Olen heittelehtivä runokokoelma

Oon lukenut kirjoja, muttei ole inspistä kirjoittaa niistä. Ei ole inspistä kirjoittaa oikein mitään. Paitsi tätä tajunnanvirtaa ja päiväkirjaa. Eilen eikun toissapäivänä kirjoitin kyllä runon. Ensimmäisen onnellisen runon kuukauteen.

Kaikki inspis menee musiikkiin. Se runokin syntyi ensisijaisesti lauluntekstiksi. Olen (ainakin melkein) aina tykännyt musiikista, mutta nyt olen tajunnut, kuinka se on oikeasti minun juttuni. (Yksi niistä.) Että pystyn luomaan, tekemään, esittämään, fiilistelemään omaa, hyvää musiikkia. Olen tajunnut, että minusta oikeasti on siihen, että tosiaankin osaan tehdä sen. (En välttämättä yksin. Tarvitaan ehkä ystävä. Ja sehän minulla on. Ystävä, joka tekee, joka oikeasti TAHTOO TEHDÄ musiikkia minun kanssani.) 

Jos olisin kirja, olisin aika varmasti joku tunnelmasta toiseen heittelehtivä novellikokoelma. (Ei sen takia, että tykkäsin erityisesti sellaisista.) (Tarkemmin ajateltuna saattaisin erityisesti tykätäkin. En ole varmaan koskaan yrittänyt.) Olisin novellikokoelma sen takia, että minulla ei ole sitä yhtä juttua. Jotkut ihmiset tietävät haluavansa piirtää, laulaa tai lentää avaruuteen. He unelmoivat siitä, he taistelevat sen puolesta. He tekevät muutakin, mutta ainakin jossain mittakaavassa kaikki heidän tekemänsä lopulta tähtää siihen. Siihen THE UNELMAAN. Minulla taas ei ole sellaista. Minulla on monta juttua, monta unelmaa. Se musiikki, siitä on tullut todella suuri asia. Mutta kirjoittaminen on ihan yhtä suuri asia. Lukeminen. Partiota olen harrastanut pian kahdeksan vuotta, ja nyt, kun minusta tulee syksyllä johtaja ja ryhmänohjaajakoulutus alkoi juuri tällä viikolla, tajusin oikeasti taas, kuinka hyvä juttu partiokin on. (Oletteko huomanneet, kuinka usein teksteissäni esiintyy sana tajuta? Pitäisi päästää maneereista irti, pitäisi.)

Kun ajattelen, niin eihän sen tarvitsisi olla novellikokoelma. Voisihan se olla runokokoelma. Joo. Jos olisin kirja, olisin tunnelmasta toiseen heittelehtivä runokokoelma. Jotkut saattaisivat olla vähän kangertelevampia runoja, ei mitään riemuvoittoja, mutta jotkut voisivat olla ihan onnistuneitakin.

Ruotsia, ranskaa, historiaa, ryhmänohjaajakoulutus, epäsäännöllisiä verbejä, mustarastaita, farkkutakkeja, ystävyydentunnustuksia, riparia, vapaapäiviä, projekteja. Écrice, venir, voir, connaître, aller, être, faire. Silti istun tässä ja kirjoitan blogiin. En aio kehittää stressiä. (Saamme nähdä, onnistunko.) (Oletteko huomanneet, kuinka usein teksteissäni on sulkuja? Pitäisi päästää maneereista irti, pitäisi.) Teen kouluhommat ja kaikki muutkin jutut, mutta rentoutumishetkiä pitää olla. Lupaan lukea taas jatkosodan seurauksia heti tämän kirjoitettuani.

Haluaisin ehkä muuttaa blogini nimen. Ellen lukee on vähän tylsä. Samassa osoitteessa aion kuitenkin pysyä, ja pysyä kirjablogina myös. Ja tälläisenä fiilisblogina. Haluan olla molempia. Katsotaan, miten käy.