Joskus mua pelottaa tulevaisuus.
Useimmiten se johtuu siitä, että joku asia on hyvin enkä haluaisi sen muuttuvan. Se, että ihminen, joka on nyt tärkeä ja läheinen, lähtee joskus pois. Se, että pitää oikeasti tehdä valintoja oikeaa tulevaisuutta ajatellen.
Viisitoista ei loppujen lopuksi ole kauheasti vuosia, mutta mä olen lähempänä kolmeakymppiä kuin nollaa. Se on kamala ajatus, tulla vanhaksi, elää elämänsä onnellisena tai ei niin onnellisena loppuun asti.
Prinsessasadut loppuvat aina siihen, kun prinsessa saa prinssinsä ja kaikki ovat onnellisia paitsi paha joka saa palkkansa. Se on aika surullista, koska ei se varmasti ollut prinsessan elämän ainoa koettelemus, paitsi jos hän kaatui kuolleena maahan ihan vain onnellisuudesta heti häiden jälkeen. Oikeasti hänestä tuli pikku prinssien ja prinsessojen äiti ja sen jälkeen isoäiti, hän ehti itkeä ja huutaa ja murjottaa läheisilleen ihan yhtä paljon kuin joku muukin. Hän koki ainakin tuhat muutakin onnellisuuden hetkeä kuin sen maagisen suudelman ennen loppu-sanaa. Ihan varmasti. Sillä olihan prinsessakin ihminen ihan yhtä lailla kuin muutkin. On vähän tylsää, että prinsessa ei saanut kertoa loppuelämänsä tarinaa. Mua ainakin olisi kiinnostanut, ne lohikäärmeet ja pahat äitipuolet ja ruusupuskat on vähän kulunut juttu kerrottavaksi.
Hassua ajatella, että mä kasvan aikuiseksi. Ei musta yhtään tunnu siltä. Voi olla, että 17-vuotiaana katson tänään otettua selfietä yhtä kauhistuneena kuin nyt katson kuvia, joissa olen kolmetoista. Mä tulen vielä muuttumaan niin paljon, viisitoista on loppujen lopuksi tosi vähän vaikka välillä tuntuu niin vanhalta.
Välillä miettii, että onko jotain asiaa ihan turha tehdä, kun parin vuoden päästä kaikki siihen liittyvät ihmiset saattavat olla hajallaan pitkin maailmaa ja koko homma täysin unohunut. Mutta se on todella tyhmästi ajateltu. Miksi ihmeessä lopettaa mahtava projekti sen takia, ettei sitä ehkä pysty muutaman vuoden päästä tekemään. Tuolla logiikalla mitään proggiksia ja ihmissuhteita ei koskaan kannata edes aloittaa. Miten noin voi edes ajatella? Kaikki hyvä päättyy aikanaan, se on fakta. Ja päättyneen hyvän tilalle tulee jotain muuta hyvää. Siksihän hyvät jutut on hyviä juttuja, että tunteet, jotka niistä heräävät, tuntuu kivalta. Ja tunteet tuntuu kivalta just siinä hetkessä. Ei koko loppuelämän onnellisuutta voi taata, ja ihan hyvä niin. Katsotaan, mitä eteen tulee.
Unelmat ovat tärkeä osa meitä kaikkia, ja ovathan nekin tulevaisuutta. Unelmoidaan ja haaveillaan siitä, mitä voisi tapahtua huomenna, ensi viikolla, viiden vuoden päästä. Ei tulevaisuutta kannata siis pelätä, se saattaa olla juuri sitä mitä haluaa, sitä mistä unelmoi. (Viiden vuoden päästä mä olen kaksikymmentä. Ehkä sitä voi sittenkin vähän pelätä. Mutta ei kauheasti.)
