Tykkään pt 2

En tykkää

- kahdesta kokeesta per viikko melkein jouluun asti
- kahdesta sängynpohjalle kaatavasta flunssasta kuukauden sisään
- säästä joka tekee hiukset sähköisiksi
- omasta laiskuudestani
- rasittavista ihmisistä
- tulevasta jouluhössötyksestä
- siitä kun yskittää ihan hirveästi
- siitä kun ei saa vaan mitään luettua
- koulurakennukseen iskeneestä jääkaudesta
- stressistä
- vähän lisää stressistä
- yhteishakustressistä joka ei ole tullut vielä mutta tiedän sen tulevan
-siitä kun vaan ahistaa

Tykkään

- siitä kun tietää saavansa joululahjaksi HH!n Arena-albumin
- 2,5-rivisestä haitarista jonka saan ihan pian 2-riviseni tilalle
- parhaista ihmisistä
- BBC:n Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikista jaksoista extroineen kahden päivän sisään
- Uudesta Sherlockista
- siitä että on halannut ja jutellut Elli Haloon kanssa koska hän käveli minua kaksi viikkoa sitten Aleksanterinkadulla vastaan (en edelleenkään pääse tästä yli!!)
- Harry Potterista englanniksi
- biiseistä jotka on säveltänyt puoliksi ihan ite
- siitä että joulu tulee

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ennen kuin kävin kesällä Kiasmassa Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelyssä (kahdesti!), tiesin, että Patti Smith on muusikko. Näyttelyn jälkeen tiesin myös, että hän tunsi Robertin ja oli usein mallina hänen valokuvissaan. Muutamat ystävistäni olivat lukeneet Ihan kakaroita ja sain suosituksia lukea tämän kirjan, "sun on pakko lukee se, ihan loistava!". Kirja lojui pöydälläni kunnes tajusin laina-ajan menevän viikon päästä umpeen ja kirjastotätien vaativan pian omaisuutensa takaisin, ja lähdin lukemaan teosta. Luettuani 16 sivua olin jo kokenut sisäisen päänräjähdyksen siitä, miten kirjoitustyyli voi olla tälläinen, ja vielä vähän luettuani aloin miettiä, voiko kirjaan rakastua täysin 25 sivun perusteella. Vastaus: kyllä voi.

1960- ja 70-lukujen taitteessa kaksi itseään etsivää samanlaista sielua kohtaavat New York Cityssä. Itsestään epävarma, lukeva, kirjoittava ja piirtävä Patti ja katolisen perheen omaa tietään kulkeva poika Robert ovat molemmat päättäneet pyhittää itsensä taiteelleen. Kummallakaan ei ole rahaa eikä aina asuinpaikkaakaan, mutta he ovat löytäneet toisensa ja New Yorkin. Parivaljakon suhde niin itseensä kuin toiseen ja muihin ihmisiin, huumeisiin, omaan seksuaalisuuteen, rockiin ja taiteeseen vaihtelee, mutta luottamus ja toisen tukena seisominen säilyvät.

Vaikka toisin luulisi tälläisestä muistelmateoksesta, teksti on kaunista mutta nopealukuista. En ole kuukausiin lukenut mitään näin intensiivisesti ja ahmien. Koko kirja on kuin jotakin Pattin laulamaa rock-kappaletta, joka välillä etenee määrätietoisesti ja välillä pysähtyy kuvailemaan ja tunnelmoimaan. En vain tajua miten on mahdollista kirjoittaat tälläisellä tyylillä.

Vielä enemmän Ihan kakaroita voisi antaa jollekin, joka on oikeasti perehtynyt näihin New Yorkin 70-luvun musiikki- ja taidepiireihin. Vaikka tunnistin ja osasin yhdistää kasvoihin ja tuotantoon sellaisia tyyppejä kuin Andy Warhol, Jimi Hendrix ja Janis Joplin, monet nimet olivat kuitenkin vain kirjaimia paperilla ja välillä joutui miettimään että kukas tämä nyt olikaan. Kiasman näyttelyn ansiosta joistakin Robertin töistä tiesi, miltä ne oikeasti näyttävät, ja kirjan mustavalkoiset valokuvat täydentävät tekstiä juuri sopivasti.

Vaikka se kuulostaakin ehkä oudolta, Patti Smith auttoi minua arvostamaan taas enemmän omaa taidettani, sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja vähän säveltänyt. Patti herätti taas uskoni siihen, että minäkin voin oikeasti tehdä jotain hienoa. Kirja täydensi valokuvien perusteella muodostettua kuvaani Robert Mapplethorpesta ja musiikin sekä Robertin kuvien perusteella muodostettua kuvaani Pattista itsestään. Molemmat olivat ihmisiä, jotka pystyivät taistelemaan vaikeidenkin hetkien läpi ja pääsemään tavoitteisiinsa uskomalla taiteeseensa ja luottamalla toisiinsa.

Patti Smith: Ihan kakaroita

Just kids, 2010

Suomentanut Antti Nylén

Siltala, 2014