sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
John Green: Kaikki viimeiset sanat
John Greenistä on tullut jonkinlainen ilmiö maailmalla. Bookstagram ja booktube ovat välillä täynnä John Greeniä. Tähtiin kirjoitettu virhe oli ja on megahitti niin kirjana kuin elokuvanakin. Paper Townsista tehdään paraikaa elokuvaa. Kaksi kirjaa on suomennettu, ja lisää on varmasti tulossa.
Ja sitten tulee Ellen. Lukee Tähtiin kirjoitetun virheen. Ahdistuu ja hämmentyy. Ei tykkää yhtään. (Ja löytää riemukseen muitakin ihmisiä, jotka eivät tykänneet. Et ole vaivasi kanssa yksin.) Ja totta kai, kehittää ennakkoluulot. Aivoni tuntuvat ajattelevan, että jos en tykkää tyypin yhdestä kirjasta, en tykkää niistä muistakaan. Siitä asti, kun Greenin esikoisteos Kaikki viimeiset sanat suomennettiin, to do -listallani on ollut lukea tämä kirja. Joko saadakseni lisätodisteita 'en tykkää John Greenistä' -väitteelleni tai kumotakseni sen. Kumoaminen suoritettu.
Miles Halter on niitä ihmisiä, että kun hän järjestää ennen sisäoppilaitokseen lähtöään vanhempien vaatimuksesta läksiäisjuhlat, niihin tulee kaksi ihmistä istumaan kiusallisesti hetkeksi. Culver Creekin sisäoppilaitoksessa Miles saa huonetoverikseen Chipin, jota kutsutaan Everstiksi. Eversti nimittää Milesin Lylleröksi ("sen takia että olet noin laiha, oletko koskaan kuullut ironiasta") ja ihmettelee hetken tämän kiinnostusta ihmisten viimeisiin sanoihin, mutta pojat ystävystyvät. Ennen ystävätön Miles pääsee nyt jäyniä tekevään ja salaa tupakalla käyvään porukkaan, johon kuuluvat Everstin lisäksi japanilainen Takumi ja uskomattoman hyvän näköinen ja arvaamaton tyttö Alaska.
Kirja on jaettu kahteen osaan: osiin 'ennen' ja 'jälkeen'. Kun selostin vähän kirjan juonta äidilleni, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli "ennen ja jälkeen mitä?" mutta jos paljastaisin sen, koko kirjasta menisi idea.
Vaikka Kaikissa viimeisissä sanoissa käsitellään sellaisia teemoja kuin yksinäisyys ja kuolema ja vaikka se on aivan yhtä rankkaa luettavaa kuin Tähtiin kirjoitettu virhekin, en kokenut sitä samalla tavalla ahdistavana. Lopulta Kaikki viimeiset sanat kuitenkin luo toivoa ja kertoo, että kaikesta voi selvitä. En voi sanoa pitäneeni tästä hirveästi, mutta aika paljon kuitenkin. Greenin huumori, josta en oikein saanut otetta Tähtiin kirjoitetussa virheessä, on oivaltavaa ja fiksua. Kaikki kirjan henkilöt ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, heidän hyvät ja huonot puolensa, iloisuutensa ja kiukkunsa, heidän surunsa, epätietoisuutensa, kaikki tuo tuntuu aivan todelta. Jotkut teinien mielenliikkeet istuvat aivan minun päähäni, ja nekin jotka eivät, istuvat sataprosenttisen varmasti ainakin jonkun päähän.
En ole edelleenkään vannoutunut John Green -fani, mutta kun hänen kirjojaan suomennetaan lisää, aion kyllä lukea ne.
Teos: Kaikki viimeiset sanat
Tekijä: John Green
Alkuperäisteos: Looking for Alaska (2005)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY, 2014
Sivuja: 320
Kirjan vuoden lukuhaaste: suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
PS. Uusimmassa Lukufiilis-lehdessä on kaksi minun kirjoittamaani kirja-arviota, jee! Tuntuu ihan mahtavalta nähdä oma tekstinsä ja nimensä painettuna lehteen!
perjantai 24. huhtikuuta 2015
KEVÄT TEKEE MUT NIIN ONNELLISEKSI
Kuvat: Viola, Liisa ja Eeti
Olen kevät-onnellisuuden vallassa. Ja ystävä-onnellisuuden. Elämä on kivaa.
Tänään oli paras päivä. Kävin kampaajalla, olin oopperalla katsomassa Par(r)asvaloissa-ryhmän todella upeaa esitystä, istuin puussa, joutsen meinasi syödä minut, lauloin kadulla, makasin kukkamättäällä, nautin aivan mahtavien ihmisten seurasta. Suoritin keväthuudon, keväthihkumisen ja kevätkirmailun. Kevät on vain aivan paras asia, en pysty kuvailemaan sanoin tätä positiivisen energian kasautumaa sielussani (ja sitä varten ovat nuo kuvat). KEVÄT VAAN TEKEE MUT NIIN ONNELLISEKSI, TÄTÄ EI VOI MÄÄRITTÄÄ KUINKA HYVÄ OLO MULLA ON♥
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Salamurhaaja ja Runotyttö (tunnepitoinen kirjapostaus)
Luin juuri kaksi kirjaa, joista en kummastakaan keksi enkä jaksa kirjoittaa kauhean paljoa, joten sekä itseni että lukijoiden säästämiseksi päätin summata ne samaan postaukseen.
Ja sitten toisiin tunnelmiin. Runotytöt ovat minulle tärkeitä kirjoja, sillä pystyn hetkittäin samaistumaan Emiliaan todella paljon. Runotyttö etsii tähteään kertoo Emilian vaiheista lukion jälkeen, kun hän kiipeää alppipolkuaan Uudesta Kuusta käsin. Ystävät ovat lähteneet maailmalle ja monet läheiset alkavat tulla jo vanhoiksi. Emilialla on niin riemun kuin murheenkin hetkiä elämässään, puhumattakaan mielikuvituksellisista rakkausseikkailuista. Mutta mistä ja kenen sylistä hän löytää lopullisen onnen?
Runotyttö-kirjoissa rakastan eniten Emilian päiväkirjaosuuksia. Koska kirjoitan itse aktiivisesti päiväkirjaa, tiedän, miltä tuntuu, kun saa purkaa ilot ja kyyneleet sen sivuille. Emilia kirjoittaa: " Olen saanut puretuksi sisimmästäni aika annoksen katkeruutta, kapinallisuutta ja pahaa tuulta. Ja sehän lieneekin päiväkirjan päätarkoitus." Nyt puhut tyttö asiaa. Kyllä.
Välillä olisi tehnyt mieli pomppia raivosta Emilian ystävän Deanin takia. Dean on juuri sanonut Emilialle, että tämän kertomus on vain pieni, sievä tarina, eikä sen suurempaa. Sitten hän sanoo näin: "Suo anteeksi, Tähti. Eikö ole parempi tietää totuus? Lakkaa kurkottamasta kuuhun. Et koskaan saa sitä. Miksi yleensäkään kirjoitat? Kaikki on jo kirjoitettu." Ei näin. Ei koskaan näin. Lakkaa kurkottamasta kuuhun, et koskaan saa sitä. Hyvät eväät elämään. ÄLÄ KOSKAAN LAKKAA! KURKOTA, KURKOTA, VAIKKET SAISIKAAN!!!
Kun olin lukenut nuo Deanin sanat ja raivonnut hetken mielessäni, tajusin ihan oikeasti jotain. Minä en lakkaa kurkottamasta kuuhun. Minulla on unelmia. Minä kirjoitan, teen musiikkia. Vaikka tietäisin, etten koskaan tule saamaan tavoittelemaani, yritän! Minä kurkotan kuuhun, enkä koskaan lakkaa.
Teos: Runotyttö etsii tähteään
Tekijä: L. M. Montgomery
Alkuperäisteos: Emily's Quest (1927)
Suomentanut Laila Järventaus
WSOY, 1992
Sivuja: 215
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jota äitisi rakastaa
Joo, tälläisiä tunteita näistä kirjoista heräsi. Toisesta fanityttöilyä ja hysteerisiä hihityksiä, toisesta samaistumista ja unelmien tajuaminen. Kiitos kun luette näitä sepustuksiani.
Siipimies- ja twitterhuumassa halusin lisää Colferia. Ensimmäinen WARP on ainoa Colfer, jonka omistan (ja vielä nimmarilla), joten tartuin siihen.
WARP - Salamurhaajan oppipoika kertoo Chevron Savanosta, FBI:n agenttikokelastytöstä, joka on lähetetty Lontooseen vartioimaan tylsistyttävästi kellariin piilotettua metallikapselia, koska hän on tyrinyt Amerikassa vakoilutehtävänsä. Kapselin vartioiminen on helppo mutta turhauttava tehtävä, jonka jälkeen voi lähteä puhtain paperein takaisin Kaliforniaan. Mutta sitten astuu kuvioihin Albert Garrick, häikäilemätön salamurhaaja 1800-luvulta ja tämän vastahakoinen oppipoika Riley. Metallikapseli onkin aikakone, ja nyt Cheveronin ja Rileyn pitäisi paeta Garrickin vihaa, niin ajan kuin paikankin poikki.
Kuulostaa aika toiminnantäyteiseltä, sanotte te. Veri varmaan lentää. Ja mitä lie kvanttifysiikan sanastoa käytetään. Juuri niin. Ja silti tykkäsin. Koska Colfer nyt vain on nero, koska Colfer nyt vain kirjoittaa sen kaiken niin hienosti. Kirja vilisee kaaosta, puukottamista, kurkun auki viiltämistä, pakenemista, tappelemista, ja silti tykkäsin. Koska en voi muutakaan. Siinä vaiheessa, kun esitellään Otto Malarkey, Puskevat pässit -rikollisliigan pomo, olen jo aivan myyty. Koska sama Malarkey on myös Siipimiehessä! Ja mikä vain, joka viittaakin Siipimieheen, saa fanityttö-kylmätväreet liikkeelle.
Kun mietin, mihin kohtaan laittaisin tämän HelMetin vuoden lukuhaasteeseen, meni hetkeksi aikaa sormi suuhun. Listassa ei ole oikein kohtaa, johon tämä menisi. Lopulta päädyin "hauskaan kirjaan". Joo, ei tuon verenlentämisselityksen jälkeen kuulosta kauhean hauskalta. Mutta kun Colferin huumori kukkii. Välillä se on todella mustaa, mutta muuta ei voi kun nauraa ja välillä kikattaa hysteerisesti.
Teos: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika
Tekijä: Eoin Colfer
Alkuperäisteos: W.A.R.P. The Reluctant Assassin (2013)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2013
Sivuja: 304
Kirjan vuoden lukuhaaste: hauska kirja
Ja sitten toisiin tunnelmiin. Runotytöt ovat minulle tärkeitä kirjoja, sillä pystyn hetkittäin samaistumaan Emiliaan todella paljon. Runotyttö etsii tähteään kertoo Emilian vaiheista lukion jälkeen, kun hän kiipeää alppipolkuaan Uudesta Kuusta käsin. Ystävät ovat lähteneet maailmalle ja monet läheiset alkavat tulla jo vanhoiksi. Emilialla on niin riemun kuin murheenkin hetkiä elämässään, puhumattakaan mielikuvituksellisista rakkausseikkailuista. Mutta mistä ja kenen sylistä hän löytää lopullisen onnen?
Runotyttö-kirjoissa rakastan eniten Emilian päiväkirjaosuuksia. Koska kirjoitan itse aktiivisesti päiväkirjaa, tiedän, miltä tuntuu, kun saa purkaa ilot ja kyyneleet sen sivuille. Emilia kirjoittaa: " Olen saanut puretuksi sisimmästäni aika annoksen katkeruutta, kapinallisuutta ja pahaa tuulta. Ja sehän lieneekin päiväkirjan päätarkoitus." Nyt puhut tyttö asiaa. Kyllä.
Välillä olisi tehnyt mieli pomppia raivosta Emilian ystävän Deanin takia. Dean on juuri sanonut Emilialle, että tämän kertomus on vain pieni, sievä tarina, eikä sen suurempaa. Sitten hän sanoo näin: "Suo anteeksi, Tähti. Eikö ole parempi tietää totuus? Lakkaa kurkottamasta kuuhun. Et koskaan saa sitä. Miksi yleensäkään kirjoitat? Kaikki on jo kirjoitettu." Ei näin. Ei koskaan näin. Lakkaa kurkottamasta kuuhun, et koskaan saa sitä. Hyvät eväät elämään. ÄLÄ KOSKAAN LAKKAA! KURKOTA, KURKOTA, VAIKKET SAISIKAAN!!!
Kun olin lukenut nuo Deanin sanat ja raivonnut hetken mielessäni, tajusin ihan oikeasti jotain. Minä en lakkaa kurkottamasta kuuhun. Minulla on unelmia. Minä kirjoitan, teen musiikkia. Vaikka tietäisin, etten koskaan tule saamaan tavoittelemaani, yritän! Minä kurkotan kuuhun, enkä koskaan lakkaa.
Teos: Runotyttö etsii tähteään
Tekijä: L. M. Montgomery
Alkuperäisteos: Emily's Quest (1927)
Suomentanut Laila Järventaus
WSOY, 1992
Sivuja: 215
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jota äitisi rakastaa
Joo, tälläisiä tunteita näistä kirjoista heräsi. Toisesta fanityttöilyä ja hysteerisiä hihityksiä, toisesta samaistumista ja unelmien tajuaminen. Kiitos kun luette näitä sepustuksiani.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Eoin Colfer twiittasi mulle
Hejssan karvakamut! How's it going? Kevät tuli lumi suli puro sanoi pulipuli viemäristä ulos tuli bätmäääään!
Juu eli pointti oli se että KEVÄT TULI JÄÄDÄKSEEN. Päätin sen eilen. Jos vielä yhtenäkin päivänä sataa räntää, niin en anna säälle enää ikinä anteeksi. Kevät on nyt absoluuttisen tosi kuin absoluuttinen nollapiste. Aurinko paistaa (ainakin vielä) ja taivas on sininen (ainakin vielä). Viikonloppu on täällä ja maanantaina starttaa lukuvuoden viimeinen jakso tet-harjoittelulla. Ei koulurakennusta yli viikkoon! No joo kavereita ei nää ja silleen ja olen aika koulumyönteinen persoona, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Saa aivot vähän tuulettumaan. Nyt vain odotan farkkutakkisäätä.
Ja arvatkaapas mitä (fanityttökiljuntaa) !
EOIN COLFER VASTASI MUN TWIITTIIN!!!
Kun olin lukenut Siipimiehen loppuun, twiittasin, kuten kuvasta näkyy, että se on lempikirjani Colferilta ja että se on paras kirja maailmassa heti Y&E:n jälkeen. Suuri, todellinen rakkaus. Ja tänään koulussa katson kännykkää ja siellä se on kännykän näytön yläreunassa, Twitter-ilmoitus, Eoin Colfer lisäsi twiittini suosikkeihinsa ja vastasi siihen. Siis EOIN COLFER TWIITTASI MULLE KELATKAA! Ooämgee en tajua tämä on mahtavaa. Olen fanittanut Colferia ehkä yhdeksänvuotiaasta asti ja kerran jopa tavannut hänet (jos nimmarijono lasketaan tapaamiseksi) (TOTTA KAI se lasketaan) ja nyt se sanoo sen nimmarijonon jälkeen taas jotain just mulle (vaikka sitten twitterin kautta) ja mä oon ihan fiiliksissä. Siis aivan fiiliksissä. Ystäväni Maria (joka oli paikalla kun näin tämän asian ekaa kertaa) voi todistaa, kuinka rupesin melkein pomppimaan paikallani. Ja kyllä suoritin sen pomppimisenkin ihan kunnolla täällä kotona, kun siellä koulun käytävällä se jäi sille melkein-tasolle. Ei ehkä uskoisi, että minulla on nyt sama fiilis kuin silloin, kun olin saanut nimmarin ja vaihtanut jopa pari sanaa (kertonut miten nimeni kirjoitetaan heh heh), mutta mulle tää on iso juttu.
Keskiviikko ja torstai olivat ihan huippupäiviä. Luokkamme on päässyt YLE:n Uutisluokka-projektiin mukaan ja se on mahtavaa. Keskiviikkona Ylen tyyppejä tuli koululle ja harjoittelimme kameroiden (sellaisten hienojen oikeitten kameroiden) käyttöä ja uutisen rakennetta, ja torstaina päästiin tosihommiin. Kuvasimme ryhmissä etukäteen suunniteltuja uutisia haastatteluineen kaikkineen, ja täytyy sanoa, että projekti oli todella hieno kokemus. Uutisia rupeaa katsomaan ihan eri tavalla, kun tietää, miten ne oikeasti tehdään ja mistä ne oikeasti koostuvat.
Kevätfiilis on suuri. Päässä on myös jotain satunnaisia ikäviä ajatuksia, mutta en jaksa välittää niistä. Sieluni on kirpeän kupliva, räiskyn mukavaa mieltä, elämä-on-kivaa-olo on todella jees! Mun ympärillä ja mun sydämessä on tosi ihania asioita ja ihmisiä ja mä nautin täysin siemauksin. Elämästä voi ottaa kaiken irti, vaikkei kaikkea saisikaan. Yrittää voi. Ja tähtiin pitää aina kurkottaa vaikka tietäisikin, ettei niitä tule koskaan saavuttamaan. Aina. Älä koskaan lakkaa kurkottamasta, sinä ihana rakkausolento.
Juu eli pointti oli se että KEVÄT TULI JÄÄDÄKSEEN. Päätin sen eilen. Jos vielä yhtenäkin päivänä sataa räntää, niin en anna säälle enää ikinä anteeksi. Kevät on nyt absoluuttisen tosi kuin absoluuttinen nollapiste. Aurinko paistaa (ainakin vielä) ja taivas on sininen (ainakin vielä). Viikonloppu on täällä ja maanantaina starttaa lukuvuoden viimeinen jakso tet-harjoittelulla. Ei koulurakennusta yli viikkoon! No joo kavereita ei nää ja silleen ja olen aika koulumyönteinen persoona, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Saa aivot vähän tuulettumaan. Nyt vain odotan farkkutakkisäätä.
Ja arvatkaapas mitä (fanityttökiljuntaa) !
EOIN COLFER VASTASI MUN TWIITTIIN!!!
Kun olin lukenut Siipimiehen loppuun, twiittasin, kuten kuvasta näkyy, että se on lempikirjani Colferilta ja että se on paras kirja maailmassa heti Y&E:n jälkeen. Suuri, todellinen rakkaus. Ja tänään koulussa katson kännykkää ja siellä se on kännykän näytön yläreunassa, Twitter-ilmoitus, Eoin Colfer lisäsi twiittini suosikkeihinsa ja vastasi siihen. Siis EOIN COLFER TWIITTASI MULLE KELATKAA! Ooämgee en tajua tämä on mahtavaa. Olen fanittanut Colferia ehkä yhdeksänvuotiaasta asti ja kerran jopa tavannut hänet (jos nimmarijono lasketaan tapaamiseksi) (TOTTA KAI se lasketaan) ja nyt se sanoo sen nimmarijonon jälkeen taas jotain just mulle (vaikka sitten twitterin kautta) ja mä oon ihan fiiliksissä. Siis aivan fiiliksissä. Ystäväni Maria (joka oli paikalla kun näin tämän asian ekaa kertaa) voi todistaa, kuinka rupesin melkein pomppimaan paikallani. Ja kyllä suoritin sen pomppimisenkin ihan kunnolla täällä kotona, kun siellä koulun käytävällä se jäi sille melkein-tasolle. Ei ehkä uskoisi, että minulla on nyt sama fiilis kuin silloin, kun olin saanut nimmarin ja vaihtanut jopa pari sanaa (kertonut miten nimeni kirjoitetaan heh heh), mutta mulle tää on iso juttu.
Keskiviikko ja torstai olivat ihan huippupäiviä. Luokkamme on päässyt YLE:n Uutisluokka-projektiin mukaan ja se on mahtavaa. Keskiviikkona Ylen tyyppejä tuli koululle ja harjoittelimme kameroiden (sellaisten hienojen oikeitten kameroiden) käyttöä ja uutisen rakennetta, ja torstaina päästiin tosihommiin. Kuvasimme ryhmissä etukäteen suunniteltuja uutisia haastatteluineen kaikkineen, ja täytyy sanoa, että projekti oli todella hieno kokemus. Uutisia rupeaa katsomaan ihan eri tavalla, kun tietää, miten ne oikeasti tehdään ja mistä ne oikeasti koostuvat.
Kevätfiilis on suuri. Päässä on myös jotain satunnaisia ikäviä ajatuksia, mutta en jaksa välittää niistä. Sieluni on kirpeän kupliva, räiskyn mukavaa mieltä, elämä-on-kivaa-olo on todella jees! Mun ympärillä ja mun sydämessä on tosi ihania asioita ja ihmisiä ja mä nautin täysin siemauksin. Elämästä voi ottaa kaiken irti, vaikkei kaikkea saisikaan. Yrittää voi. Ja tähtiin pitää aina kurkottaa vaikka tietäisikin, ettei niitä tule koskaan saavuttamaan. Aina. Älä koskaan lakkaa kurkottamasta, sinä ihana rakkausolento.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Eoin Colfer: Siipimies
Jos minulta kysyy lempikirjailijaani, kaikki tietävät sen ensimmäisen vastauksen (Austen, tietty), mutta samaan hengenvetoon vastaan ehkä kysyjän ihmetykseksi myös Eoin Colferin. Ihmetyksen aihe löytyy katsomalla vaikka blogini sisältöäkin, perä perään klassikkoa ja nuortenkirjaa, mutta harvemmin mitään Colferia. Siis Colferhan kirjoittaa yleisesti ottaen seikkailua ja scifiä. Onko seikkailu ja scifi sitä perus Elleniä?
Olin joskus kymmenvuotiaana aivan rakastunut Artemis Fowleihin. Siis aivan täysin, mahdottoman rakastunut. Se romansseja rakastava sydämeni ja hitaammasta, mietiskelevämmästä tekstistä tykkäävä romanttinen Ellen on kasvanut vasta Fowl-kauden jälkeen. Mutta Siipimies pysyy kaikesta huolimatta yhtenä lempikirjoistani aina ja ikuisesti. Tämä kirja varasti sydämeni silloin, kun suurin osa siitä oli Artemis Fowlin ja halusin lukea kaiken, mitä tämä ihanan rikollisneroteinin keksinyt taituri on voinut kirjoittaa, ja vaikka kasvoinkin ehkä Fowleista vähän ulos (pitäisikin lukea nekin uudestaan, vähän verestää muistoja), sydämeni piti Siipimiehestä tiukasti kiinni. Tämä on sitä paljon puhuttua kestävää rakkautta.
Conor Broekhart syntyi kuumailmapallossa ja varttui Irlannin kupeessa olevilla Saltee-saarilla. Neljätoistavuotiaana hänellä on syntymäpaikkansa selvän enteen lisäksi muutkin hyvät lähtökohdat voittaakseen kilpajuoksun taivaalle, lentokoneen keksimisen valtakauden. Conorin isä on Salteen tarkk'ampujien kapteeni, opettaja lentämisen asiantuntija ranskalainen Victor Vigny ja lentolaitteista kiinnostunut Saltee-saarten kuningas Nikolaus, jonka tytär Isabella on Conorin paras ystävä, on hänelle kuin toinen isä. Pahamaineinen marsalkka Bonvilain kuitenkin tavoittelee saarten valtaistuinta, ja niin tiede, unelmat, kuin nuori rakkauskin (jep, romanttinen sydän tykkää) meinaavat kariutua täysin.
Tekisi kauheasti mieli kertoa lisää kirjan juonesta, koska tuosta kuvauksesta ei tule yhtään sellainen mielikuva, mikä kirja on oikeasti. Mutta en raaski kertoa lisää, koska tämä vain on sellainen kirja, josta et tahdo tietää liikaa, jos aloitat lukemisen. En siis kerro. Sanon vain sen, että jopa pientä raakuutta on (älkää takertuko tuohon sanaan, 'raaka' kuulostaa aivan kauhealta), Conorin tarina ei ole mikään siloiteltu. Se on tietysti kirjoitettu lapsille ja nuorille, ei siis mitään julmaa väkivaltaa, mutta siis tarkoitan, että tappeluilta ja miekkataisteluilta ei vältytä. En tykkää itse yhtään, jos jossain kirjassa veri lentää liiankin kanssa, mutta Colfer osaa tehdä sen todella hienovaraisesti mutta kuitenkin karusti.
Siipimiehestä löytyy tietysti joitain asioita, jotka vähän häiritsevät lukiessa, mutta en anna niiden häiritä liikkaa. Minä ja Conorin tarina olemme kasvaneet liikaa yhteen, että antaisin jonkun pikkuasian ärsyttää liikaa. Tajusin nyt taas, kuinka järjettömän taitava Eoin Colfer on, miksi rakastan häntä niin paljon. Viiltävä huumori, jolle on aivan pakko nauraa, todella kauniit kohtaukset, epätoivoiset kohtaukset, hahmojen kanssa todella elää. Ylistän taas, mutten muutakaan voi. Suomentaja Jaakko Kankaanpäälle täydet pisteet, kaikki Colferin kielikuvat ja pilke silmäkulmassa kirjoitetut kohdat on suomennettu todella sujuvasti ja hauskasti.
Jos jollekin jäi vielä epäselväksi (jota suuresti ihmettelisin) Siipimies on lempikirjani heti Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Saattaa olla jopa samalla tasolla. Tämä on vain todellaäärimmäisenjärkyttävänloisteliaan hyvä kirja. Kestävä, suuri, todellinen rakkaus aina ja ikuisesti. ♥
Teos: Siipimies
Tekijä: Eoin Colfer
Alkuperäisteos: Airman (2008)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2008
Sivuja: 473
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Voisin ehkä itkeä (Harry Potterit 5, 6 & 7)
Spoilailen taas pahasti, pahoitteluni, mutta jos tahdot välttyä spoilaantumiselta, en suosittele tätä tekstiä.
Harry Potter -sarjan viimeiset kirjat ovat olleet minulle aina ne epämieluisimmat. Etenkin seiska, kun ihania tyyppejä kuolee niin paljon, ja vitonen, joka tuntui aina junnaavan kauheasti paikallaan. Luin juuri viimeisen Potterin loppuun ja taisipa käydä niin, että asetelma kääntyi päälaelleen. Ainakin melkein. Sillä nyt näyttää pahasti siltä, että Kuoleman varjeluksista tuli juuri lempparini sarjassa.
On ollut ehkä vähän liiankin Potter-painotteinen pääsiäsloman alku. Kirjoja olen vain ahminut, ja niitä leffojakin on tullut telkkarista, vietin niin eilisen kuin sitä edellisenkin päivän illan katsomalla Pottereita. Ehkä tänäänkin. Torstai-iltana, kun olin lukenut kutosen loppuun, mieleeni tuli, että nyt tahdon lukea Eoin Colferin Siipimiehen uudestaan. No, kirjasto oli perjantain kiinni, niin oli pakko ruveta lukemaan sitä vikaa Potteria.
Niin kuin jo sanoin, Feeniksin kilta on aina tuntunut minusta vain junnaavan paikallaan eikä menevän mihinkään. Tällä kerralla se ei tuntunut siltä niin pahasti, mutta ei Feeniksin kilta kuitenkaan ole sarjan suosikkejani vieläkään. Itkin Siriuksen kuolemalle vähemmän kuin odotin. En oikeastaan yhtään. Yllätyin paljon, kun kuitenkin Cedricille vollotin aivan kauheasti, ja Sirius on varmaan tuhat kertaa rakkaampi hahmo kuin Cedric.
Puoliverisessä prinssissä tunnetusti romansseja rakastava sydämeni sai pamppailla sydämensä kyllyydestä (jos sydämillä on sydän siihen tarkoitukseen...?), koska Harry ja Ginny nyt vaan, niin. Ihanaa. Kun Dumbledore meni, kyynelkanavat aukesivat, voi Dumbledore, rakas Dumbledore minkä teit.
Kun olen viimeksi lukenut Pottereita, olen jättänyt Kuoleman varjelukset tahallisesti lukematta. Koska Dobby. Koska Fred. Koska Lupin. Ja Tonks. Ja Villisilmä. Ja kaikki. Kun viime joulukuussa aloitin tämän Potter-projektin, päätin vakaasti, että tällä kertaa luen sen. Erittäin hyvä päätös. Viimeinen Harry Potter on loistava. Päällekkäiset ja kiemuraiset salaisuudet avautuvat pikku hiljaa, paljastaen niin Voldemortin, Dumbledoren kuin Kalkaroksenkin menneisyyden. Kirja sisältää niin erilaisia mutta kuitenkin selvällä Rowlingin tyylillä kirjoitettuja kohtia. Taistelut, kuolemat, onnellisuuden hetket, jutut, joille on pakko nauraa, ja ne utuiset mitä-ihmettä-oikein-tapahtuu -kohdat. " Totta kai tämä tapahtuu sinun päässäsi, Harry, mutta minkä kumman takia se silloin olisi epätodellista?" Millekään ei ole järkevää selitystä, mutta silti kaikki loksahtaa selkeästi paikoilleen.
Tähän väliin vielä pieni oodi Jaana Kapari-Jatalle, joka on suomentanut Potterit. Aivan huippua. Niitä leffoja katsellessa tajusin taas uudestaan, kuinka mahtavan työn Kapari-Jatta on tehnyt. Kun kuuntelee kaikkia niitä nimiä ja loitsuja ja keksittyjä sanoja (vielä brittiaksentilla ah), ymmärtää sen, kuinka iso homma näiden suomentamisessa on ollut ja kuinka upeasti se on tehty.
Luin Kuoleman varjelukset loppuun noin puolitoista tuntia sitten, ja huokailen edelleen niitä pitkiä huokauksia, jotka estävät itkuun purskahtamisen. En oikein osaa kuvailla tätä tunnetta, minulla on vain sellainen olo, että voisin käpertyä johonkin nurkkaa vuodattamaan vielä lisää kyyneleitä Fredille ja Dobbylle ja Lupinille ja Kalkarokselle ja Siriukselle ja Dumbledorelle ja sille, että kaikki päättyi lopulta hyvin.
Teokset: Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter ja puoliverinen prinssi, Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Tekijä: J. K. Rowling
Alkuperäisteokset: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003), Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005), Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2004, 2008, 2008
Sivuja: 1050, 698, 828
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jossa on yli 500 sivua, kirja, josta on tehty elokuva, kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
keskiviikko 1. huhtikuuta 2015
Maaliskuu
Sinne se meni se maaliskuukin. Tervemenoa niine heittelehtivine säinesi. Pari viikkoa sitten paistoi aurinko ja ai että oli kivaa, mutta nyt sataa rakeita. Tai mitä noi nyt sitten onkaan.
Maaliskuussa oli pari todella pahaa angstia, mutta oli myös ilohyppelyhetkiä. Suurimman osan kuuta olen mennyt ihan-ookoo-asenteella. Yhtenä päivänä mulla meni kivasti, toisena mietin fiilisten prosentuaalista osuutta.
Tässä kuussa jatkettiin lukemisen osalta samaa linjaa kuin koko vuonnakin. Neljä luettua kirjaa:
- Jo Baker: Longbournin talossa
Tykkäsin kyllä, mukavaa ja aika austenmaista luettavaa.
- J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Järkytyin enemmän kuin olisin kuvitellut, itkin enemmän kuin olisin kuvitellut. Pari päivää huokailin lohduttomasti.
- Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Rakkaus. Oli ihanaa, englanniksi lukeminenkin alkaa sujua jo paremmin. Rainbow Rowell on todella mahtava.
- J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Koukutuin todella pahasti, postaus tulossa ehkäkohtajoskus.
Vaikka kirjojen määrä oli sama kuin tammi- ja helmikuussakin, sivujen määrä oli lähes kaksinkertainen viime kuun määrään. Saldo oli nyt 4 kirjaa eli 2520 sivua.
En kirjoittanut maaliakuussa kauhesti, mutta kaikkeen, minkä kirjoitin, olen kyllä harvinaisen tyytyväinen. Kuukauden runoksi päätin nimetä tekstin, joka on jonkin verran poikkeava tyylistäni yleensä, mutta jotenkin tämä puhuttelee minua. Omistettu muutamalle ihmiselle, jotka ovat minulle todella tärkeitä ja joita ilman olisin vain joku tekotaiteellinen köntti jossain tien penkalla.
Maaliskuussa oli pari todella pahaa angstia, mutta oli myös ilohyppelyhetkiä. Suurimman osan kuuta olen mennyt ihan-ookoo-asenteella. Yhtenä päivänä mulla meni kivasti, toisena mietin fiilisten prosentuaalista osuutta.
Tässä kuussa jatkettiin lukemisen osalta samaa linjaa kuin koko vuonnakin. Neljä luettua kirjaa:
- Jo Baker: Longbournin talossa
Tykkäsin kyllä, mukavaa ja aika austenmaista luettavaa.
- J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Järkytyin enemmän kuin olisin kuvitellut, itkin enemmän kuin olisin kuvitellut. Pari päivää huokailin lohduttomasti.
- Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Rakkaus. Oli ihanaa, englanniksi lukeminenkin alkaa sujua jo paremmin. Rainbow Rowell on todella mahtava.
- J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Koukutuin todella pahasti, postaus tulossa ehkäkohtajoskus.
Vaikka kirjojen määrä oli sama kuin tammi- ja helmikuussakin, sivujen määrä oli lähes kaksinkertainen viime kuun määrään. Saldo oli nyt 4 kirjaa eli 2520 sivua.
En kirjoittanut maaliakuussa kauhesti, mutta kaikkeen, minkä kirjoitin, olen kyllä harvinaisen tyytyväinen. Kuukauden runoksi päätin nimetä tekstin, joka on jonkin verran poikkeava tyylistäni yleensä, mutta jotenkin tämä puhuttelee minua. Omistettu muutamalle ihmiselle, jotka ovat minulle todella tärkeitä ja joita ilman olisin vain joku tekotaiteellinen köntti jossain tien penkalla.
Siinä oli kyltti:
MAAILMA SULJETTU
VAARA
ASIATTOMILTA JA ASIALLISILTA PÄÄSY KIELLETTY
mutta revin kettingit alas
työnsin portin auki
ja hyppäsin täysillä
kohti vihreää ja sinistä
sillä suljetun nyrkkini sisällä
oli lappu, lupaus:
VENAAN SUA AURINGONNOUSUSSA
MÄ OTAN KOPIN
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)