin vaan koko juttu vain perustuu hänen tarinaansa, mutta kaipa se silti pitää lukea. Onhan se kuitenkin Potteria. Ja Potterit on rakkautta.

Suhtauduin koko hommaan kuitenkin aika kriittisesti. Tekstin on kirjoittanut joku John Thorne ja tarina on Rowlingin, Thornen ja John Tiffanyn. Kirjaneidon sanoin juttu tuntui suuren budjetin fanfictionilta. Ja onhan koko homma aika fanien rahastusta, kun uskollisimmat fanit menevät katsomaan näytelmän, sekä ostavat tämän kirjan ja vielä ensi vuonna ilmestyvän Definitive Editionin ja ehkä vielä oman kielensä käännöksen. Alunperin ajattelin, että en liity massiiviseen Potter-hurmokseen julkaisupäivänä, Harryn syntymäpäivänä 31. heinäkuuta. No, toisin kävi. Kun heräsin kyseisen päivän aamuna Hangossa ja aloin selata aiheesta räjähtänyttä Twitteriä, päätin että marssin suoraan kirjakauppaan heti kun pääsen illalla takaisin kotikaupunkiin. Tuli sellainen fiilis, että Potterit on mun koti, Tylypahka on mun koti, ja vaikka Cursed Child ei olisikaan kuin muut Potterit, se on silti pakko lukea, ihan vaan sen takia että pääsee takaisin kotiin. Kirjakaupan jonossa näytin tytölle, jota en tuntenut, pöydän jolta olin ottanut oman Potterini, ja kun hän palasi jonoon puristaen omaansa, vaihdoimme leveät hymyt ja tajusin, että kyllä minä jollain tapaa tunnen tämän tytön. Olemme molemmat seuranneet Harryn tarinaa.

Tykkäsin siitä ideasta, että tämä uusi tarina ei jatka täysin samojen hahmojen pyörittämistä, vaan keskiössä ovat henkilöt, joista lukija ei tiedä vielä paljoa, mutta jotka on Kuoleman varjelusten lopussa esitelty: sarjan päähenkilöiden lapset. Albus Potter ja Scorpius Malfoy ovat ihania hahmoja, jotka eivät ole isiensä eivätkä kenenkään muunkaan kopioita, vaan täysin itsenäisiä hahmoja. Ja vaikka päähenkilöinä onkin uusi tylypahkasukupolvi, Harrya, Ginnyä, Hermionea, Ronia ja Dracoa ei kuitenkaan unohdeta, ja näiden isä- ja äiti-ihmisten kohtaukset olivatkin osittain kirjan parhaimmistoa. (Vaikka se, kuinka tyhmäksi Ron oli kirjoitettu, ärsyttikin suunnattomasti.) Takaumien, unien ja muiden aikahyppyjen (en kerro enempää) avulla tarinaan saatiin linkitettyä myös rakastettuja ja vihattuja (tai molempia yhtä aikaa, Potter-fani, tiedät ketä tarkoitan) hahmoja vuosien takaa, mikä toimi yllättävän hyvin.

Jotkut juonenkäänteet tuntuiat absurdeilta ja välillä tuntui, että tämä kahdeksas Potter pelaa vain edellisten seitsemän kirjan palasilla. Samanlaiset yltiöpäiset suunnitelmat, samanlaiset monijuomaliemen käytöt, samat koulun käytävät, takaumissa yms. käytiin läpi jo olemassa olevia kohtauksia. Mutta ehkä koko tarinan tarkoituskin oli se. Viedä ne Tylypahkan opiskelijat, jotka ovat sinne päässeet vain Rowlingin kirjojen avulla, takaisin. Näyttää että jotkut asiat tässä rakkaassa koulussa pysyvät aina ennallaan, ja että ihmisluonnossa jotkut asiat pysyvät aina ennallaan. Ja sen Harry Potter and the Cursed Child todellakin teki. Vei minut takaisin ihmisten ja asioiden luo, joihin olen uudelleen ja uudelleen uppoutunut ja joita olen rakastanut. Ja se on tärkeää, että vaikka Cursed Child tekikin tämän kaiken, se toi joka vanhaan hahmoon ja joka vanhaan tapahtumapaikkaan ja kohtaukseen uuden vivahteen. Koko seitsemän kirjaa kestäneeseen kertomukseen uusia tasoja. 

Se, että teksti on näytelmäkäsikirjoituksen muodossa, vaati hieman totuttelua, mutta loppujen lopuksi dialogia ja näyttämöohjeita luki ihan sujuvasti. Monet kohtaukset tosin aiheuttivat joko reaktion "tän haluun nähä lavalla" tai "miten ihmeessä ne tekee tän lavalla".

Ja vaikka en läheskään jokaisesta kirjan sisältämästä asiasta tykännyt, niin kyllähän siinä itkukin pääsi, niin ekassa ja vikassa luvussa kuin siellä jossain välimaastossakin. Ihan vain sen takia, että tuntui niin hyvältä olla Tylypahkassa taas ja olin taas kotona. Ihan niin kuin Rowling on itsekin sanonut: "Whether you come back by page or by the big screen, Hogwarts will always be there to welcome you home."

Jack Thorne, John Tiffany & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two

Little, Brown 2016

330 s.