Toukokuu

Toukokuu meni. Nyt on kesäloma.

Toukokuu oli outo. Tai en mä tiiä. Ei outo ole oikea sana. Mutta toukokuussa tapahtui paljon asioita, jotka tahdon muistaa aina, mutta myös niitä, jotka voisin vain unohtaa heti. Olin heittelehtivä runokokoelma, itkin , suunnittelin kesää ja vihdoin olin oikeasti onnellinen.

Toukokuussa olin hyvin laiska kirjabloggaaja. Siis bloggasin koko kuukauden aikana vain yhden kirjan. Ja luinkin vain kolme. Vain 671 sivua.

- Maggie Stiefvater: Väristys
(Josta aioin blogata mutten keksinyt mitään erityistä sanomista) Stiefvaterin kirjat ovat tätä nykyä ainoita ihmissusikirjoja joihin suostun koskemaan. Oikeasti hienoja kirjoja.

- Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
(Josta olisin keksinyt sanottavaakin, mutta olin vaan niin angsti etten jaksanut) Lindgren on maailman ihanin asia. Voi sitä kyynelten määrää. "Joonatan, minä näen valon!"

- Kirsti Kuronen: Paha puuska
Hieno idea, hyvin toteutettu, loppu vähän läsähti.

Kuukauden runo, kuun angstisimpana aikana kirjoitettu erittäin väsyneellä matikantunnilla.

Ikkunasta sisään säihkyvä

pieni, heikko auringonsäde

osuu silmiisi

ja saa ne säteilemään

niin kirkkaasti, kauniisti,

vaikka ne ovatkin

sameat väsymyksestä,

sameat pinta-aloista ja potensseista

Tahtoisin laittaa käden kädellesi,

kirkastaa silmiäsi vielä enemmän

kuin puikkelehtiva auringonsäde,

mutta silmäsi säihkyvät jollekin muulle,

jollekin muulle kuin minulle ja auringolle

Kaunista kesää, ystävät, kaunista kesää!

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kun kuulin, että on ilmestynyt uusi runomuotoinen nuortenkirja, lähestulkoon hypin paikallani. Runomuotoon kirjoitettu nuortenkirja, sehän on itse täydellisyys! Kirja on lojunut kirjaston kirjojen pinossani jo jonkun aikaa, ja eilen sain vihdoin itseni sille fiilikselle, että tartuin Pahaan puuskaan. Luin sen kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, eikä mennyt edes kauan.

Hillan pikkuveli Lauri on hypännyt junan alle. Hyvä, kiltti, iloinen Lauri, junan alla, kuollut. Hillalle tämä on kova paikka (ihan niin kuin se olisi kova paikka kenelle tahansa). Äiti on masentunut, isä muuttaa Tallinnaan, mikään ei oikein jaksa kiinnostaa. Päässä pyörii vain Lauri, Laurin kohtalo, Laurin teko, miksi miksi miksi. Hilla päätyy istumaan metsään kivelle, jonka Lauri on näyttänyt hänelle, ja silloin veli tulee hänen luokseen ja yrittää selittää. Kaikki oli hirvittävän pahan puuskan syytä, pahan puuskan, joka imee ihmisestä kaiken kivan, elämä tuntuu turhalta ja tyhmältä. Hilla haluaisi syyn, oikean syyn, mutta muuta Laurista ei saa irti. Tämä ilmestyy puhumaan Hillalle monta kertaa, ja joskus Hillan olokin helpottuu.

Tämä on niitä kirjoja, joiden koko juonen voi kertoa, eikä se ainakaan minun mielestäni haittaa lukukokemusta lainkaan. Pahassa puuskassa tärkeintä ei ehkä ole juoni tai tarina, vaan se, miten se on kerrottu. Kuronen käyttää puhekielistä runomuotoa, joka on minusta oikein toimiva. Tuntuu siltä, kuin saisi oikean yhteyden Hillan mieleen. Runomuoto tekee pelkistetysta tarinasta hienon lukea.

Juu, tykkäsin kyllä Pahasta puuskasta, minusta on todella hieno idea kirjoittaa nuortenromaani runomuotoon, ja jos tällaisia tulee lisää, luen ne ehdottomasti. Mutta kuitenkin tässä vaivasi se jokin. Minulle jäi vähän töksähdellyt olo. Kirjan loppu läsähti täysin ja jätti vähän pahan maun suuhun.

Lopusta huolimatta nautin tästä kirjasta kyllä. Tartu tähän, jos kaipaat vähän uudenlaista nuortenkirjaa.

Teos: Paha puuska
Tekijä: Kirsti Kuronen
Karisto, 2015
Sivuja: 75
Kirjan vuoden lukuhaaste: vuonna 2015 ilmestynyt kirja
Kirjankansibingo: mustavalkoinen

Tämä oli ensimmäinen kirjapostaukseni yli kuukauteen, olen ollut vähän laiska bloggaaja. Nyt olen saanut taas lukemisen päästä kiinni ja Hobitti on jo vauhdissa, postailen kunhan kerkiän! Ja huomenna loppuu koulu, uskomatonta! Ihanaa kesää♥

Itseääntoistava teksti onnellisuudesta

Muistatteko kun pari viikkoa sitten vuodatin sydänvertani täällä? No, nyt voin sanoa että sydänveren ajat ovat ohi. Olen onnellinen.

Olen stressannut yhteen paikkaan pyrkimistä (pidetään jotakin nyt kuitenkin privatoituna täällä netin syövereissä), mutta lauantaina tajusin, että jos en pääse sisään, niin se ei sitten kai ole minun paikkani. Maailma ei kaadu, elämä jatkuu. Se, että sisäistin oikeasti tämän, helpotti oloani huomattavasti. Nyt pystyn nauttimaan arjen parhauksista ilman sitä ikävää ajatusta, joka koko ajan painaa alla.

Olen nyt ollut kahtena peräkkäisenä päivänä picnicillä aivan parhaiden ihmisten kanssa. Olen pelleillyt ja hullutellut, mutta puhunut myös vakavia ja syvällisiä, ehkä jopa itkenyt ihan vähän mutta se ei kuulu tähän, se oli vain jotain, oikeasti olen onnellinen. Ostin Maailma kylässä -festarilta täydellisen farkkuliivin ja maksoin siitä vain 3,50€, materialismionnellisuus. Mulla on ihan huikean paljon parhaita ihmisiä mun ympärillä, rakkaus. Olen saanut kirjoitettua runoja, luettua runoja ja jopa luettua kirjoja, mutta myös istunut kahvilassa kavereiden kanssa.

Neljä päivää kasiluokkaa jäljellä, en ehkä tajua. Kesä tulee!

Olipa itseääntoistava postaus.

Ei tässä muuta kuin että mun poskiin sattuu tästä hymyilemisestä. Hyvä olo.

Ämpäreitä ja uhkarohkeutta (kesä tulee)

Moro tyypit!

Vaikka en mitään listaihmisiä olekaan, olen kehittänyt kesälle joitain tavoitteita. Ja ihan kohta se kesä onkin! Kaksi viikkoa koulua kelatkaa!! Olen heittänyt itselleni kolme erityyppistä haastetta, katsotaan, miten niiden käy kesän kuluessa.

1. Kirjankansibingo

Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna on kehittänyt mahtavan bingon, joka alkoi eilen 15.5. ja päättyy 15.8. Alkuperäisen infopostauksen voitte lukea täältä. Olen mukana aivan ehdottomasti, tästä tulee hauskaa!

2. Korjaa aukko yleissivistyksessä

Eli lue vihdoinkin J.R.R. Tolkienin Hobitti ja Taru sormuksen herrasta -kirjat. Kyllä, aion lukea kaikki nuo neljä kirjaa yhden kesän aikana. Kuulostaako uhkarohkealta? Jep, sitä se onkin. Mutta aion yrittää. Sitä paitsi meillä on kotona TSH:n kaikki kolme kirjaa yhtenä niteenä, joten sen saa ehkä tuntumaan yhdeltä kirjalta. (Saa nähdä, miten bingon käy tämän takia...)

3. Kesän ämpärilista

Eli suoraan englannin bucket list -ilmaisusta käännetty suomeksi, voi kuinka hupaisaa. Olen kuitenkin listannut 15 asiaa, jotka tahdon tehdä kesällä, ja te siellä ruudun toisella puolella saatte myös seurata listan selvittämistä.

Kesällä 2015 aion:

lakata varpaankynnet

nauraa mahan kipeäksi

viettää yökyläiltaa

nauttia musiikista

tehdä itse musiikkia

hankkia rusketusraidat

hyppiä mereen

ottaa aurinkoa

nauttia ystävien seurasta

syödä ihan liikaa jäätelöä

mennä seikkailulle

viettää täydellinen päivä

kirjoittaa kesästä

ottaa paljon kuvia

tanssia sateessa

Tässä siis asioita, joita aion tehdä kesällä. Ja aion myös nauttia lukemisesta. En vain lukea, vaan oikeasti nauttia siitä.

Kevään yksinäiset narsissit

Milloinkohan mulla olisi viimeksi ollut useampi kirja samaan aikaan kesken? En edes muista. Olen ollut järjestelmällinen ihminen, joka aloittaa uuden kirjan vasta päästyään toisen loppuun. Nyt niitä on kesken joku viisi. En vaan jaksa. Ei ole oikein minkäänlaisen kirjan olo, mutta silti tekisi mieli lukea. No, sitten en lue. Sitten soitan. Ja laulan. Fiilistelen puoliksi omasäveltämiä biisejä. Fiilistelen omia harvinaisen onnistuneita tekstejä. Otan selfieitä. (Kuulostipa itsekeskeiseltä. Fiilailen omia tuotoksia ja otan kuvia itsestäni. Voi tätä nykyaikaa.) 

Torstai oli masentunut. Torstaina olin koulussa väsyneempi kuin koskaan. Torstaina kirjoitin matikanvihkoon runon kun en vaan jaksanut laskea (se oli sitäpaitsi matikan tuplatunti). Torstaina halasin ystävääni itkien metroaseman edessä ihmisten kulkiessa ohi. (Kävin kyllä torstaina myös ihan superhyvässä kahvilassa, kaikista päivistä löytyy positiivista.) Torstaina olin erään toisen ystävän olkapää johon itkeä (se oli kielikuva, juteltiin wapissa), vaikka yleensä minä olen se, joka niitä murheitaan valittaa. Toisaalta valitin myös omia murheitani siinä samassa keskustelussa, joten joo. Torstai oli väsyttävä, itkuinen ja stressaantunut mutta voimaannuttava. Torstai oli kylmä, harmaa maa, ja super kahvila ja runo ja keskustelut ystävien kanssa olivat siinä ihmeen kaupalla kasvavat kevään narsissit. Sain niistä narsisseista aika helkutin paljon voimaa, ammennan niistä varmaan vielä kolmen viikon päästä niistä samoista narsisseista. Ja outoa on se, että ammennan voimaa asioista, jotka tapahtuivat itkuisimpana päivänä pitkään aikaan.

Joskus tulee mietittyä, että miksi itken, miksi angstaan, asiat on kuitenkin ihan hyvin. Mutta ei se silloin siltä tunnu kun itkettää. Stressaan ihan hulluna yhtä asiaa, joka tapahtuu vasta elo-syyskuussa. Tai ei sitä oikeastaan stressaamiseksikaan voi sanoa. En oikein tiedä, miksi sanoa sitä. Pelkään? Se on liian suuri sana. Välillä tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan vilttiin kääriytyneenä teekupin kanssa ja vuodattaa kaikki pois silmien kautta. Kauheaa on se, että vaikka niin tekisikin, ja hetken tuntuisi siltä, että sielusta on tosiaan vuodatettu kaikki pois, seuraavana päivänä se palaa takaisin yhtä suurena kuin ennenkin. 

Mutta tänään olin oikeastaan kohtalaisen onnellinen. Kävelin koulusta kotiin, aurinko paistoi, (paistaa edelleen, pian laskeva aurinko maalaa keltaisia raitojaan vastapäisen talon katolle), kuulokkeissa mahtimusaa, kävin kirjastossa. Teki mieli laulaa oikein kovaa. Teki mieli alkaa lausua runoja. 

Kirjasto on hoitoa jokaiseen ongelmaan. Toimii melkein yhtä hyvin kuin minttusuklaa, mustarastaat ja kevään yksinäiset narsissit.

Olen heittelehtivä runokokoelma

Oon lukenut kirjoja, muttei ole inspistä kirjoittaa niistä. Ei ole inspistä kirjoittaa oikein mitään. Paitsi tätä tajunnanvirtaa ja päiväkirjaa. Eilen eikun toissapäivänä kirjoitin kyllä runon. Ensimmäisen onnellisen runon kuukauteen.

Kaikki inspis menee musiikkiin. Se runokin syntyi ensisijaisesti lauluntekstiksi. Olen (ainakin melkein) aina tykännyt musiikista, mutta nyt olen tajunnut, kuinka se on oikeasti minun juttuni. (Yksi niistä.) Että pystyn luomaan, tekemään, esittämään, fiilistelemään omaa, hyvää musiikkia. Olen tajunnut, että minusta oikeasti on siihen, että tosiaankin osaan tehdä sen. (En välttämättä yksin. Tarvitaan ehkä ystävä. Ja sehän minulla on. Ystävä, joka tekee, joka oikeasti TAHTOO TEHDÄ musiikkia minun kanssani.) 

Jos olisin kirja, olisin aika varmasti joku tunnelmasta toiseen heittelehtivä novellikokoelma. (Ei sen takia, että tykkäsin erityisesti sellaisista.) (Tarkemmin ajateltuna saattaisin erityisesti tykätäkin. En ole varmaan koskaan yrittänyt.) Olisin novellikokoelma sen takia, että minulla ei ole sitä yhtä juttua. Jotkut ihmiset tietävät haluavansa piirtää, laulaa tai lentää avaruuteen. He unelmoivat siitä, he taistelevat sen puolesta. He tekevät muutakin, mutta ainakin jossain mittakaavassa kaikki heidän tekemänsä lopulta tähtää siihen. Siihen THE UNELMAAN. Minulla taas ei ole sellaista. Minulla on monta juttua, monta unelmaa. Se musiikki, siitä on tullut todella suuri asia. Mutta kirjoittaminen on ihan yhtä suuri asia. Lukeminen. Partiota olen harrastanut pian kahdeksan vuotta, ja nyt, kun minusta tulee syksyllä johtaja ja ryhmänohjaajakoulutus alkoi juuri tällä viikolla, tajusin oikeasti taas, kuinka hyvä juttu partiokin on. (Oletteko huomanneet, kuinka usein teksteissäni esiintyy sana tajuta? Pitäisi päästää maneereista irti, pitäisi.)

Kun ajattelen, niin eihän sen tarvitsisi olla novellikokoelma. Voisihan se olla runokokoelma. Joo. Jos olisin kirja, olisin tunnelmasta toiseen heittelehtivä runokokoelma. Jotkut saattaisivat olla vähän kangertelevampia runoja, ei mitään riemuvoittoja, mutta jotkut voisivat olla ihan onnistuneitakin.

Ruotsia, ranskaa, historiaa, ryhmänohjaajakoulutus, epäsäännöllisiä verbejä, mustarastaita, farkkutakkeja, ystävyydentunnustuksia, riparia, vapaapäiviä, projekteja. Écrice, venir, voir, connaître, aller, être, faire. Silti istun tässä ja kirjoitan blogiin. En aio kehittää stressiä. (Saamme nähdä, onnistunko.) (Oletteko huomanneet, kuinka usein teksteissäni on sulkuja? Pitäisi päästää maneereista irti, pitäisi.) Teen kouluhommat ja kaikki muutkin jutut, mutta rentoutumishetkiä pitää olla. Lupaan lukea taas jatkosodan seurauksia heti tämän kirjoitettuani.

Haluaisin ehkä muuttaa blogini nimen. Ellen lukee on vähän tylsä. Samassa osoitteessa aion kuitenkin pysyä, ja pysyä kirjablogina myös. Ja tälläisenä fiilisblogina. Haluan olla molempia. Katsotaan, miten käy.

Huhtikuu

Nyt on toukokuu. Kesälomaan on neljä viikkoa. Enkä huijannut. Ihan totta.

Huhtikuu oli sekä hyvä että paha. Oli päiviä, jolloin olin täydellisen onnellinen, siis todella täydellisen onnellinen. Se kuulostaa uskomattomalta, mutta sellaisia päiviä oli. Sellaisia, että olisin tahtonut vain tanssia, laulaa ja huutaa (jonka myös tein yhtenä päivänä). Toisaalta huhtikuussa oli myös sellaisia päiviä, että angsti oli suuri. Yleensä saan angstit purettua päiväkirjaan tai musiikkiin, mutta ainakin pari kertaa tuli sellainen olo, että tahdon valituksiini vastauksen. Oli se olo, etten osaa tehdä mitään, teen kaiken keskinkertaisesti ja itsetunto makasi rotkon pohjalla pienenä kärsivänä olentona. No, kuten täysi onnellisuuskin, sekin meni ohi. Rakkaan ystävän todellisilla sanoilla se meni ohi.

Huhtikuussa olin TET-harjoittelussa kirjastossa ja rakastin. Oli ihan mahtava viikko, kirjastotäteily oli just jees! Kirjaston porukka oli aivan mahtavaa, minut otettiin vastaan niin, että tunsin oikeasti olevani osa tiimiä enkä mikään nimetön tetti jossain hyllynnurkassa. Oli mahtavaa. Kirjastot mun sydämessä.

Kirjoitin kaksi fiilispostausta. Molemmat olivat hyvin onnellisia. Joo, olen ollut huhtikuussa onnellinen, koska kevät on varmaan maailman paras asia. Mutta älkää hämääntykö, en vain ole kirjoittanut pahoja tuuliani tänne, sillä niitä on ollut. Onnellisia postauksia on kuitenkin kivempaa lukea. Yhtenä päivänä oli kevät ja Eoin Colfer twiittasi mulle, toisena päivänä oli kevät ja mä makasin kukkamättäällä ja suoritin keväthuudon.

Luin huhtikuussa enemmän kuin olen edellisinä kuukausina lukenut, kuusi kirjaa:

-J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Koko tunteiden kirjo. Romanttisen pamppailevasta sydämestä itkuun.

-J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Ennen välttelemästäni päätösosasta tuli ehdoton suosikki. Ja ne kyyneleet.

-Eoin Colfer: Siipimies
Suuri, todellinen rakkaus aina ja ikuisesti.

-L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Kuinka kaunista. Päiväkirja ja unelmat on elämä.

-Eoin Colfer: Salamurhaajan oppipoika
Kyllä Colfer on ihana. Hihittelin mustalle huumorille.

-John Green: Kaikki viimeiset sanat
Ennakkoluulo kumottu, jes! Nautittava kirja, positiivinen yllätys.

Saldo: kuusi kirjaa, yhteensä 2838 sivua.

Kirjoitin huhtikuun kolmessakymmenessä päivässä kolme runoa. Kolme?! Ja kaikissa mainitaan kyyneleet. Pääsi näköjään käymään niin, että purin iloni tänne ja suruni runoihin. Näistä kolmesta valitsin tähän postaukseen kaikkein angsteimman, mutta mielestäni kaikkein onnistuneimman.

Silmälaseissani on suolarantuja
jotka ratkovat ilmaa
etelään ja pohjoiseen
Suolarannut peittävät näkyvyyden
en nää ulos,
mutta ihmiset näkevät sisään
vaikka tavoite on päinvastainen
Kaikki ihmiset ovat ihmisiä
mutta heidät voi jakaa kahteen ryhmään:
niihin joita voi katsoa
silmiin suolarantujen läpi
minkä vaan läpi,
ja niihin, joita ei
Silmiinkatsottavat ihmiset
voi päästää sieluun
vaikka kurkkua kliseisesti kuristaisikin,
vaikka kyyneleet virtaisivat
eikä niitä voisi pysäyttää
sillä entropia kasvaa,
elämänlangat menevät lakkaamatta
kohti täyttä sekasotkua
ja joskus langat menevät kokonaan takkuun
ja yksi on katkaistava,
jotta muut pääsisivät taas suoriksi
Katkaistun langan voi aina
korjata, solmia takaisin,
mutta se ei enää koskaan ole
se sama lanka
se sama kyynel
se sama suolarantu

Onnellista toukokuuta, kevättä. Ja niin, hyvää vappua.