Kevään yksinäiset narsissit

Milloinkohan mulla olisi viimeksi ollut useampi kirja samaan aikaan kesken? En edes muista. Olen ollut järjestelmällinen ihminen, joka aloittaa uuden kirjan vasta päästyään toisen loppuun. Nyt niitä on kesken joku viisi. En vaan jaksa. Ei ole oikein minkäänlaisen kirjan olo, mutta silti tekisi mieli lukea. No, sitten en lue. Sitten soitan. Ja laulan. Fiilistelen puoliksi omasäveltämiä biisejä. Fiilistelen omia harvinaisen onnistuneita tekstejä. Otan selfieitä. (Kuulostipa itsekeskeiseltä. Fiilailen omia tuotoksia ja otan kuvia itsestäni. Voi tätä nykyaikaa.) 

Torstai oli masentunut. Torstaina olin koulussa väsyneempi kuin koskaan. Torstaina kirjoitin matikanvihkoon runon kun en vaan jaksanut laskea (se oli sitäpaitsi matikan tuplatunti). Torstaina halasin ystävääni itkien metroaseman edessä ihmisten kulkiessa ohi. (Kävin kyllä torstaina myös ihan superhyvässä kahvilassa, kaikista päivistä löytyy positiivista.) Torstaina olin erään toisen ystävän olkapää johon itkeä (se oli kielikuva, juteltiin wapissa), vaikka yleensä minä olen se, joka niitä murheitaan valittaa. Toisaalta valitin myös omia murheitani siinä samassa keskustelussa, joten joo. Torstai oli väsyttävä, itkuinen ja stressaantunut mutta voimaannuttava. Torstai oli kylmä, harmaa maa, ja super kahvila ja runo ja keskustelut ystävien kanssa olivat siinä ihmeen kaupalla kasvavat kevään narsissit. Sain niistä narsisseista aika helkutin paljon voimaa, ammennan niistä varmaan vielä kolmen viikon päästä niistä samoista narsisseista. Ja outoa on se, että ammennan voimaa asioista, jotka tapahtuivat itkuisimpana päivänä pitkään aikaan.

Joskus tulee mietittyä, että miksi itken, miksi angstaan, asiat on kuitenkin ihan hyvin. Mutta ei se silloin siltä tunnu kun itkettää. Stressaan ihan hulluna yhtä asiaa, joka tapahtuu vasta elo-syyskuussa. Tai ei sitä oikeastaan stressaamiseksikaan voi sanoa. En oikein tiedä, miksi sanoa sitä. Pelkään? Se on liian suuri sana. Välillä tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan vilttiin kääriytyneenä teekupin kanssa ja vuodattaa kaikki pois silmien kautta. Kauheaa on se, että vaikka niin tekisikin, ja hetken tuntuisi siltä, että sielusta on tosiaan vuodatettu kaikki pois, seuraavana päivänä se palaa takaisin yhtä suurena kuin ennenkin. 

Mutta tänään olin oikeastaan kohtalaisen onnellinen. Kävelin koulusta kotiin, aurinko paistoi, (paistaa edelleen, pian laskeva aurinko maalaa keltaisia raitojaan vastapäisen talon katolle), kuulokkeissa mahtimusaa, kävin kirjastossa. Teki mieli laulaa oikein kovaa. Teki mieli alkaa lausua runoja. 

Kirjasto on hoitoa jokaiseen ongelmaan. Toimii melkein yhtä hyvin kuin minttusuklaa, mustarastaat ja kevään yksinäiset narsissit.