Kiitos vuodesta 2016

Vuoteen mahtuu paljon. Voi että kun taas meni vuosi niin nopeasti, ne sanovat.

Mä en usko uudenvuoden lupauksiin. Enkä siihen, että uusi vuosi on uusi alku ja puhdas pöytä ja kaikki muuttuu heti paremmaksi kun saadaan tämä kauheuksien vuosi 2016 alta. Ei mikään muutu heti sillä kellonlyömällä.

Kuulostipa kurjalta, en mä niin tarkoittanut. Uusivuosi ei vain ole ihan minun juhlani mutta onhan se silti ihan kiva siirtyä uuteen vuoteen, menasin juuri kirjoittaa että aloittaa puhtaalta pöydältä vaikka juuri sanoin etten usko sellaiseen. Niin, kai sitä silti jokainen aina joskus toivoo, uutta alkua.

Ja en mä sano etteivät asiat voisi muuttua. Ne muuttuvat, koko ajan ja joka suuntaan ja myös parempaan, mutta muutos vie aikaa, se ei tapahdu yhtäkkiä ihan vain sen takia, että meidän kalenterijärjestelmämme mukaan tässä vuodessa oli 366 päivää ja tänään sattuu olemaan se kolmassadaskuudeskymmeneskuudes.

Vuoteen mahtuu paljon, niin mahtui tähän tänään loppuvaankin.

Kävin peruskoulun loppuun ja vaikka hommasta alkoi jo mennä maku niin se jätettiin kunnialla ja apulaisrehtori ojensi koulun parhaan keskiarvon stipendin. Hain lukioon, pääsin lukioon, siihen lukioon mihin halusin, nyt olen siinä lukiossa enkä mihinkään muualle vaihtais.

Tutustuin hirmuiseen kasaan uusia ihmisiä, tutustuin paremmin toiseen kasaan ihmisiä, joistain tuli tärkeitä heti ja joistain vähän ajan päästä ja joitain ihmisiä jää aina taakse mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Huomasin kuinka monet erilaiset asiat voivat tuoda ihmisiä yhteen. Kuinka jotkut parhaat ystävät voivat asua ympäri maata ja silti olla parhaita ystäviä. Huomasin kuinka joillekin ihmisille on luonnostaan enemmän auki kuin toisille ja se ei haittaa, se on jopa helpottavaa.

Luin 52 kirjaa. Puhuin täällä niistä kymmenestä. Korjasin vihdoin aukon yleissivistyksessä ja luin vihdoin Tarun sormusten herrasta. Luin 14 kirjaa englanniksi. Luin itselleni uusia lempikirjoja, luin vanhoja lempikirjojani, luin melkein koko vuoden läpi hirmu hyviä kirjoja. (Käy kurkkaamassa mun Goodreadsista, jos kiinnostaa.)

Tein paljon musiikkia ja useimmiten se kantoi vaikka aina sitä ei ollut fiilistä tehdä (ja sekin on ok jos ei aina ole fiilistä). Tein teatteria näyttämölle jonka katsomo vetää kolmesataa ihmistä ja se oli ihan parasta. Löysin laulamisen.

Oli Haloo Helsingin tauko mutta ehkä jopa ihan hyvä että oli, sillä tilalle mahtui ihan hirveän paljon Olavi Uusivirtaa.

Päiväkirja tuntui pakottamiselta, lopetin sen, aloitin uudestaan kun tuntui siltä että tarvitsin sitä. Kävin elokuvissa enemmän kuin ikinä. Katsoin kaikki Downton Abbeyn tuotantokaudet. Olin ennen kesälomaa tuhat kertaa kipeä mutta kesäloman jälkeen en kertaakaan.

Vietin tunteja rappusilla ja laiturilla ja kallioilla ja lattioilla puhuen puhelimessa ja kasvokkain, istuin liian kauan kemianluokan edessä selkä seinää vasten, lähdin paikoista joissa ei pystynyt olemaan kokonainen, jännitin ilman syytä ja syyn kanssa enkä uskaltanut sanoa ääneen. Kiitos sulle joka olit puhelimen toisessa päässä, sulle joka istuit vieressä koko ajan, sulle jolle uskalsin sanoa, sulle joka lupasit että aina saa soittaa, sulle jotka halasit ja sait hengen taas kulkemaan. Teitä on paljon, kiitos teille, jokaiselle joka tunnistaa tästä edes hitusen itseään.

Huomasin kuinka tärkeä meri on, löysin Suomenlinnasta lempparikallioni ja siitä tuli se paikka, jossa on helppo hengittää ja olla, silloinkin kun ei muuten olisi. Huomasin tarvitsevani auringonvaloa (lempivuodenaikaani ei tarvitse enää miettiä, se on kevät), huomasin että porukassa on monesti kivaa mutta aina ei jaksa lähteä ja on sallittua jäädä kotiin kun muut lähtevät kevätjuhlan jälkeen ulos. Löysin hetkiä ja paikkoja ja ajatuksia joissa on hyvä olla, ihmisiä jotka näkee kokonaisena, kiitos niille.

Ei se helppo vuosi ollut, on ollut myös mustaa ja pimeää, paikoin liikaa mustaa ja pimeää joka suunnasta mihin katsoo. Mutta niinhän kai senkin kuuluu mennä. Sitä valoa kyllä löytyy aina jostain.

Kiitos sulle joka luet. 2017 ei ole mulle uusi alku mutta se on mahdollisuus ja aikaa hyvälle jatkolle. En usko että 2017 on tälle blogillekaan uusi alku, mutta me nähdään taas silloin, oli se alkua tai jatkoa. Pimeää tai valoa.

Jyväskylä

Tältä näytti tänä aamuna Jyväskylässä.

Jyväskylään mahtui hetkellinen eksyminen, Lutakko, Olavi-sisko, se uskomaton fakta että olin vihdoin mun Olavi-siskon kanssa samalla keikalla, kasa ihmisiä jotka tapasin ekaa kertaa mutta jotka olivat hyvin ihania, täyden onnellisuuden ja Olavi-euforian hetkiä, mulle ja mun kauniille hymylle omistettu Kultaa hiuksissa, omistuskirjoitettu Elvis istuu oikealla, settilista joka ei ensin ollut mun mutta sitten rakkaudella oli, ihan tosi tärkeitä keskusteluja puoli neljään yöllä, aamuisia ääneenluettuja runoja, ihan hirveästi halauksia, Breakfast at Tiffany's sen kanssa, joka osaa sen ulkoa, maatalouskone ruotsiksi, ihan hirveästi teetä, yhden joulujuhlanäytelmän jälkimmäinen puolisko ja junan ikkunasta niin kauan vilkuttaminen kuin näki vielä asemalle.

Tää on tosi random teksti jonka kirjoitin alunperin instagramin kuvatekstikenttään mutta sit ajattelin että se sopii vielä paremmin tänne.

Mä oon nyt matkalla kotiin. Oon koko junamatkan kuunnellut Olavi Uusivirtaa. Ei yllättänyt mutta ei se mitään. Kiitos Jyväskylä, olit hyvä, muutit pimeyttä kevyemmäksi ja osittain ihan kokonaan keveydeksi.

Syitä hymyillä silloin kun ei muuten hymyilyttäis

- joululomaan on jotain neljä viikkoa

- Adlibriksen pahvilaatikot

- dodien EP spotifyssa

- On My Ownin sointukierto

- kun tää koeviikko saadaan alta pois niin alkaa helpompi jakso

- Olavi Uusivirran keikkaan Jyväskylän Lutakossa on jotain kolme viikkoa

- muut rakkausihmiset silloin Jyväskylässä

- Moon Riverin sointukierto

- haluun mennä kattomaan Fantastic Beasts and Where to Find Them

- junaliput Rovaniemelle ja se että siihen on jotain viis viikkoa että meen sinne

- liian pitkät halaukset

- äiti ripusti jouluvalot ikkunaan

- Haloo Helsingin uuteen sinkkuun enää vaan viikko

- on niin paljon hyviä kirjoja joita voi lukea

- mun mattahuulipunista se joka on kauneimman värinen ja jonka ostin ihan ensimmäisenä

- tyypit jotka kuuntelee

- kun kävelee kotiin päin ja kuuntelee Bohemian Rhapsodya ja alkaa vähän sataa niin että silmälasien linssit kastuu jonkin verran muttei liikaa

tää on vähä niinku tykkään-postaus mut en halunnu kirjottaa en tykkää -osiota joten en kirjottanu sitä ja tarviin asioita jotka hymyilyttää

Valoa ja pimeää ja vaaleanpunaisia pilviä

Lumi tuli nopeasti. Tuoden valoa, niin paljon valoa.

Kun ensimmäisenä kunnon lumipäivänä heräsin seitsemältä, ihmettelin, miten sälekaihdinten välistä hiipi valkoisille seinille sinertävää valoa eikä sitä mustinta mustaa. Se oli lumi.

Kävelin kouluun, tiet eivät olleet vielä edes muuttuneet ruskeanharmaaksi sohjoksi eikä jalkakäytävillä ollut vielä valkoisuuden rikkovia varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä -kylttejä. Lunta satoi lisää. Oli valkoista ja vähän sinistä ja niin valoisaa.

Lähdin lumiviikonloppuna pienelle kävelylle ja löysin itseni jonottamasta Suomenlinnan lauttaan. Tajusin ikävöiväni liikaa sitä, että on meren ympäröimänä. Olin sitä ennen ollut Suomenlinnassa viimeksi syyskuun lopussa. Lempparikallio oli oma itsensä mutta silti erilainen, niin valkoinen ja sininen ja vähän violetti. Ja niin kovin hiljainen.

Talvi pysyi ehkä kaksi viikkoa, käänsi sitten selkänsä ja lähti ihan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kun heräsin taas aamulla seitsemältä ja musta, hiukan vihertävä musta hiipi sälekaihdinten raoista, en muistanut, että se oli ollut syksyn normaalitila ennen lunta. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut taas hämäräksi, kaikki muukin kuin huone ja kaikki se hämärä tila ulkona.

Mutta sitten kun pääsi ulos, se tuntui vähän keväältä. Ei paljoa, mutta vähän.

Lauantaiaamuna ennen yhdeksää ratikkapysäkillä ei ollut ketään muita kuin minä ja taivaalla näkyi kolme neljännestä valkeasta kuusta ja vaaleanpunaisia pilviä.

Yritän tarttua kivoihin asioihin

Olen alkanut taas kirjoittaa päiväkirjaa. Aloitin kaksi viikkoa sitten tämän blogin tekstikenttään yhtä sellaisista täältä kasoittain löytyvistä fiilispostausta (niin, jollaista tämäkin edustaa), mutta huomasin lauseiden vähitellen luisuvan sitä tyyliä kohti, jolla olen kirjoittanut päiväkirjaa. Tajusin, että sen tekstin paikka ei ole täällä, kirjoitin loppuun, poistin alusta sinne aluksi päätyneet julkaisukelpoisen tekstin liirumlaarumit, loin yksityisen blogin ja copy pastetin sinne. Neljä merkintää kahden viikon sisään ja voi kuinka rakkaan päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu taas niin hyvältä. Ei siltä kuin se on viime kuukaudet tuntunut, siltä kun pakoketusti yrittäisi maalata vesiväreillä maisemaa kuivalla pensselillä, jota joutuu hinkkaamaan paperiin, vaan siltä kuin olisi täysi peiteväripullo ja saisi vain valutettua maalia ulos.

Tähän väliin voisi sanoa jotain siitä, kuinka neidillä on ensin niin monta valituksen aihetta koulun digiloikasta, kuinka yksi argumentti on se, että ruudun ääressä istuminen vain lisääntyy ja lisääntyy, ja sitten alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa digitaalisesti, mutta ehkä jätämme tämän aiheen huomiotta.

Yläasteella varoiteltiin siitä, kuinka lukio on vaikeaa, lukiossa numerot laskevat ja lukiossa meidän kympin tyttöjenkin täytyy oppia että kasikin on hyvä numero, kirjaimellisesti hyvä. Toisaalta vähän pelotti, toisaalta mietin että kyllähän lukiossakin aika samalla tavalla opiskellaan, jos peruskoulusta pääsee kympin keskiarvolla niin kai ainakin osan nyt siellä voi pitääkin.

Aina ennen helpolta tuntunut matikka tuntuu nyt vaikealta. Sama enkun kanssa. Luulin psykologian kiinnostavan, mutta kurssilla oli sähköinen oppikirja eikä tunneilla tehty muuta kuin luettiin kappaleita ja tehtiin kirjan tehtäviä, eikä oikein innostanut.

Eilen tulivat ykkösjakson tulokset: neljästä kurssista ysi ja yhdestä kasi. Toisaalta se on selkeä pudotus yläasteen numeroihin, ja jos saan aina minulle helpolta tuntuneesta enkusta kasin, ranskan numero tulee olemaan katastrofi. Mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys, numerot sentään olivat melkein kaikki kiitettäviä ja ei mun tarvitse saada kymppiä kaikesta (tärkein oivallus!!!). Pääsen lukiosta kunnialla läpi muutenkin.

Viikon biisit: Pentatonixin Hallelujah, Sannin Mörköjä, Ellinooran Elefantin paino, Mikael Gabrielin Lumi teki enkelin eteiseen ja Ed Sheeranin Photograph. (Ja Paperi T, haluan vain yhden post-alfan kiitos.) (Ei yhtään Olavia listassa mitä tämä on??) (ok toton africa toimii aina joten sitä ei tarvii edes kirjoittaa listoihin)

Aamuisin väsyttää niin paljon että silmiä kirvelee vaikka olisi nukkunut kahdeksan tuntia ja päivän mittaan se muuttuu yleensä joko ruotsintunnille melkein nukahtamiseksi tai hysteerisiksi naurukohtauksiksi, joskus molemmiksi yhtä aikaa. Se, kun herää aamulla ja on niin pimeää että ikkunasta ei vaan tule minkään laista valoa huoneeseen ahdistaa semi tosi paljon.

Tällä viikolla on kirjamessut. Hirveän paljon kirjoja ja kaukana olevia ystäviä jotka tulevat lähelle, voiko olla mitään parempaa? (Spoiler alert: ei voi.)

En osaa oikeen päättää, onko tämän tekstin yleissävy lukijalle positiivinen vai negatiivinen. Mulle se ainakin yrittää olla positiivinen, yritän tarttua kivoihin asioihin ja ajatella kuinka kivoja asioita oikeasti on olemassa. (Huonompiakin on, mutta niistä on nyt helpompi kirjoittaa sinne päiväkirjapuolelle, sinne jonne muut eivät pääse käsiksi.)

Jojo Moyes: Me Before You

Jojo Moyesin Me Before Youn (suomennettuna Kerro minulle jotain hyvää) suosio young adult -kirjojen lukijoiden parissa on näkynyt niin Instagramissa kuin BookTubessa. En missään vaiheessa ajatellut lukea kirjaa tai ainakaan mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä uutta leffaa. En ennen kuin eräs ystäväni kävi katsomassa Me Before Youn leffateatterissa kahdesti ja kehui elokuvan maasta taivaaseen. Mielenkiintoni heräsi, ja kun päätin että voihan sen käydä katsomassa, tämä sama ystäväni tarjoutui tulemaan kanssani, katsomaan leffan kolmatta kertaa. Niin sitten menimme leffateatteriin ja minä rakastuin. Olin luullut tarinan olevan kevyttä ja höttöistä teinihömppää, mutta sitä se ei ollut. Tarina, sen henkilöt ja sen herättämät ajatukset ja kysymykset jäivät niin vahvoina pyörimään päähäni, että kun tämä kaunis painos osui kirjakaupassa silmiini, se oli pakko ostaa ihan sen takia että hyvä leffa ja ensimmäinen koeviikko juuri silloin suoritettu.

Olen itse tyypillinen the book was better -ihmisryhmän edustaja. Kirja pitää lukea ennen leffan näkemistä, kirja on 99 prosentissa tapauksista parempi kuin leffa. Poikkeuksia järjestykseen löytyy joitain, mutta suurin osa näistä poikkeuksista ovat Tuntemattoman sotilaan tyyppisiä klassikoita niin kirjana kuin elokuvana. Tämä tapaus kuitenkin yllätti, kun huomasin kokonaisuuden toimivaksi toisinkin päin.

Louisa Clark menettää unelmatyönsä kahvilassa, ja tarjoukseen puolen vuoden sopimuksesta neliraajahalvaantuneen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana on pakko tarttua. Will on 35-vuotias ja ollut halvaantuneena kaksi vuotta moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, ja menettänyt elämänhalunsa täysin. Louisa alkaa vähitellen huomata, ettei hänen työnsä ehkä olekaan niin helppoa kuin saattaisi kuvitella - missään suhteessa. (Haluaisin ihan kauheasti kertoa juonesta enemmänkin, mutta tämä on minusta niitä tarinoita joihin täytyy sukeltaa tietämättä liikaa.)

En tiedä, mistä mielikuvani tämän kirjan teinihötöstä oli tullut, sillä vaikka sinne suuntaan uhkaavasti työntäviä piirteitä onkin, Me Before You pysyy lähes alusta loppuun ajatuksia herättävänä ja jollain tapaa älykkäänä kirjana. Liika vaaleanpunaisuus on monesti lähellä ja suhtautuminen parisuhteeseen ja perheeseen kuvataan usein hyvin stereotyyppisenä nuortenkirja-asetelmana, mutta joka kerta, kun ehtii ajatella, että jopa Moyes on vetänyt tähän klassisen kuvion, nurkan takaa tuleekin elementti joka yllättää täysin ja kääntää stereotypiat päälaelleen.

Moyesin käsittelyssä sellaiset teemat kuin liikuntakyvyttömyys, työttömyys, oman tien raivaamisen uskaltaminen ja läheisen menettäminen muuttuvat paljon vähemmän pelottaviksi ja yhtä aikaa sekä maailman kokoisiksi että ihmisen arjessa yli päästäviksi. Me Before You haastaa ajattelemaan, onko kannattavampaa tehdä päätöksiä oman itsensä vai muiden kannalta ajatellen, mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka paljon rakkaus voikaan ihmiselle tehdä mutta onko sekään tarpeeksi. Itkin ja nauroin ääneen, ajatukset ovat jääneet päähän viikkokausiksi pyörimään ja haluan vain saada viime vuonna ilmestyneen jatko-osan käsiini.

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books, 2012
481 s.

Tykkään pt 4

En tykkää

- läksyistä
- ensimmäisestä koeviikosta kahden viikon päästä
- matikkaosaamattomuudesta vaikka yläasteella osasin
- sähköisistä oppikirjoista
- siitä kun sää ei osaa päättää mitä haluaa olla
- aivan liian isosta määrästä portaita
- väsymyksestä
- epävarmuudesta
- pahasta olosta mutta ei siitä sen enempää

Tykkään

- mun upeasta lukiosta
- syksystä
- viimeisistä kesäfiilispäivistä, Pihlajasaaresta ja jäätelöstä
- Suomenlinnasta
- Pimeyden Viimeisestä mahdollisuudesta
- Olavi Uusivirran Päiväperhosta
- pitkistä puheluista
- upeista ihmisistä mun upeassa lukiossa
- päätöksestä mennä joulukuussa katsomaan Uusivirtaa Lutakkoon vaikka se onkin torstai
- musiikkiteatteriryhmän alkavista treeneistä
- neljään yöllä kestävistä leffailloista
- myöhäisiltojen leikkipuistohengailuista
- mikä fiilis ja olet tärkeä -viesteistä
- Vuosaari-sightseeingistä ja yhdestä maailman kauneimmista nauruista
- ikuisuuksia kestävistä haleista

Sekin kääntyy lopulta

Tänään takapihan asfaltilla oli ensimmäistä kertaa kesän jälkeen keltaisia lehtiä. Ensimmäinen tunne oli kauhistus, marraskuu tulee. Rooibos tuoksuu toissa talvelta ja kyyneliltä, Clipperin se joku maku mitä meillä on kaapissa tuoksuu viime talvelta ja ahdistuneelta stressiltä. Iski kauhu tulevan talven peittävästä tunteesta, siitä jonka muistaa kun ajattelee sitä talvea ja ahdistus siitä, minkä teen tuoksu se seuraava tulee olemaan.

Mutta sitten tajusin, että talvi ei ole vielä tulossa. On tulossa syksy. Ja kevät on aina onnellisuuden kevät, mutta syksy on heti kakkosena. Syksy tuntuu hyvältä, syksyllä voi hautautua villapaitoihin ja villasukkiin, syksy enteilee talvea mutta tuntuu silti hyvältä. Ja sitten heräsin siihen, että nyt on kuitenkin vasta elokuu.

"Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa."

Syksyn tulon tunnistaa siitä, että soittolistat täyttyvät Juice Leskisestä.

Ja siitä, että iltapäivisin ei jaksa lähteä minnekään, kun on ollut koko päivän koulussa. Niin, mä olen nyt se lukiolainen. Eilen palvottiin kakkosia, tultiin abien toimesta pelastetuiksi, koko päivän oli jalassa punaiset pyjamanhousut ja Uffin neljän euron punaisessa ja revityssä paidassa luki "taide tulee minuun". Hengästyttävän päivän jälkeen oli käsiä tärisyttävä olo kun käveli koulun portaita ylös, ympäriltä sateli välittäviä halauksia ja tervetulotoivotuksia ja se taide oli tullut meihin. Lopullinen lukioväsymys oletettavasti iskee jo ennen joulua mutta sitä ei odoteta, siihen asti eletään täysillä syksyä.

Tällä viikolla taiteiden yönä oli spoken wordia, ääneen luettua runoutta ja lupaus itselle siitä, että seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin olen tuolla lavalla, seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin kirjoitan jotain tuollaista, esitän jotain tuollaista, löydän itsessäni jotain. Oli voitettu kilpajuoksu Tokmannin sulkemisajan kanssa. Oli naurua, oli uskomattomia ihmisiä.

Ilma on alkanut aamuisin tuoksua syksyltä, mutta olen elänyt kesäpäiväonnellisuutta siitä huolimatta. Suomenlinna on elokuussa ollut todellinen ystävä. Olen varma, että tulee loppuvuodestakin olemaan, en aio luopua siitä vapauden ja hyvän olon tunteesta ja tilasta hengittää vain kylmenevän ilman vuoksi.

On ollut ahdistuneita aamuja jotka kääntyvät hyvän olon illoiksi ja ahdistuneita iltoja jotka kääntyvät hyvän olon aamuiksi. Ja jos ei hyvän olon aamuiksi niin ainakin hyvän olon seuraaviksi illoiksi. Pääasia on, että ne ovat kaikki lopulta kääntyneet. Puhumalla puolitoista tuntia puhelimessa, kuuntelemalla Elvis istuu oikealla noin kolmetuhatta kertaa ja haaveilemalla keikoilla hyppimisestä, syömällä Mäkkärin ranskalaisia vaikka Mäkkäri onkin vähän boikotissa, saamalla maailman parhaita halauksia, kuulemalla että on merkityksellinen, kuulemalla että on tärkeä, rakas. Ikävöimällä kauempana sijaitsevia tyyppejä, niitä joita ei voi joka päivä halata, huutamalla että pian on pakko tavata taas.

Painavat hetket ovat kaikki lopulta kääntyneet. Hyvään oloon. Pian on syksy, mutta talvikin kääntyy loputa. Kevääsen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

12-vuotias Paloma on jokaista luokkalaistaan älykkäämpi ja kehittelee ajankulukseen syvällisiä ajatuksia. Hän on sitä mieltä, että elämässä ei ole mitään järkeä: ihmiset puurtavat päästäkseen hyvään asemaan loppuelämäkseen ja loppuelämä vietetäänkin sitten tyhjyydessä, kultakalamaljassa, josta ei voi enää pyrkiä minnekään. Paloma ei suostu alistumaan tähän asemaan, johon muut ihmiset alistuvat, ja päättää tehdä 13-vuotispäivänään itsemurhan.
Saman pariisilaisen talon, jossa Paloma perheineen asuu, alimmassa kerroksessa asuu talon ovenvartija Renée Michel. Renée esittää muille niin stereotyyppistä ovenvartijana toimivaa typerähköä leskirouvaa kuin mahdollista, mutta tosiasiassa Renée on nimennyt kissansa Leo Tolstoin mukaan, lukee Kantia, rakastaa vanhoja japanilaisia elokuvia ja tarkkailee talon porvarillisia asukkaita hyvin älykkään ihmisen silmin.
Kun taloon muuttaa japanilaisherra Kakuro Ozu, Paloma ja Renée alkavat huomata toisensa uudella tavalla. Ja mikä tärkeintä, he alkavat huomata uudella tavalla myös itsensä.

Siilin eleganssi on niin kaunis kirja, etten oikein tiedä, miten sen ilmaisisin. Paloman ja Renéen hahmot ovat jo yksinään mielenkiintoiset, ja kun hienosti rakennettuja henkilöitä löytyy koko kirjan täydeltä, eikä pelkästään päähenkilöistä, lopputulos on uskomaton. Teksti maistelee filosofisia ajatuksia monesta eri näkökulmasta olematta kuitenkaan kapulakielinen ja irtoamatta tarinasta häiritsevästi.

Mielenkiintoista Siilin eleganssissa on se, että ennen kuin sain kuulla kesällä Sudelta, että tämä on pakko lukea, en ollut kuullut Muriel Barberystä koskaan mitään. Goodreads-arvosteluja selatessa löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet kirjalle yhden tähden, mutta myös hurjasti viiden tähden arvioita, joissa kirjaa kehutaan yhdeksi parhaaksi kirjaksi ikinä. Minulla Siilin eleganssi nousi ilman muuta lempikirjalistalle.

Barbery on luonut kauniin ja älykkään kirjan, joka oivaltaa jotain ihmisen sisimmästä. Siinä missä teos pääsee päähenkilöidensä ulkokuoren, siilin piikkien, alle, sama tapahtuu myös lukijalle. Aika harvoja kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani olen itkenyt ihan itkemällä, niin että kyyneleet vain valuvat ja valuvat poskia pitkin, mutta Siilin eleganssin kanssa niin tapahtui. (Siitä, kun luin tämän loppuun, on nyt yli viikko, mutta tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista pitää näköjään vähän ryhdistäytyä, etteivät kyyneleet puske esiin. Näin ison vaikutuksen tämä teki.) En voi muuta sanoa kuin että lukekaa Siilin eleganssi, jos ette ole vielä lukeneet.

"Etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
L'Élégance du hérrison, 2006
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Gummerus, 2013

Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkankaan Kuura oli aivan jotain muuta kuin olin odottanut. Karin Niemen kaunis kansi ja kirjan nimi saivat minut kuvittelemaan hauraan, mystisen ja kauniin tarinan. Kuitenkin heti prologi paljastaa kirjan rajun tyylin, joka ei peittele henkilöiden ongelmia vaan tekee niistä aitoja ja tuntuvia.

Lukion kakkosluokkalaisen Inkan veli joutuu vaipuu koomaan vahingoituttuaan vakavasti. Isku on Inkalle ja äidille kova, kun isäkin on jo menetetty. Kun Inka saa tietää, että kaikki Kuurankeron kaupungin ihmissudet eivät eläkään muurien ulkopuolella, hän päättää, että veli on pidettävä hengissä, keinolla millä hyvänsä.

Kuura käyttää kaikkien tuntemaa ihmissusilegendaa raikkaasti ja fiksusti säilyttäen siinä kuitenkin perinteiset peruselementit. Täysikuu, hopea, tarttuminen puremalla ja kivulias muuntautuminen löytyvät, mutta toisin kuin monissa saman genren romaaneissa, sudet eivät ole muutaman ihmisen tietämä lauma jossain Alaskan rajalla, vaan maailmanlaajuinen yhteiskunnallinen ongelma. Tarina sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on kuitenkin hyvin erilainen kuin se, missä elämme. Kaupunkeja ympäröivät suojamuurit, ja liikennettä valvotaan etenkin täysikuun aikana. Hukkalaumoja valvoo ja tuhoaa kansainvälinen organisaatio Jahti. Kun riski hukkaviruksen eli lykantropian kaupungin muurien sisäpuolelta löytymiseen on, ihmisiä testataan järjestelmällisesti verikokeilla. Vaikka näistä piirteistä saakin hyvin dystopiamaisen kuvan, Nälkäpeli-tyyppinen fiilis ei ehdi tulla. Ihmiset Turun kyljessä sijaitsevassa Kuurankerossa eivät taistele maan päättäjien voimia vastaan pelastaakseen ihmissudet, vaan käyttäytyvät aivan kuin normaalit nykypäivän ihmiset oman maailmansa turvallisuuskriteerit huomioon ottaen.

Moneen otteeseen Kuurasta tulee mieleen Maggie Stiefvaterin Väristys-sarja, niin ikään ihmissusitrilogia. Stiefvaterin trilogiassa ihmissusitarua on käytetty hyvin eri tavalla, ja se onkin juuri sellainen hauras, mystinen ja kaunis, jollaisen luulin tämänkin olevan. Ihmissusien suhtautuminen ihmisiin on molemmissa jollain tapaa samanlainen, salaileva mutta kuitenkin ymmärtäväinen. Mutta vaikka Stiefvaterin kirjojen sudet ovatkin petoja, Pitkäkankaan hukat menevät suden muodossa ollessaan jo hirviön puolelle, sellaiseen tilaan, jossa kaupunkia suojaavat muurit ovat hyvin ymmärrettävä asia. Hukkien vartiontiin ja Jahtiin on kuitenkin vaikea suhtautua mustavalkoisesti, sillä kyseessä on ihmisiä, jotka kantavat virusta ja joutuvat hirviömäiseen tilaan vain yhden yön ajaksi kuukaudessa. Jos lykantropiaa kantava henkilö saadaan kiinni, häntä odottaa kuolemantuomio, mikä on epäreilua ottaen huomioon sen, että viruksen saanut henkilö on sen saamisvaiheessakin joutunut melkein poikkeuksetta asemaan, jossa on tappavan pedon uhri.

Toinen asia, jossa ristiriitaista suhtautumista ei voi välttää, on kirjan päähenkilö Inka. Tämän genren kirjoissa päähenkilötytöt ovat usein fiksuja, huomiotaherättämättömiä ja hyväsydämisiä nuoria naisia. Inka taas on huomiota herättävän hyvännäköinen, välillä hyvinkin sydämetön, tilannetajuton ja itsekäs, kuuluu koulunsa vaikutusvaltaisimpaan jengiin ja hänen paras kaverinsa Aaron, joka on romaanin toinen minäkertoja, on playboy-maineen omaava komea jalkapalloilija. Useissa fantasia- ja nuortenkirjoissa tällaiset hahmot olisivat "pahiksen" asemassa. Tämä on mielenkiintoinen asettelu, ja vaikka sekä Inka että Aaron aiheuttivat ärsytystä ja voitko nyt ymmärtää ettei maailma pyöri vain sun ja sun lähipiirin ympärillä -reaktioita, molemmilla on myös hyvät puolensa, jolloin henkilöt eivät ole tasapaksuja.

Vaikka fantasiakirja onkin, Kuura on jollain tapaa hyvin aito. Se, että kaikki hahmot puhuvat rehellistä puhekieltä ei häiritse, niin kuin se joissain kirjoissa teennäisenä häiritsee, vaan tekee hahmojen kommunikoinnista luontevaa ja muunkin kuin dialogin puhekielityyppisyys vain luontevoittaa tarinaa.

Jossain määrin ilmassa on kliseisyyttä, mutta sitä ei voi ehkä välttää, kun näin pitkälti ihmissusiin pohjansa laskeva kirja on kyseessä. Tarina kuitenkin vetää sataprosenttisesti mukaansa, eikä kirjaa olisi halunnut laskea kädestään, ei edes vaikka kello olisi ylittänyt kaksi yöllä.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti, 2016
355 s.

Tänään saa henkeä

Tämä on ollut hyvä kesä. Nyt kun sanon noin, älkää luulko että tämä olisi ollut helppo kesä tai elämäni kesä tai rakkauden kesä 2016, ei, mutta hyvä kuitenkin.

Neljän kuukauden sisään olen kirjoittanut yhden päiväkirjamerkinnän. Jos tunnette minua paremmin, saatatte ajatella "tuo ei kyl oo kovinkaan ellenmäistä". Ei, ei se olekaan. Melkein koko yläasteen kirjoitin niitä viikoittain, yleensä useampia viikossa. Huhtikuusta tänne elokuulle yksi ainoa.

Lukenut olen, vaikka täällä ei välttämättä näytä siltä. Hyviä kirjoja. Ollut viisi päivää putkeen kännykkä suljettuna ja vain lukenut. Ollut moneen kertaan kännykkä päällä ja käden ulottuvilla, mutta silti vain lukenut. Se tuntuu niin hyvältä, sellaisen kirjan lukeminen, joka imaisee mukaansa, vie toiseen maailmaan, saa kaiken muun häviämään. Toivottavasti tiedät mitä tunnetta tarkoitan.

Miettiessä mitä kaikkea tänä kesänä on tapahtunut, mieleen eivät tule ne kultaisen keskitien päivät, jolloin tapahtui ihan mukavia asioita. Mieleen tulevat pahimmat hetket ja parhaimmat hetket. Ne hetket joina makaa olohuoneen lattialla kuunnellen musiikkia isoista kajareista ihan liian kovalla ja ne hetket, joina elämä vain tuntuu hengittämisen arvoiselta. Niistä jälkimmäisistä: satujunat jotka vievät kauas lapsuuteen, hetket sen kanssa, jolle saa aina soittaa, nauruntäyteiset yökyläillat niiden kanssa, jotka välittävät ja ymmätävät, Jyväjärven valloittaminen, Uusivirta-siskon löytäminen, päivä jolloin ostettiin kirjoja enemmän kuin tarpeeksi ja joka oli parhautta aamusta iltaan, meren hengittäminen, Hangon hengittäminen, katsekontaktit ja Elvis istuu oikealla kyyneleet silmissä, Goodreads-haasteen jäljessä olevien kirjojen väheneminen yhdestätoista viiteen, elokuvaretket siskon kanssa, kuulokkeet päässä tunteja istuminen, sateessa juokseminen, extempore-retki Suomenlinnaan piknikseurana hyvä kirja, mango-ananas-smoothie, croissant ja minttumurusuklaata.

Kävelin polkua kainaloon yltävässä heinikossa, katsoin olkani yli laskevaa aurinkoa, hymyilin onnellisen näköiselle piknikseurueelle, näin lautasta jonkun hyppäävän benji-hypyn Kaivarin rannassa, hengitin vähän lisää merta ja Suomenlinnaa ja onnellista yksinäisyyttä, ja aloin melkein nauraa ääneen ja heti perään melkein itkeä, koska tuntui niin hyvältä. Tiedättehän niitä päiviä, jotka jättävät ainoastaan hyvän maun suuhun, joina tekisi mieli soittaa kaikki tärkeimmät ihmiset läpi ihan vain kertoakseen, kuinka olen tänään ehjä. Tänään oli sellainen päivä. (Tai siis eilen, jos tarkkoja ollaan.)

On ollut myös niitä ensimmäisen kategorian hetkiä, mutta ei puhuta niistä nyt.

Lukio alkaa pian ja oon siitä aina välillä vähän paniikissa ja totaalisen pihalla, mutta ehkä koko vuosikurssi on, joten se on varmaankin ihan sallittua.

Uusi Sherlock -sarjan uudelleen katsominen oli elokuun parhaita ideoita.

Bloggaaminen on mahtavaa uudella omalla läppärillä.

Kesää on vielä jäljellä, lämpimiä iltoja ja auringonlaskuja on vielä jäljellä, ne tietyt Suomenlinnan kalliot kohtelivat tänään hyvin, toivottavasti kohtelevat vielä jonain toisenakin iltana. Oli se sitten kesää tai syksyä.

Tämä melkein kesänlopetusteksti toistaa aika lailla niitä samoja fiiliksiä, joita tuo kesänaloitustekstikin. Ehkä annan siihen itselleni luvan tekosyyllä ympyrä sulkeutuu.

Aina ei tunnu hyvältä, mutta tänään tuntuu. Aina olo ei ole kaunis, vapaa ja itsevarma, mutta tänään on. Joskus täytyy toistella itselleen, että kaikki on ihan hyvin, mutta tänään ei tarvitse. Aina ei saa henkeä, mutta tänään saa.

Harry Potter and the Cursed Child

Jos haluat pysyä täysin Potter-spoilaantumattomana, en suosittele tätä tekstiä.

Kun tuli tieto siitä, että Harry Potter saa jatkoa näytelmän muodossa, ajattelin että jaa, kaipa sekin pitää lukea. Teksti ei edes ole Rowlingin vaan koko juttu vain perustuu hänen tarinaansa, mutta kaipa se silti pitää lukea. Onhan se kuitenkin Potteria. Ja Potterit on rakkautta.

Suhtauduin koko hommaan kuitenkin aika kriittisesti. Tekstin on kirjoittanut joku John Thorne ja tarina on Rowlingin, Thornen ja John Tiffanyn. Kirjaneidon sanoin juttu tuntui suuren budjetin fanfictionilta. Ja onhan koko homma aika fanien rahastusta, kun uskollisimmat fanit menevät katsomaan näytelmän, sekä ostavat tämän kirjan ja vielä ensi vuonna ilmestyvän Definitive Editionin ja ehkä vielä oman kielensä käännöksen. Alunperin ajattelin, että en liity massiiviseen Potter-hurmokseen julkaisupäivänä, Harryn syntymäpäivänä 31. heinäkuuta. No, toisin kävi. Kun heräsin kyseisen päivän aamuna Hangossa ja aloin selata aiheesta räjähtänyttä Twitteriä, päätin että marssin suoraan kirjakauppaan heti kun pääsen illalla takaisin kotikaupunkiin. Tuli sellainen fiilis, että Potterit on mun koti, Tylypahka on mun koti, ja vaikka Cursed Child ei olisikaan kuin muut Potterit, se on silti pakko lukea, ihan vaan sen takia että pääsee takaisin kotiin. Kirjakaupan jonossa näytin tytölle, jota en tuntenut, pöydän jolta olin ottanut oman Potterini, ja kun hän palasi jonoon puristaen omaansa, vaihdoimme leveät hymyt ja tajusin, että kyllä minä jollain tapaa tunnen tämän tytön. Olemme molemmat seuranneet Harryn tarinaa.

Tykkäsin siitä ideasta, että tämä uusi tarina ei jatka täysin samojen hahmojen pyörittämistä, vaan keskiössä ovat henkilöt, joista lukija ei tiedä vielä paljoa, mutta jotka on Kuoleman varjelusten lopussa esitelty: sarjan päähenkilöiden lapset. Albus Potter ja Scorpius Malfoy ovat ihania hahmoja, jotka eivät ole isiensä eivätkä kenenkään muunkaan kopioita, vaan täysin itsenäisiä hahmoja. Ja vaikka päähenkilöinä onkin uusi tylypahkasukupolvi, Harrya, Ginnyä, Hermionea, Ronia ja Dracoa ei kuitenkaan unohdeta, ja näiden isä- ja äiti-ihmisten kohtaukset olivatkin osittain kirjan parhaimmistoa. (Vaikka se, kuinka tyhmäksi Ron oli kirjoitettu, ärsyttikin suunnattomasti.) Takaumien, unien ja muiden aikahyppyjen (en kerro enempää) avulla tarinaan saatiin linkitettyä myös rakastettuja ja vihattuja (tai molempia yhtä aikaa, Potter-fani, tiedät ketä tarkoitan) hahmoja vuosien takaa, mikä toimi yllättävän hyvin.

Jotkut juonenkäänteet tuntuiat absurdeilta ja välillä tuntui, että tämä kahdeksas Potter pelaa vain edellisten seitsemän kirjan palasilla. Samanlaiset yltiöpäiset suunnitelmat, samanlaiset monijuomaliemen käytöt, samat koulun käytävät, takaumissa yms. käytiin läpi jo olemassa olevia kohtauksia. Mutta ehkä koko tarinan tarkoituskin oli se. Viedä ne Tylypahkan opiskelijat, jotka ovat sinne päässeet vain Rowlingin kirjojen avulla, takaisin. Näyttää että jotkut asiat tässä rakkaassa koulussa pysyvät aina ennallaan, ja että ihmisluonnossa jotkut asiat pysyvät aina ennallaan. Ja sen Harry Potter and the Cursed Child todellakin teki. Vei minut takaisin ihmisten ja asioiden luo, joihin olen uudelleen ja uudelleen uppoutunut ja joita olen rakastanut. Ja se on tärkeää, että vaikka Cursed Child tekikin tämän kaiken, se toi joka vanhaan hahmoon ja joka vanhaan tapahtumapaikkaan ja kohtaukseen uuden vivahteen. Koko seitsemän kirjaa kestäneeseen kertomukseen uusia tasoja. 

Se, että teksti on näytelmäkäsikirjoituksen muodossa, vaati hieman totuttelua, mutta loppujen lopuksi dialogia ja näyttämöohjeita luki ihan sujuvasti. Monet kohtaukset tosin aiheuttivat joko reaktion "tän haluun nähä lavalla" tai "miten ihmeessä ne tekee tän lavalla".

Ja vaikka en läheskään jokaisesta kirjan sisältämästä asiasta tykännyt, niin kyllähän siinä itkukin pääsi, niin ekassa ja vikassa luvussa kuin siellä jossain välimaastossakin. Ihan vain sen takia, että tuntui niin hyvältä olla Tylypahkassa taas ja olin taas kotona. Ihan niin kuin Rowling on itsekin sanonut: "Whether you come back by page or by the big screen, Hogwarts will always be there to welcome you home."

Jack Thorne, John Tiffany & J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two

Little, Brown 2016

330 s.

Lukiolainen kesälomalla

Mä en ole enää peruskoululainen. Yhdeksän vuotta ja kaksi koulua, joissa oli molemmissa niin hyvät kuin huonot puolensa, ovat nyt takana. Mä olen nykyään opiskelija. Lukiolainen.

Ja kesälomalla.

Yläaste kohteli huonosti ja hyvin, oli onnellisia päiviä ja viikkoja, mutta joinain päivinä ei olis jaksanut nousta sängystä, mutta oli vaan pakko. Vaikka ysiluokan aikana opiskeleminen ei välillä olisi kiinnostanut yhtään, töitä tehtiin ja loppujen lopuksi sain stipendin koulun parhaasta keskiarvosta.

Kevätjuhlapäivänä kun kaverit lähtivät ulos kesäloman kunniaksi, jäin kotiin syömään raparperipiirakkaa ja lukemaan. Tuntui hyvälle.

Ekoina lomapäivinä tuntui niin hyvältä, kun ei tarvinnut tehdä läksyjä eikä ajatella, mikä koe ensi viikolla on. Kävin Tukholmassa (se kaupunki tekee mut onnelliseksi), hengasin kotona ja luin vähän lisää, näin ehkä maailman parhaita tyyppejä (#salsatequila). Nyt oon alkanut tajuta, että tää se oikeasti on, kesäloma. Kesäloma!

Niin ja tulihan ne lukiotuloksetkin. Pääsin ykkösvaihtoehtoon, olin jännittänyt asiaa ihan hirveästi. Nyt, kun ei tarvitse enää jännittää sitä, mihin lukioon menee, jännittää se, millaista se tulee sitten olemaan. Miten kaveripiirit muodostuu, miten kaikki koeviikot toimii, en oo enää peruskoulussa vaan vastuussa omista opiskeluistani, mitämitämitä... Pelkkä kouluun pääseminen vaikutti siltä isoimmalta jutulta, mutta nyt alkaa tajuta, ettei se ollutkaan. Edessä on kolme vuotta tätä seuraavaa koulua. Tästä se vasta alkaa.

Mutta ei se vielä ala. Kesäloma.

Oon Goodreadsissa 11 kirjaa jäljessä aikataulusta, kun tavoitteenani on se 60 kirjaa tämän vuoden aikana. En varmasti saa kirittyä vaikka en tekisi koko kesänä muuta. Mut ihan sama. Mun ei tarvii. Mun ei tarvii saavuttaa mitään typerää tavoitetta. Luen sen verran ja sellaisia kirjoja kuin tuntuu hyvältä.

Ja se tuntuu hyvältä. Niin pitkään lukeminen illalla etteivät silmät enää vain pysy auki. Kaatosateen kuunteleminen kirjan kanssa. Oon löytänyt sen taas.

Kevään mittaan en oo aina jaksanut. En oo jaksanut koulujuttuja, heräämistä, ihmisiä ympärillä, sitä että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain, oon kaivannut sitä että voi vaan istua yksikseen, lukea, kuunnella musiikkia, vain olla. Oon ollut väsynyt siihen, että ihmisiä pitää koko ajan miellyttää, pitää nauraa ja olla energinen ja tehdä asioita vaikka ei olisi sellainen fiilis.

Jotkut ymmärtää. Kun tarkemmin ajattelee, niin aika monetkin oikeastaan. Kiitos siitä.

Ja vaikka aina joskus kaikki ei oo hyvin, kokonaisuutena kuitenkin on. Nytkin mua hymyilyttää. Hymyilen ihan yksikseni kuulokkeet päässä ja kirja vieressä. Kesäloma.

Kesäloma!

Eoin Colfer: W.A.R.P. 2&3

Varoitus: pientä spoilerien makua koko sarjasta ilmassa!

Toinen ja kolmas W.A.R.P.-kirja tarjoavat Colfer-fanille juuri sitä, mitä odottaakin saavansa. Hurjaa seikkailua, tiukkoja tilanteita, mestarillisia hahmoja ja mestarillista kieltä. Olen ollut Colfer-fanityttö ala-astelaisesta lähtien, ja yhä tämä ihana irlantilainen saa aikaan hienon lukukokemuksen.

W.A.R.P.-sarjan toisessa osassa, Pyövelin vallankumouksessa, nuori aikamatkailuun sekaantunut FBI-agentti Chevron elää aivan erilaisessa nykyisyydessä kuin ennen sarjan ensimmäisessä osassa suorittamaansa aikamatkaa 1800-luvulle. Kuningatar Viktorian valtakausi on päättynyt eversti Boxin vallankaappaukseen, ja tällä aikajanalla nykyisyydessä eletään Boxin imperiumin aikaa, joka on painajaismainen diktatuuri. Chevien alitajunnasta kumpuaa muistoja aikamatkailusta ja Chevien entisestä nykyisyydestä (jos niin voi sanoa), ja häntä aletaan epäillä vastustajien vakoojaksi. Kohdatessaan komennuksella aikakoneen ja madonreiän keksijän professori Smartin Chevie tempautuu takaisin Viktorian ajan Lontooseen, jossa hän, teatterissa taikurina työskentelevä Riley ja Puskevat Pässit -rikollisliigan pomo Otto Malarkey päätyvät estämään eversti Boxin suunnitelmia, jotta vallankaappaus saataisiin estettyä ja nykyisyys palautettua ennalleen.

Kolmas kirja Mestarin kosto jatkuu suoraan siitä, mihin kakkoskirja on jäänyt. Chevie on jumissa 1800-luvulla, ja hän ja Riley valmistautuvat pelastamaan Rileyn veljen Newsgaten vankilasta, jossa tämä kuulemma viruu hirttotuomion alaisena. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja W.A.R.P.-avaimilla ja ensimmäisessä kirjassa madonreikään kiikkiin joutuneella Albert Garrickilla on vielä sanansa sanottavana, ja Chevie ja Riley päätyvät 1600-luvulle, jossa Garrick on tehnyt uran itselleen noidanmetsästäjänä.

 Pyövelin vallakumouksessa juonenkäänteet seurasivat toisiaan vähän liian äkillisesti, kun taas Mestarin koston tapahtumat junnasivat varmaan sata sivua kirjan keskikohdasta aika paikallaan. Vaikka ei haluaisi, niin välillä huomaa, että on kasvanut vähän yli siitä täysin kohderyhmään kuuluvasta 11-vuotiaasta, joka ei olisi tälläisiä seikkoja edes huomannus, vaan olisi lukenut koko kirjan yhdessä illassa rakastaen joka sanaa. Nykyään myös haittapuoliin kiinnittää huomiota, ja varsinkin Pyövelin vallankumouksen häiritsevän tiheästi tapahtuvat isot käänteet ärsyttivät.

Mutta Colferin kieli ja hahmot (ja Jaakko Kankaanpään suomennos!) ovat vain niin mahtavia, että minkä tahansa pikku haittapuolen antaa anteeksi. Se, että Otto Malarkeyllä on iso rooli kakkoskirjassa, saa fanityttöilyn aktivoitua, sillä tämä sama henkilö esiintyy myös Colferin Siipimies-romaanissa, joka on yksi absoluuttisimmista lempikirjoistani. Chevien hahmo ironisine kommentteineen tilanteeseen kuin tilanteeseen on hykerryttävän ihana, ja Riley nyt on vaan sellanen symppis.

Ja se kolmoskirjan loppu, se oli ihana, se oli upea. Veljeni, Leijonamieli -fanille "näen valon" oli liikaa, ja siinä sitä oltiin kyynelissä jännitysseikkailua lukiessa.

Lyhyesti sanottuna: Colfer on rakkaus, aina joskus pitää nollata aivot lukemalla vähän fantasiaseikkailua ja jos tykkäsit Artemis Fowleista, tykkäät myös tästä.

Teokset: Pyövelin vallankumous & Mestarin kosto, W.A.R.P. 2&3
Tekijä: Eoin Colfer
The Hangman's Revolution, 2014 & The Forever Man, 2015
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2014 & 2015

Tykkään pt 3

En tykkää

- huhtikuun lopulle kasautuvista kouluhommista
- jäätävästä väsymyksestä vaikka olisi 8 tunnin yöunet takana
- taloustietokilpailusta joka ei mennyt niin kuin piti
- siitä kun ihmiset eivät vastaa viesteihin
- epävarmuudesta
- kouluvelvollisuuksien vuorista
- pahasta olosta
- siitä kun jotkut asiat vaan ahdistaa

Tykkään

- vanhoista ystävistä
- uusista ystävistä
- läheisistä ystävistä
- siskosta
- kesätöiden varmuudesta
- keväästä
- KEVÄÄSTÄ
- musiikkiteatteriproggiksen lähestyvistä esityksistä
- Downton Abbeysta
- Clipperin appelsiiniteestä
- viikon päästä olevasta Olavi Uusivirran keikasta
- paikoista ensimmäisessä rivissä kyseisellä keikalla
- ensi viikonlopusta
- farkkutakkisäästä
- #minunhyllyni-häsästä
- Les Misérablesin ja Phantom of the Operan soundtrackeista
- keväästä

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on ollut minulle tämän vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se, että tunnen kirjailijan, ei ollut ainoa syy. Kirjojen maailmaan sijoittuva maaginen realismi, kuulostaa jo yhdessä lauseessa ihanalta.

Antikvariaateissa asuva ja koko omaisuuttaan mukanaan kantava Mila etsii täydellistä kirjaa, juuri sitä oikeaa kirjaa. Kaupunkiin avataan uusi kirjakauppa, herra H:n Tarinataivas, ja kuin omilla keuhkoilla hengittävä kauppa ottaa Milan avosylin vastaan. Mila kasvaa kiinni niin kauppaan kuin sitä pitävään perheeseen, erityisesti ikätoveriinsa Toniin. Kun noituutta kammoava herra Kunnas saapuu kaupunkiin, uhkattuna on niin kaupan kuin Milankin tulevaisuus.

Hanna Kauppinen on hyvä ystäväni, ja siksi ajatusten jäsentely Kirjasta, jota kukaan ei koskaan lukenut on vähän hankalaa. On vaikea sanoa, kuinka paljon kirjan ihanuudesta tulee ihan vain siitä ylpeydestä, että oman ystävän kirja on käsissä konkreettisena. Voin kuitenkin täysin rehellisesti sanoa, että pidin kirjasta todella paljon ihan sen kirjankin takia. Hanna on ystäväni, mutta hän on myös erittäin lahjakas kirjoittaja.

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on lämmin ja kaunis. Sellainen, joka tuo kasvoille mukavan hymyn. Kauppisen kielessä riittää kaunista kuvailua ja kohtia, joiden lukemista ei millään haluaisi pysäyttää. Naurettua tuli, ja kyllä itkettyäkin. (Siinä vaiheessa olin tosin jo istunut kahdeksan tuntia junassa kirjan julkkareista kotiin päin, ja ystävät olivat juuri lähteneet omiin suuntiinsa.) Kirja on myös nopealukuinen, ja koko matkaseura (Kirjaneito ja Celestine, tiu) lukikin sen kokonaan matkalla Rovaniemeltä kotiin. (Oli muuten hyvä julkkarireissu, #salsatequila, kamut.)

Suosittelen Kirjaa, jota kukaan ei koskaan lukenut ehdottomasti kirjojen ystäville, kauniin kielen ystäville, hienovaraisen fantasian ystäville ja kaikille niille jotka vain haluavat lukea ihanan ihmisen kirjoittaman ihanan kirjan.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut
Myllylahti, 2016
198 s.

Olavi

Musiikki antaa voimia elää. Musiikki ja omistuskirjoitettu levy ja keikkaliput Sellosalin etummaiseen riviin.

Mulle kuuluu ihan hyvää + alkuvuoden luettuja

Moi!

Niin kuin otsikko jo kertookin, mulle kuuluu ihan hyvää. Tammikuu on kulunut jo melkein kokonaan (luojan kiitos, tammikuu ei todellakaan ole suosikkikuukausiani) enkä ole taaskaan kirjoittanut tänne mitään moneen viikkoon, mutta ehkä tää tästä. Elän viimeistä peruskoulun lukukautta, yhteishaku hengittää niskaan, mutta ei oikeastaan suuremmin ahdista (jes!). Pimeää on, etenkin kun lumi yhtäkkiä suli pois jättäen jäljelle kamalan sohjon. Aamuisin väsyttää vaikka olisi nukkunut yhdeksän tuntia joka on aikamoinen harvinaisuus. Koulussa on kylmä, tuntien aikana nälkä, joskus meinaa kuolla tylsyyteen ja stressiin ja kaikkeen muuhun yhtä kivaan. Mutta silti mulle kuuluu ihan hyvää, oikeasti ihan hyvää. 

Vaikka blogin päivitystahdista voisi päätellä paljon muuta, myös lukemiselleni kuuluu ihan hyvää. Sitten viime bloggailujen olen lukenut hyviä kirjoja, joista ei vaan ole ehtinyt ja jaksanut ja keksinyt mitään kunnon kirjoitettavaa. Olen lukenut kolme kirjaa (kaksi näistä tammikuun aikana, yhden joulukuussa), joiden lukemisesta nautin oikein kovasti, ja jotka nyt haluaisin kuitenkin tuoda bloginkin puolelle pelkältä Goodreads-tasolta (jos olette Goodreadsissa, tulkaa pyytämään kaveriksi!). Päätin siis kirjoittaa näistä kirjoista näin yhdellä kertaa miniarviot.

Rainbow Rowell: Carry On
Macmillan, 2015
517 s.

Olen lukenut Rowellin Fangirlin moneen otteeseen, ja kaikki tämän aivan ihanan kirjan lukeneet muistavat varmasti Simon Snow'n, Rowellin keksimän aika lailla Harry Potterien asemassa olevan kirjasarjan, josta Cath kirjoittaa fanfictionia. Carry On ei ole Fangirlissä esiintyvä sarja eikä Cathin fanfiction, mutta se kertoo Simonista ja Bazista ja kaikista muista hahmoista, jotka Cathin tarinan yhteydessä tulivat tutuiksi.

"Simon Snow is the worst chosen one who's ever been chosen" on Simonin huonetoverin Bazin mielipide, ja oikeastaan Baz on ihan oikeassa. Simon käy viimeistä vuottaan Watford School of Magicks -taikakoulussa. Tyttöystävä jättää ja taikamaailmaa uhkaa taikuutta imevä olento Isidous Humdrum, kaikki ei siis mene ihan niin kuin Strömsössä.

Jos tietää Simonin ja Bazin Fangirlistä, tietää mitä odottaa. Ihan näin spoileroimatta. Ja odotus palkitaan. Sydän. Carry On on erilaista Rowellia kuin muut hänen kirjansa jotka olen lukenut, paljon fantasiapainotteisempi ja vähän synkempi, mutta myös sitä taattua perus-Rowellia löytyy. Hauskasti, lämpöisesti kirjoitettua. Ai että. Lukiessa meinaa fanityttöhihitellä, huokailla onnesta ja hymyillä sekä hyppelehtiä ympäri huonetta. Olen fanityttöilykollegojen kanssa käynyt niinkin syväanalyyttisia keskusteluja kuin "Bazzzzzzz!!!! Bazzzzzzz!!!!!" ja "LUKU 61!!!!! LUKU 61!!!!!".

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
335 s.

Kutoja Eliana löytää pihalta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti ja jonka käteen on tatuoitu Elianan nimi. Hän asuu Seittien talossa saarella, jota koettelevat tulvat ja jolla unien näkeminen on sairaus. Unirutto alkaa vaivata saaren asukkaita entistä pahemmin ja paljon ihmisiä viedään Tahrattujen taloon parannettaviksi – ja vangeiksi. Puhekyvyttömän naisen ympäriltä alkaa avautua salaisuuksien kehrä, samoin kuin saaren menneisyyden ja nykyisyyden ympäriltä.

Fantasiakirjallisuus on monesti nuortenkirjallisuuteen luokitellumpi, mutta Itäranta on saanut kahdella romaanillaan, Teemestarin kirjalla ja tällä, korotettua fantasian asemaa. Molemmat ovat lumoavia ja mukaansa tempaavia. Itärannan kieli on kaunista ja koristeltua, mutta tarinassa pysyy silti tiiviisti mukana. Vaikka Kudottujen kujien kaupunki olikin upea ja mielenkiintoinen matka ihmisyyteen ja tarinoiden verkkoon, lukukokemuksena se jäi minulla hiukan Teemestarin kirjan varjoon, joka oli niin hengästyttävä, unenomainen ja tyrmäävä, että pakostakin vertasin tätä siihen. Joka tapauksessa jään odottamaan Itärannan tulevia romaaneja, ja Kudottujen kujien kaupunki on hieno tarinoiden kudelma.

Jennifer E. Smith: This is What Happy Looks Like
Headline, 2013
404 s.

Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on sellainen kirja, jonka voi lukea uudestaaan ja uudestaan. Niitä hattaraisia hetkiä fiilistelee täysillä, ja hattara pysyy hyvän maun rajoissa eikä muutu siirapiksi. This is What Happy Looks Like jatkaa samaa hattaraista tietä.

Pikkukaupungissa asuva Ellie saa vahingossa jollekin muulle tarkoitetun sähköpostin tuntemattomalta pojalta mantereen toiselta puolelta. Alkaa viestittely, jonka aikana kaksi toisilleen tuiki tuntematonta ihmistä tutustuvat paremmin kuin ehkä keneenkään muuhun vaikkeivät tiedä edes toistensa nimiä. Kesäkuussa, josta Ellie ei pidä lainkaan porottavan auringon ja ihmisvilinää takia, paikkakunnalle saapuu elokuvaporukka kuvaten teinileffaa, jonka pääosassa on Hollywood-tähti Graham Larkin, pelkkä sähköpostien poika uhkaa muuttua joksikin ihan muuksi.

This is What Happy Looks Like on sellainen hyvän mielen kirja, jota on kiva lukea kun stressi pukkaa päälle ja maailmankirjallisuuden riemuvoitot ahdistavat. Hattaran määrä on suht hillitty mutta tarpeeksi suuri ollakseen juuri sopiva kirja pahan päivän varalle. Ei niin ihastuttava kuin Tilastollinen todennäköisyys, mutta oikein kiva kuitenkin.

Tässäpä nämä! Toivottavasti sullekin kuuluu ihan hyvää!