Sekin kääntyy lopulta

Tänään takapihan asfaltilla oli ensimmäistä kertaa kesän jälkeen keltaisia lehtiä. Ensimmäinen tunne oli kauhistus, marraskuu tulee. Rooibos tuoksuu toissa talvelta ja kyyneliltä, Clipperin se joku maku mitä meillä on kaapissa tuoksuu viime talvelta ja ahdistuneelta stressiltä. Iski kauhu tulevan talven peittävästä tunteesta, siitä jonka muistaa kun ajattelee sitä talvea ja ahdistus siitä, minkä teen tuoksu se seuraava tulee olemaan.

Mutta sitten tajusin, että talvi ei ole vielä tulossa. On tulossa syksy. Ja kevät on aina onnellisuuden kevät, mutta syksy on heti kakkosena. Syksy tuntuu hyvältä, syksyllä voi hautautua villapaitoihin ja villasukkiin, syksy enteilee talvea mutta tuntuu silti hyvältä. Ja sitten heräsin siihen, että nyt on kuitenkin vasta elokuu.

"Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa."

Syksyn tulon tunnistaa siitä, että soittolistat täyttyvät Juice Leskisestä.

Ja siitä, että iltapäivisin ei jaksa lähteä minnekään, kun on ollut koko päivän koulussa. Niin, mä olen nyt se lukiolainen. Eilen palvottiin kakkosia, tultiin abien toimesta pelastetuiksi, koko päivän oli jalassa punaiset pyjamanhousut ja Uffin neljän euron punaisessa ja revityssä paidassa luki "taide tulee minuun". Hengästyttävän päivän jälkeen oli käsiä tärisyttävä olo kun käveli koulun portaita ylös, ympäriltä sateli välittäviä halauksia ja tervetulotoivotuksia ja se taide oli tullut meihin. Lopullinen lukioväsymys oletettavasti iskee jo ennen joulua mutta sitä ei odoteta, siihen asti eletään täysillä syksyä.

Tällä viikolla taiteiden yönä oli spoken wordia, ääneen luettua runoutta ja lupaus itselle siitä, että seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin olen tuolla lavalla, seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin kirjoitan jotain tuollaista, esitän jotain tuollaista, löydän itsessäni jotain. Oli voitettu kilpajuoksu Tokmannin sulkemisajan kanssa. Oli naurua, oli uskomattomia ihmisiä.

Ilma on alkanut aamuisin tuoksua syksyltä, mutta olen elänyt kesäpäiväonnellisuutta siitä huolimatta. Suomenlinna on elokuussa ollut todellinen ystävä. Olen varma, että tulee loppuvuodestakin olemaan, en aio luopua siitä vapauden ja hyvän olon tunteesta ja tilasta hengittää vain kylmenevän ilman vuoksi.

On ollut ahdistuneita aamuja jotka kääntyvät hyvän olon illoiksi ja ahdistuneita iltoja jotka kääntyvät hyvän olon aamuiksi. Ja jos ei hyvän olon aamuiksi niin ainakin hyvän olon seuraaviksi illoiksi. Pääasia on, että ne ovat kaikki lopulta kääntyneet. Puhumalla puolitoista tuntia puhelimessa, kuuntelemalla Elvis istuu oikealla noin kolmetuhatta kertaa ja haaveilemalla keikoilla hyppimisestä, syömällä Mäkkärin ranskalaisia vaikka Mäkkäri onkin vähän boikotissa, saamalla maailman parhaita halauksia, kuulemalla että on merkityksellinen, kuulemalla että on tärkeä, rakas. Ikävöimällä kauempana sijaitsevia tyyppejä, niitä joita ei voi joka päivä halata, huutamalla että pian on pakko tavata taas.

Painavat hetket ovat kaikki lopulta kääntyneet. Hyvään oloon. Pian on syksy, mutta talvikin kääntyy loputa. Kevääsen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

12-vuotias Paloma on jokaista luokkalaistaan älykkäämpi ja kehittelee ajankulukseen syvällisiä ajatuksia. Hän on sitä mieltä, että elämässä ei ole mitään järkeä: ihmiset puurtavat päästäkseen hyvään asemaan loppuelämäkseen ja loppuelämä vietetäänkin sitten tyhjyydessä, kultakalamaljassa, josta ei voi enää pyrkiä minnekään. Paloma ei suostu alistumaan tähän asemaan, johon muut ihmiset alistuvat, ja päättää tehdä 13-vuotispäivänään itsemurhan.
Saman pariisilaisen talon, jossa Paloma perheineen asuu, alimmassa kerroksessa asuu talon ovenvartija Renée Michel. Renée esittää muille niin stereotyyppistä ovenvartijana toimivaa typerähköä leskirouvaa kuin mahdollista, mutta tosiasiassa Renée on nimennyt kissansa Leo Tolstoin mukaan, lukee Kantia, rakastaa vanhoja japanilaisia elokuvia ja tarkkailee talon porvarillisia asukkaita hyvin älykkään ihmisen silmin.
Kun taloon muuttaa japanilaisherra Kakuro Ozu, Paloma ja Renée alkavat huomata toisensa uudella tavalla. Ja mikä tärkeintä, he alkavat huomata uudella tavalla myös itsensä.

Siilin eleganssi on niin kaunis kirja, etten oikein tiedä, miten sen ilmaisisin. Paloman ja Renéen hahmot ovat jo yksinään mielenkiintoiset, ja kun hienosti rakennettuja henkilöitä löytyy koko kirjan täydeltä, eikä pelkästään päähenkilöistä, lopputulos on uskomaton. Teksti maistelee filosofisia ajatuksia monesta eri näkökulmasta olematta kuitenkaan kapulakielinen ja irtoamatta tarinasta häiritsevästi.

Mielenkiintoista Siilin eleganssissa on se, että ennen kuin sain kuulla kesällä Sudelta, että tämä on pakko lukea, en ollut kuullut Muriel Barberystä koskaan mitään. Goodreads-arvosteluja selatessa löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet kirjalle yhden tähden, mutta myös hurjasti viiden tähden arvioita, joissa kirjaa kehutaan yhdeksi parhaaksi kirjaksi ikinä. Minulla Siilin eleganssi nousi ilman muuta lempikirjalistalle.

Barbery on luonut kauniin ja älykkään kirjan, joka oivaltaa jotain ihmisen sisimmästä. Siinä missä teos pääsee päähenkilöidensä ulkokuoren, siilin piikkien, alle, sama tapahtuu myös lukijalle. Aika harvoja kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani olen itkenyt ihan itkemällä, niin että kyyneleet vain valuvat ja valuvat poskia pitkin, mutta Siilin eleganssin kanssa niin tapahtui. (Siitä, kun luin tämän loppuun, on nyt yli viikko, mutta tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista pitää näköjään vähän ryhdistäytyä, etteivät kyyneleet puske esiin. Näin ison vaikutuksen tämä teki.) En voi muuta sanoa kuin että lukekaa Siilin eleganssi, jos ette ole vielä lukeneet.

"Etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
L'Élégance du hérrison, 2006
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Gummerus, 2013

Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkankaan Kuura oli aivan jotain muuta kuin olin odottanut. Karin Niemen kaunis kansi ja kirjan nimi saivat minut kuvittelemaan hauraan, mystisen ja kauniin tarinan. Kuitenkin heti prologi paljastaa kirjan rajun tyylin, joka ei peittele henkilöiden ongelmia vaan tekee niistä aitoja ja tuntuvia.

Lukion kakkosluokkalaisen Inkan veli joutuu vaipuu koomaan vahingoituttuaan vakavasti. Isku on Inkalle ja äidille kova, kun isäkin on jo menetetty. Kun Inka saa tietää, että kaikki Kuurankeron kaupungin ihmissudet eivät eläkään muurien ulkopuolella, hän päättää, että veli on pidettävä hengissä, keinolla millä hyvänsä.

Kuura käyttää kaikkien tuntemaa ihmissusilegendaa raikkaasti ja fiksusti säilyttäen siinä kuitenkin perinteiset peruselementit. Täysikuu, hopea, tarttuminen puremalla ja kivulias muuntautuminen löytyvät, mutta toisin kuin monissa saman genren romaaneissa, sudet eivät ole muutaman ihmisen tietämä lauma jossain Alaskan rajalla, vaan maailmanlaajuinen yhteiskunnallinen ongelma. Tarina sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on kuitenkin hyvin erilainen kuin se, missä elämme. Kaupunkeja ympäröivät suojamuurit, ja liikennettä valvotaan etenkin täysikuun aikana. Hukkalaumoja valvoo ja tuhoaa kansainvälinen organisaatio Jahti. Kun riski hukkaviruksen eli lykantropian kaupungin muurien sisäpuolelta löytymiseen on, ihmisiä testataan järjestelmällisesti verikokeilla. Vaikka näistä piirteistä saakin hyvin dystopiamaisen kuvan, Nälkäpeli-tyyppinen fiilis ei ehdi tulla. Ihmiset Turun kyljessä sijaitsevassa Kuurankerossa eivät taistele maan päättäjien voimia vastaan pelastaakseen ihmissudet, vaan käyttäytyvät aivan kuin normaalit nykypäivän ihmiset oman maailmansa turvallisuuskriteerit huomioon ottaen.

Moneen otteeseen Kuurasta tulee mieleen Maggie Stiefvaterin Väristys-sarja, niin ikään ihmissusitrilogia. Stiefvaterin trilogiassa ihmissusitarua on käytetty hyvin eri tavalla, ja se onkin juuri sellainen hauras, mystinen ja kaunis, jollaisen luulin tämänkin olevan. Ihmissusien suhtautuminen ihmisiin on molemmissa jollain tapaa samanlainen, salaileva mutta kuitenkin ymmärtäväinen. Mutta vaikka Stiefvaterin kirjojen sudet ovatkin petoja, Pitkäkankaan hukat menevät suden muodossa ollessaan jo hirviön puolelle, sellaiseen tilaan, jossa kaupunkia suojaavat muurit ovat hyvin ymmärrettävä asia. Hukkien vartiontiin ja Jahtiin on kuitenkin vaikea suhtautua mustavalkoisesti, sillä kyseessä on ihmisiä, jotka kantavat virusta ja joutuvat hirviömäiseen tilaan vain yhden yön ajaksi kuukaudessa. Jos lykantropiaa kantava henkilö saadaan kiinni, häntä odottaa kuolemantuomio, mikä on epäreilua ottaen huomioon sen, että viruksen saanut henkilö on sen saamisvaiheessakin joutunut melkein poikkeuksetta asemaan, jossa on tappavan pedon uhri.

Toinen asia, jossa ristiriitaista suhtautumista ei voi välttää, on kirjan päähenkilö Inka. Tämän genren kirjoissa päähenkilötytöt ovat usein fiksuja, huomiotaherättämättömiä ja hyväsydämisiä nuoria naisia. Inka taas on huomiota herättävän hyvännäköinen, välillä hyvinkin sydämetön, tilannetajuton ja itsekäs, kuuluu koulunsa vaikutusvaltaisimpaan jengiin ja hänen paras kaverinsa Aaron, joka on romaanin toinen minäkertoja, on playboy-maineen omaava komea jalkapalloilija. Useissa fantasia- ja nuortenkirjoissa tällaiset hahmot olisivat "pahiksen" asemassa. Tämä on mielenkiintoinen asettelu, ja vaikka sekä Inka että Aaron aiheuttivat ärsytystä ja voitko nyt ymmärtää ettei maailma pyöri vain sun ja sun lähipiirin ympärillä -reaktioita, molemmilla on myös hyvät puolensa, jolloin henkilöt eivät ole tasapaksuja.

Vaikka fantasiakirja onkin, Kuura on jollain tapaa hyvin aito. Se, että kaikki hahmot puhuvat rehellistä puhekieltä ei häiritse, niin kuin se joissain kirjoissa teennäisenä häiritsee, vaan tekee hahmojen kommunikoinnista luontevaa ja muunkin kuin dialogin puhekielityyppisyys vain luontevoittaa tarinaa.

Jossain määrin ilmassa on kliseisyyttä, mutta sitä ei voi ehkä välttää, kun näin pitkälti ihmissusiin pohjansa laskeva kirja on kyseessä. Tarina kuitenkin vetää sataprosenttisesti mukaansa, eikä kirjaa olisi halunnut laskea kädestään, ei edes vaikka kello olisi ylittänyt kaksi yöllä.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti, 2016
355 s.

Tänään saa henkeä

Tämä on ollut hyvä kesä. Nyt kun sanon noin, älkää luulko että tämä olisi ollut helppo kesä tai elämäni kesä tai rakkauden kesä 2016, ei, mutta hyvä kuitenkin.

Neljän kuukauden sisään olen kirjoittanut yhden päiväkirjamerkinnän. Jos tunnette minua paremmin, saatatte ajatella "tuo ei kyl oo kovinkaan ellenmäistä". Ei, ei se olekaan. Melkein koko yläasteen kirjoitin niitä viikoittain, yleensä useampia viikossa. Huhtikuusta tänne elokuulle yksi ainoa.

Lukenut olen, vaikka täällä ei välttämättä näytä siltä. Hyviä kirjoja. Ollut viisi päivää putkeen kännykkä suljettuna ja vain lukenut. Ollut moneen kertaan kännykkä päällä ja käden ulottuvilla, mutta silti vain lukenut. Se tuntuu niin hyvältä, sellaisen kirjan lukeminen, joka imaisee mukaansa, vie toiseen maailmaan, saa kaiken muun häviämään. Toivottavasti tiedät mitä tunnetta tarkoitan.

Miettiessä mitä kaikkea tänä kesänä on tapahtunut, mieleen eivät tule ne kultaisen keskitien päivät, jolloin tapahtui ihan mukavia asioita. Mieleen tulevat pahimmat hetket ja parhaimmat hetket. Ne hetket joina makaa olohuoneen lattialla kuunnellen musiikkia isoista kajareista ihan liian kovalla ja ne hetket, joina elämä vain tuntuu hengittämisen arvoiselta. Niistä jälkimmäisistä: satujunat jotka vievät kauas lapsuuteen, hetket sen kanssa, jolle saa aina soittaa, nauruntäyteiset yökyläillat niiden kanssa, jotka välittävät ja ymmätävät, Jyväjärven valloittaminen, Uusivirta-siskon löytäminen, päivä jolloin ostettiin kirjoja enemmän kuin tarpeeksi ja joka oli parhautta aamusta iltaan, meren hengittäminen, Hangon hengittäminen, katsekontaktit ja Elvis istuu oikealla kyyneleet silmissä, Goodreads-haasteen jäljessä olevien kirjojen väheneminen yhdestätoista viiteen, elokuvaretket siskon kanssa, kuulokkeet päässä tunteja istuminen, sateessa juokseminen, extempore-retki Suomenlinnaan piknikseurana hyvä kirja, mango-ananas-smoothie, croissant ja minttumurusuklaata.

Kävelin polkua kainaloon yltävässä heinikossa, katsoin olkani yli laskevaa aurinkoa, hymyilin onnellisen näköiselle piknikseurueelle, näin lautasta jonkun hyppäävän benji-hypyn Kaivarin rannassa, hengitin vähän lisää merta ja Suomenlinnaa ja onnellista yksinäisyyttä, ja aloin melkein nauraa ääneen ja heti perään melkein itkeä, koska tuntui niin hyvältä. Tiedättehän niitä päiviä, jotka jättävät ainoastaan hyvän maun suuhun, joina tekisi mieli soittaa kaikki tärkeimmät ihmiset läpi ihan vain kertoakseen, kuinka olen tänään ehjä. Tänään oli sellainen päivä. (Tai siis eilen, jos tarkkoja ollaan.)

On ollut myös niitä ensimmäisen kategorian hetkiä, mutta ei puhuta niistä nyt.

Lukio alkaa pian ja oon siitä aina välillä vähän paniikissa ja totaalisen pihalla, mutta ehkä koko vuosikurssi on, joten se on varmaankin ihan sallittua.

Uusi Sherlock -sarjan uudelleen katsominen oli elokuun parhaita ideoita.

Bloggaaminen on mahtavaa uudella omalla läppärillä.

Kesää on vielä jäljellä, lämpimiä iltoja ja auringonlaskuja on vielä jäljellä, ne tietyt Suomenlinnan kalliot kohtelivat tänään hyvin, toivottavasti kohtelevat vielä jonain toisenakin iltana. Oli se sitten kesää tai syksyä.

Tämä melkein kesänlopetusteksti toistaa aika lailla niitä samoja fiiliksiä, joita tuo kesänaloitustekstikin. Ehkä annan siihen itselleni luvan tekosyyllä ympyrä sulkeutuu.

Aina ei tunnu hyvältä, mutta tänään tuntuu. Aina olo ei ole kaunis, vapaa ja itsevarma, mutta tänään on. Joskus täytyy toistella itselleen, että kaikki on ihan hyvin, mutta tänään ei tarvitse. Aina ei saa henkeä, mutta tänään saa.

Harry Potter and the Cursed Child

Jos haluat pysyä täysin Potter-spoilaantumattomana, en suosittele tätä tekstiä.

Kun tuli tieto siitä, että Harry Potter saa jatkoa näytelmän muodossa, ajattelin että jaa, kaipa sekin pitää lukea. Teksti ei edes ole Rowlingin vaan koko juttu vain perustuu hänen tarinaansa, mutta kaipa se silti pitää lukea. Onhan se kuitenkin Potteria. Ja Potterit on rakkautta.

Suhtauduin koko hommaan kuitenkin aika kriittisesti. Tekstin on kirjoittanut joku John Thorne ja tarina on Rowlingin, Thornen ja John Tiffanyn. Kirjaneidon sanoin juttu tuntui suuren budjetin fanfictionilta. Ja onhan koko homma aika fanien rahastusta, kun uskollisimmat fanit menevät katsomaan näytelmän, sekä ostavat tämän kirjan ja vielä ensi vuonna ilmestyvän Definitive Editionin ja ehkä vielä oman kielensä käännöksen. Alunperin ajattelin, että en liity massiiviseen Potter-hurmokseen julkaisupäivänä, Harryn syntymäpäivänä 31. heinäkuuta. No, toisin kävi. Kun heräsin kyseisen päivän aamuna Hangossa ja aloin selata aiheesta räjähtänyttä Twitteriä, päätin että marssin suoraan kirjakauppaan heti kun pääsen illalla takaisin kotikaupunkiin. Tuli sellainen fiilis, että Potterit on mun koti, Tylypahka on mun koti, ja vaikka Cursed Child ei olisikaan kuin muut Potterit, se on silti pakko lukea, ihan vaan sen takia että pääsee takaisin kotiin. Kirjakaupan jonossa näytin tytölle, jota en tuntenut, pöydän jolta olin ottanut oman Potterini, ja kun hän palasi jonoon puristaen omaansa, vaihdoimme leveät hymyt ja tajusin, että kyllä minä jollain tapaa tunnen tämän tytön. Olemme molemmat seuranneet Harryn tarinaa.

Tykkäsin siitä ideasta, että tämä uusi tarina ei jatka täysin samojen hahmojen pyörittämistä, vaan keskiössä ovat henkilöt, joista lukija ei tiedä vielä paljoa, mutta jotka on Kuoleman varjelusten lopussa esitelty: sarjan päähenkilöiden lapset. Albus Potter ja Scorpius Malfoy ovat ihania hahmoja, jotka eivät ole isiensä eivätkä kenenkään muunkaan kopioita, vaan täysin itsenäisiä hahmoja. Ja vaikka päähenkilöinä onkin uusi tylypahkasukupolvi, Harrya, Ginnyä, Hermionea, Ronia ja Dracoa ei kuitenkaan unohdeta, ja näiden isä- ja äiti-ihmisten kohtaukset olivatkin osittain kirjan parhaimmistoa. (Vaikka se, kuinka tyhmäksi Ron oli kirjoitettu, ärsyttikin suunnattomasti.) Takaumien, unien ja muiden aikahyppyjen (en kerro enempää) avulla tarinaan saatiin linkitettyä myös rakastettuja ja vihattuja (tai molempia yhtä aikaa, Potter-fani, tiedät ketä tarkoitan) hahmoja vuosien takaa, mikä toimi yllättävän hyvin.

Jotkut juonenkäänteet tuntuiat absurdeilta ja välillä tuntui, että tämä kahdeksas Potter pelaa vain edellisten seitsemän kirjan palasilla. Samanlaiset yltiöpäiset suunnitelmat, samanlaiset monijuomaliemen käytöt, samat koulun käytävät, takaumissa yms. käytiin läpi jo olemassa olevia kohtauksia. Mutta ehkä koko tarinan tarkoituskin oli se. Viedä ne Tylypahkan opiskelijat, jotka ovat sinne päässeet vain Rowlingin kirjojen avulla, takaisin. Näyttää että jotkut asiat tässä rakkaassa koulussa pysyvät aina ennallaan, ja että ihmisluonnossa jotkut asiat pysyvät aina ennallaan. Ja sen Harry Potter and the Cursed Child todellakin teki. Vei minut takaisin ihmisten ja asioiden luo, joihin olen uudelleen ja uudelleen uppoutunut ja joita olen rakastanut. Ja se on tärkeää, että vaikka Cursed Child tekikin tämän kaiken, se toi joka vanhaan hahmoon ja joka vanhaan tapahtumapaikkaan ja kohtaukseen uuden vivahteen. Koko seitsemän kirjaa kestäneeseen kertomukseen uusia tasoja. 

Se, että teksti on näytelmäkäsikirjoituksen muodossa, vaati hieman totuttelua, mutta loppujen lopuksi dialogia ja näyttämöohjeita luki ihan sujuvasti. Monet kohtaukset tosin aiheuttivat joko reaktion "tän haluun nähä lavalla" tai "miten ihmeessä ne tekee tän lavalla".

Ja vaikka en läheskään jokaisesta kirjan sisältämästä asiasta tykännyt, niin kyllähän siinä itkukin pääsi, niin ekassa ja vikassa luvussa kuin siellä jossain välimaastossakin. Ihan vain sen takia, että tuntui niin hyvältä olla Tylypahkassa taas ja olin taas kotona. Ihan niin kuin Rowling on itsekin sanonut: "Whether you come back by page or by the big screen, Hogwarts will always be there to welcome you home."

Jack Thorne, John Tiffany & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two

Little, Brown 2016

330 s.