Kiitos vuodesta 2015

Vuosi on pitkä aika, ja en oikein osaa määritellä, onko vuosi ollut hyvä vai ei, sillä vuoteen mahtuu paljon niin hyvää kuin pahaakin. Jotain osaan kuitenkin sanoa tästä kuluneesta vuodesta.

Vaikka vuosi 2015 olikin Kirjan vuosi, minulle se ei ollut mikään suuri lukuvuosi. Kirjoja tuli tilastojeni mukaan luettua 44, joka on paljon vähemmän viime vuoden kahdeksaakymmentä hipovan rinnalla. Niiden 44 joukossa on uudelleenlukuja ja niiden lisäksi olen lukenut paljon kaikkea kesken jäänyttä, mutta kokonaisten kirjojen määrä on se. Vuoden alussa aloin kirjoittaa kuukauden koosteita, mutta jätin homman heinäkuussa kesken. HelMetin vuoden lukuhaaste oli ihan hyvälläkin mallilla, mutta jätin sen kesken. Kirjankansibingonkin jätin kesken. Kesän lukumaratonin sentään luin loppuun asti ja oli kivaa. Keväällä, kesällä ja syksyllä vaivasi ihan kauhea lukujumi, eikä oikein minkään lukeminen innostanut. Mutta eihän määrä merkkaa vaan laatu, ja sen puolesta on kyllä ollut ihan hyvä vuosi. Olen lukenut lempikirjojani uudestaan, olen saanut uusia lempikirjoja, olen vaikuttunut lukemastani monta kertaa. Ei siis mitään valittamista, vaikka määrä ei olekaan pilviä hipova. Lupaan klikkailla Goodreadsiin (jossa olen aktivoitunut nyt joulukuun aikana) kaikki tämän vuoden kirjat tässä lähipäivinä, linkki profiiliini on tuossa sivupalkissa.  

Muita fiiliksiä kuluneesta vuodesta kertoakseni päätin hieman raottaa päiväkirjani kansia. (Tää on sitten suuri etuoikeus, kukaan muu ihminen kuin minä saa luvan lukea päiväkirjaani erittäin harvoin.) Joulupäivän yönä tuli fiilis vähän kerätä vuotta 2015 yhteen, ja tässä editoitu, sensuroitu ja koostettu versio.

"Vuonna 2015 mulle on sanottu todella kauniita ja lohduttavia ja rakastavia ja välittäviä asioita. Niin monet ihmiset on kuunnelleet mua, arvostaneet sitä mitä mulla on sanottavaa ja sitä miltä musta tuntuu, ja saaneet mun olon välillä edes vähän paremmaksi kuin äsken ja välillä vielä paremmaksi kuin äsken. Mä oon kasvanut vuodessa henkisesti paljon. Musta on tullut vahvempi, voimakkaampi. Mä osaan edelleen vetää itkumonologin jos siihen on tarvetta, mutta eri lailla kuin vuosi sitten. Mä oon saanut tänä vuonna voimaa kohdata itseni sellaisena kuin oon ja uskomaan itseeni. Aina mä en pysty siihen, kukaan ei varmaan pysty aina siihen, mutta mä olen tänä vuonna uskaltanut tehdä sen monen monta kertaa, todella monta kertaa enemmän kuin viime vuonna. Mihin suuntaan (tai suuntiin) mä sitten olenkin kasvanut, suunnat ovat olleet hyviä, ja vaikka sitä onkin vielä itsensä kanssa vähän hukassa, niin ei läheskään niin paljon kuin olin vuosi sitten. Mä oon todella löytänyt ison palan itteäni.

Mä oon tutustunut vuonna 2015 uskomattoman hienoihin ihmisiin. Sellaisiin ihmisiin, jotka rakastavat mua sellaisena kuin olen silloinkin, kun en itse pysty siihen, ja joiden mä uskon säilyvän kauan mun rinnalla. Jotkut ihmiset, joita mä en ole tuntenut edes koko tätä vuotta, tuntuvat sellaisilta, jotka on tuntenut jo kauan. Joihinkin ihmisiin, jotka mä oon tuntenut jo kauemmin, mä olen syventänyt ystävyttäni, oppinut tuntemaan paremmin.

Jos kaikki vuoden 2015 kyynelet keräis yhteen paikkaan, sais aikaan aika hiton ison lätäkön, mutta toisaalta jos kaikki vuoden 2015 onnelliset hetket keräis yhteen, sais aikaan todella hienon ajanjakson. Iso pala itteäni, kyllä se on hyvä saalis niinkin itkuiselle mutta toisaalta onnen pieniä hetkiä täynnä olleelle vuodelle kuin 2015."

Kiitos jokaiselle blogini lukijalle siitä, että olette kulkeneet matkastani taas yhden vuoden. Onnea, iloa ja kauneutta vuodelle 2016!

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumasen Rambo on saanut huikean vastaanoton monella eri taholla. Viime kesänä se voitti Otavan nuortenromaanikilpailun, siitä on tehty dramatisointi Kansallisteatterin lavalle ja kirsikkana kakun päälle kirja sai tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Olihan näin riemuvoittoa kulkenut nuortenkirja pakko lukea ja katsoa, oliko siitä omasta mielestä nyt siihen, kuinka paljon siitä on kuullut ylistystä.

Kasi- ja ysiluokan välistä kesälomaa aloittelevan Rambon elämä ei ole oikein koskaan ollut ruusuilla tanssimista. Mikään hänen elämässään ei ole ollut normaalia koulukavereihin verrattuna, ei edes etunimi. Isä on lähtenyt jo kun sai tietää äidin olevan raskaana, ja äiti kärsii masennuksesta. Kotona ei ole minkäänlaista päivärytmiä, saati sitten kunnon ruokaa tarjolla, ei ole ollut ties kuinka pitkään. Rambo ja äiti lähtevät lomanviettoon äidin miesystävä Riston (tai Rotan, niin kuin Rambo tätä kutsuu) vanhempien mökille, jossa päivät koostuvat Rambon ihmetykseksi – ja riemuksi – kunnon aamupalasta, lounaasta, päiväkahveista sekä huolehtivista aikuisista, saunomisesta ja uimisesta. Kesäinen kolmen sukupolven yhteisymmärryksen maalaisarki alkaa rakoilla joka suunnasta niin äidin, Riston siskon ja tämän tyttären Liinan kuin Rambon itsensäkin aiheuttamana, ja Rambo huomaa, että rakoilu on itse asiassa alkanut jo kauan sitten ihan kaikkien välisiin suhteisiin, ja on kasvanut jo paljon suuremmaksi käsitteeksi kuin rakoilu.

Sympaattinen Rambo on ihan kelpo romaani. Minäkertoja kuvaa hyvin uskottavasti ADHD-nuoren ja ihan tavallisenkin nuoren mielenmaisemaa. Jokainen 15-vuotias (kuten myös allekirjoittanut) on varmasti kokenut ainakin jollain tasolla Sumasen kuvaamia tunteita. Varsinkin niille nuorille, jotka eivät ole niin paljoa lukeneet, Rambo voi olla kiva lukukokemus, sillä teksti on nopea- ja omalla tavallaan helppolukuista. Vaikka Sumanen käyttää osuvia kielikuvia ja laulunsanoja täydentämään tarinan kulkua, ne eivät mene liian vaikeiksi vähemmänkään lukeneille. 

Kelpo romaani siis, mutta en kyllä hyväksikään sanosi. Vaikka Rambo ja muutkin henkilöt ovat ihan symppistyyppejä joista yritetään kertoa monia puolia, kaikki ovat silti vähän omanlaisia nuortenkirjastrereotypioitaan. Hakea on selvästi yritetty sellaista hienoa "mutta kaikista hyvistä tyypeistä löytyy se paha puoli ja toisin päin" -tasoa mutta se ei oikein vakuuttanut ainakaan minua. Kirjan keskivaiheilla tarina tempaa hetkeksi mukaansa, mutta sitä ei kestä kauan, kun vaikeat ongelmat ratkeavat vähän liian helposti ja kliseisesti, ja erityisesti kirjan loppu ja epilogi jäävät kaikkia ristiriitoja peräkanaa selitteleväksi lätsähdykseksi. 

Itse en siis olisi myöntänyt sitä Finlandia Junioria, mutta ehkä ymmärrän kyllä, miksi päättävä taho sen myönsi. Vaikeita ja ei niin puhuttuja aiheita käsittelevä kirja, joka voisi ehkä saada niitä ei-lukeviakin nuoria lukemaan, ja tyttöpainotteisella nuortenkirjarintamalla päähenkilö on poika. Vähän vaihtelua siis niihin ihan normeihin, ja sehän se juuri on (ainakin olettaisin) sitä, joka päättävää tahoa liikuttaa.

Nadja Sumanen: Rambo

Otava, 2015

238 s.

Älyttömät joululahjat

Sekä Jonna että Susi haastoivat listaamaan älyttömiä joululahjatoiveita, joita kaiken järjen mukaan ei voi oikeasti saada, mutta toivoa voi. Nyt lähtee.

1. Tylypahkan kirje
Se kirje, mitä on nyt 11-vuotiaasta asti odotettu. Ysiluokan stressin, ärsytyksen ja ahdistuksen keskellä tulee aika useasti toivottua, että voisi kuljeskella muuttuvia käytäviä ja liikkuvia portaita pitkin kaapu päällä ja taikasauva kädessä.

2. Kesäasunto Venetsiasta
Lontookin kävisi. Tai molemmat.

3. Haloo Helsingin tapaaminen
Vaikka olenkin jo Ellin tavannut (siis omgs en EDELEENKÄÄN pääse asiasta yli), olisi mahtavaa jutella myös Jeren, Leon ja Jukan kanssa. Aika epätodennäköiseksi tämän tekee tällä hetkellä oleva bändin tauko. Vielä mahtavampaa ja epätodennäköisempää olisi, jos pääsisi laulamaan Ellin kanssa vaikka Kuussa tuulee.

4. Valkoinen joulu
Harmaa on sellainen yleismaailmallinen adjektiivi, jolla voi kuvailla ihan kaikkea. Harmaan lisäksi Helsinki on tällä hetkellä myös märkä ja lokakuinen. Lumi ei olisi pahitteeksi. Toivoa sopii.

Omia älyttömiä joululahjatoiveitaan haastan kertomaan Linnean ja Suketuksen, vielä ehtii kun pian toivoo!

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Tähtimosaiikki kiinnosti minua kahdesta syystä: Iida Sammalisto on kirjoittanut sen lukioikäisenä ja satufantasia houkuttelee minua.

Nuori tähti Lupus näkee ennustuksen ihmisten parhaillaan rakentamasta tornista, joka yltää pian taivaalle, tähtien asuinsijoille, sekä vaeltajasta, jonka on tarkoitus pelastaa tähdet tältä. Lupuksen täytyy lähteä maan päälle kertomaan vaeltajalle tämän kohtalo, joka on tähtien palvoman Pyhän Kuun asettama ja näin ollen suuri kunniatehtävä. 

Suna, kettunsa Ion kanssa kiertelevä soittaja, joka on ennustuksen kertoma vaeltaja, ei otakaan kohtaloaan ihan niin kuin Lupus olisi luullut. Hän ei suostu ennalta päätetyn kohtalon ohjattavaksi ja tahtoo jatkaa matkaansa markkinoilla ja vuorilla yksin Ion kanssa. Sunan kintereille päätyy myös vaeltajia vainoavan ja Tornia rakentavan Korppiruhtinaan kätyri, jonka tehtävänä on surmata Suna. Alkaa pakoretki, jonka aikana kaikki oppivat jotain muista ihmisistä, läheisten menettämisestä, korkeampien tahojen kuuntelemisesta, luottamuksesta ja erityisesti omasta sisimmästään.

Tarinan alkuasetelma on tuttu monesta muusta kirjasta. Ennustuksen nähnyt sanansaattaja, joutuminen vieraaseen maailmaan, tehtävälleen vastahankainen sankari ja paha hallitsija, jolla on tietyllä tatuoinnilla merkityt kätyrit, ovat kaikki monesti käytettyjä aineksia. Lukiessa kirjasta tuli vahvasti mieleen Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ja Cornelia Funken Reckless-kirjat. 

Samankaltaisuudesta huolimatta Sammalisto on kehitellyt uusiakin aiheita. Perinteisempien ja satumaisten fantasiapiirteiden, kuten suohon hukkuneiden sielujen ja tähtien kansan, käyttö kiehtoo minua ja niillä saa aikaan todella hienon tunnelman. Tunteiden kuvaamisessa Sammalisto on onnistunut erinomaisesti. Hahmojen hämmennyksen, surun, pelon ja onnen voi melkein tuntea itsekin. Kielikuvien käyttö ja sanojen rytmi tuovat parhaimmillaan mieleen kauniin runon.

Jotkut tarinan ratkaisut ovat ennalta-arvattavia, ja eri kohtausten välillä hypitään vähän turhan nopeasti, mutta vastapainona on kaunis kuvailu ja kieli. Kokonaisuudessaan siis oikein sympaattinen kirja .

Iida Sammalisto: Tähtimosaikki

Otava, 2015

253 s.