Fiilisten prosentuaalinen osuus

Hei taas. Vaikka tämä onkin kirjablogi, päätin nyt taas vähän fiilistellä. Näiden fiilispostausten prosentuaalinen osuus on kummasti kasvanut lähiaikoina, mutta saa kelvata. Tykkään kirjoittaa näitä, toivottavasti en karkoita näillä enemmän kirjapostauksista tykkääviä lukijoita.

Olen taas lukenut Harry Pottereita lähiaikoina. Tuntuu, että olen lukenut niitä koko ajan. Ja siltä myös näyttää, aloitin eilisaamuna kuudennen kirjan ja olen nyt sivulla 347. Neljän päivän aikana lukuvauhti on ollut keskimäärin 200 sivua päivässä. Siis miten ihmeessä mä oon ehtinyt?!?!? On ollut kaikkea muutakin tekemistä, koulujuttuja ja kaveritapaamisia, ja 200 sivua! Ihmettelen tätä. Kuten pari päivää sitten twiittasin, Harry on ilmeisesti taikonut mut jotenkin, kun en pysty laskemaan kirjaa käsistäni.

Tänään oli harmaata. On edelleen. Koko päivä taivaalta putoaa valkoisia hahtuvia, jotka ovat kauempaa katsottuna ihan kauniin näköisiä jos oikein yrittää olla miettimättä sitä, että ylihuomenna on huhtikuu. Mutta kun menee ulos, sen huhtikuun muistaa aivan pakosti ja sää on suoraan sanottuna hirveä. Saa kahlata nilkkojaan myöten harmaassa loskassa, ja koko ajan sitä tulee taivaalta lisää. Fiilis oli tänään myös vähän harmaa. Tai siis en angstannut, mutta meinasin oikeasti nukahtaa ranskantunnille. (Joka oli tuplatunti, siis vaikka tykkäänkin ranskasta, niin sitä ei jaksa kahta tuntia putkeen.) (Onneksi on pääsiäinen ja sitten vaihtuu jakso, päästään niistä ah niin ihanista maanantaiaamuista.) Kiitos rakas kesäaika, väsytti aivan hirveästi. Elättelimme kavereiden kanssa toivoa, että ope olisi unohtanut siirtää kelloja ja saisimme nukkua sen ekan tunnin, mutta kaikki kellot oli siirretty ja emme saaneet nukkua. (Paitsi luokan kello. On aivan kauheaa katsoa luokassa kelloa ja nähdä sen olevan kymmentä yli seitsemän.)

Nyt on ollut sekä hyviä että huonoja päiviä. Tai itse asiassa kaikissa päivissä on ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Minulla ei koskaan ole täysin pahaa tai hyvää päivää, jotenkin niissä on aina molempia. Ehkä yleisesti ottaen enemmän hyvää. Perjantaina kuuntelin kaksi ja puoli tuntia putkeen Haloo Helsinkiä kyynelrannut poskilla, mutta lauantaina juttelimme tärkeän ystävän kanssa syvällisiä ja vähemmän syvällisiä monta tuntia syöden siskon tekemiä sämpylöitä. Kävin lauantaina myös katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin Vanja-enon äidin ja siskon kanssa, ja tykkäsin kyllä kauheasti. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja ja kaikki omalla tavallaan onnettomat ihmiskohtalot olivat kiinnostavia. Ja kyllähän me Earth Houriinkin periaatteessa osallistuttiin, kun me oltiin teatterissa eikä isäkään kotona, niin eihän siellä ollut mitään valoja päällä.

Käykää Youtubessa katsomassa Dark Lord Funk ja naurakaa. Kyseessä on Uptown Funk -kappaleesta tehty parodiaversio, Harry Potter -aiheisena tietenkin. Jos ette ole nähneet Uptown Funkin musavideota, niin katsokaa se ensin. Ja sitten Dark Lord Funk. Ihan parasta, nauroin niin paljon!

Olikohan vielä jotain muuta. Tykkään tulppaaneista. Rakastan mustarastaita.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Eleanor on uusi tyttö paikkakunnalla. Hänellä on sotkuisen kihara punainen tukka, vaatteet, jotka eivät sovi yhteen ja kaoottiset perheolot. Park on se poika koulubussin takaosassa, hänellä on musta t-paita ja kuulokkeet korvilla. Ensimmäistä kertaa bussiin tullessaan Eleanorin täytyy istua Parkin viereen, koska muuallakaan ei ole paikkoja. He eivät edes puhu toisilleen pitkään aikaan, mutta jossain vaiheessa he alkavat ystävystyä - ja rakastua.

Tuon juonen perusteella Eleanor & Park vaikuttaa järkyttävältä teinihutulta. Uusi tyttö tulee uuteen kouluun, ensin kaikki katsovat vinoon ja sitten tapahtuu se ah niin ihana rakastuminen. Joo, kuultu jo monta kertaa. Blaah blaah blaah. Mutta ei. Rainbow Rowellin kirjasta ei saa tekemälläkään järkyttävää teinihuttua, hänen kirjansa ovat vain niin hyvin kirjoitettuja. Ja juoni ei mene oikeastaan melkein yhtään sen vanhan kaavan mukaan. (Eikä kukaan ole paranormaali, jes!) En vain halua kertoa juonesta yhtään enempää kuin on pakko.

Eleanor & Park on jotenkin todella kaunis kirja. Vaikka vastoinkäymisiä on, läpi käydään koulukiusaamista, perheväkivaltaa (niin henkistä kuin fyysistä), avioeroja, mutta niistä ei ole kertottu niin, että ahdistuisin tai muuta vastaavaa. Tällä juonella olisi ainekset minun ahdistumiseeni, mutta sitä ei tapahtunut. Ja vaikka särjitkin vähän sydäntäni, rakas kirja, olen toiveikas.

Kirjan kannessa on John Greenin sanoma lause tästä kirjasta (hah, mainoskikat). "Reminded me not just what it's like to be young and in love with a girl, but also what it's like to be young and in love with a book." Viisaasti sanottu, herra Green. Ja vaikka minua ei välttämättä pysty muistuttamaan millaista on olla nuori ja rakastunut (koska öh kohta-viistoista-vee), niin Eleanor & Park kyllä näytti minulle sen. Ja kirjaan kyllä osaan olla rakastunut. Tähän kirjaan myös.

Niin kuin Eleanor & Park tarjoaa sopivia kohtia itkunpurkauksille (joita ei kyllä tullut), se tarjosi minulle myös nauruhetkiä. Rowell käyttää mahtavia kielikuvia ja muita sellaisia. Äitini kysyi minulta, mikä tekee Rowellin kirjoista niin hyviä. Vastasin jotain sellaista kuin "Öö emmä tiiä, se vaa jotenki kirjottaa sillee et siihen pääsee sillee täysin sisään ja sit vaa sillee wooosshhhhhh". Nyt kun olen vähän miettinyt tätä kysymystä, niin ehkä juuri kielikuvat, ja se yksinkertainen tyyli joka vain imaisee mukaansa, se hieno tyyli, joka kertoo pahatkin asiat hienovaraisesti ja kauniisti mutta silti rosoisesti.

Tässä vaiheessa voisi taas olla sopiva sauma kiittää ihanaa ystävääni Eetiä, joka lainasi minulle tämän kirjan ja oli taas se henkinen englannin ymmärtämisen tuki. Osa sanoista menee edelleen ohi ja minä vain hyppelen onnellisesti ne yli, mutta täytyy sanoa, että olen oppinut todella paljon lukemalla kirjoja englanniksi ja tätäkin kirjaa lukiessani huomasin, että pystyn nykyään lukemaan englanniksi nopeammin ja helpommin kuin ennen. Tämä on oppimista!

Teos: Eleanor & Park
Tekijä: Rainbow Rowell
Orion Publishing Group, 2012
Sivuja: 325
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle

Mulla menee kivasti

Aamupäivän lukuhetki. Näkyy myös pala Rakkaushuivia.

Moi taas, rakkaat ihmiset. Miten menee? Mulla menee ihan kivasti.

Aurinko tekee ihmeitä. Olisin viime viikonlopunkin angstannut ihan täysiä, mutta kun aurinko paistaa niin ei voi. Käytiin seitsemän kilometrin kevätkävelyllä ja söin vuoden ensimmäisen ulkona syödyn jätskin. Rakastan keväisiä aamupäiviä, kun aurinko paistaa taktisesti juuri oikein ja voin istua lattialla suorassa auringonpaisteessa sen muutaman tunnin, kun aurinko ei ole vielä ehtinyt liikkua siitä ihanasta asennosta pois. Lauantaina kuvittelin kerääväni paljonkin deevitamiinia ihan vaan istumalla sisällä, mutta sitten minulle selvisi instagramissa, ettei vitamiineja saakaan lasin läpi. Mutta lämmintä on ja ihanaa, ja se on pääasia.

Saatte luultavasti kirjapostauksenkin suht pian luettavaksenne (jes!), Rainbow Rowellin Eleanor & Park kun on kesken ja se imaisi täysin. Englanniksi lukeminenkin on helpottunut selvästi, nyt kirjaa voi melkeinpä ahmia vaikka pienoinen kielimuuri onkin tiellä. Mutta siitä lisää sitten joskus.

Hei mä oon nyt Twitterissä kans! Päätin laajentaa lisää some-kanaviani ja nyt minut löytää siis Twitteristä nimellä @ellenreettasof. Tavoitteeni on, etten tule kännykästä yhtään enempää riippuvaiseksi, mutta onhan se twiittaaminen kivaa. Blogiin on todella kivaa kirjoittaa, mutta ei voi kirjoittaa kerralla sitä kolmea lausetta. Instagramissa pitää aina olla se megataiteellinen tai ei niin megataiteellinen kuva, ja kuvateksit aina vähän paisuvat mulla... Mutta Twitter! Sinne voi vain kirjoittaa, tai voi laittaa myös kuvan. Jes! Ja voi seurata niin bloggareita, kavereita, kirjailijoita, vlogaajia, kaikkia! Ihan parasta!

En tällä kertaa hypetä pahaa enkä hyvää fiilistä, koska voimassa on molempia. Olen yrittänyt perjantaista asti saada sen hyvän ylivoimaan, mutta ne pysyy aika lailla tasapainossa. Välillä voisin tanssia, välillä on todella tyhmää. Aurinko ja kevät ovat tosi positiivisia, ostin uuden huivin jonka nimesin Rakkaushuiviksi. Uudet todella ihanat aurinkolasit tulevat optikolta about viikon kuluttua. Välillä jotkut asiat vaan ottaa päästä ja aaaaargh, mutta minähän en sorru pahan fiiliksen alle. Kuuntelen Valmaa & VarsiNaisia tai Haloo Helsinkiä tai wappaan jollekin ihanalle kaverille tai kaivan esiin päiväkirjan ja kaikki tai ainakin melkein kaikki on taas kunnossa.

Kirjoitin koulun terveystarkastusta varten täytettävän lomakkeen kohtaan "mihin olet tyytyväinen itsessäsi ja elämässäsi juuri nyt" näin: Minulla on ihania ystäviä ja juuri nyt menossa tosi kivoja projekteja. Olen tajunnut, että on asioita, joissa olen oikeasti hyvä ja joista oikeasti tykkään, ja niiden asioiden tekeminen on huippua. 

Mulla menee siis ihan kivasti. Toivottavasti kaikilla rakkausmönkiäisillä siellä ruudun toisella puolen menee kans kivasti.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (spoilerivaara)

Huomautus! Sisältää huomattavia paljastuksia koskien Harry Potter -sarjaa, joten suosittelen tätä postausta vain täysin spoilausvarmoille :)

Syvä huokaus. Olen nyt huokaillut eilisillasta lähtien etten purskahtaisi itkuun ihan vaan tämän kirjan takia, vaikka se alkaa jo helpottaakin ;) Eilen istuin siinä yhdeksän jälkeen illalla yksin keittiön pöydän ääressä ja luin Harry Potterin ja liekehtivän pikarin loppuun. Olin hyvin itkun partaalla jo lukiessani, ja kun käänsin kirjan takakannen kiinni, nojasin pääni käsivarsiini ja annoin kyyneleiden tulla. Odotan erittäin suurella pelolla seuraavan kirjan loppua (Sirius), sitä seuraavan kirjan loppua (Dumbledore) ja vikaa kirjaa ihan kokonaan. Erittäin suurella pelolla. Nenäliinojen tarve tulee olemaan suuri.

Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjassa Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin saapuu osanottajia myös Beubatonxin ja Durmstrangin velhokouluista. Ottelijat valitseva liekehtivä pikari sylkäisee Harryn nimen neljänneksi ottelijaksi, vaikka osanottajia pitäisi olla vain kolme ja vaikka Harry on liian nuori. Liekehtivä pikari on kuitenkin tehnyt päätöksensä ja Harryn täytyy osallistua turnajaisten kolmeen koitokseen. Samalla liikkuu huhuja Voldemortin vahvistumisesta.

Kolmivelhoturnajaisten takia tämä sarjan neljäs osa poikkeaa huomattavasti tutusta Potter-kaavasta. Vaihtelu toki virkistää, mutta kaipasin huispausmatseja. Onneksi sentään kirjan alussa pelataan huispauksen maailmanmestaruuskisat, joten tästä ihanasta urheilulajista ei jäädä kokonaan paitsi.

En yhtään muistanut, kuinka painava tämän Liekehtivän pikarin loppupuoli on. Toki muistin sen, kun äiti luki tätä minulle ja siskolleni joskus ääneen "iltasaduksi", ja Voldemortin henkiinherättämiskohta oli niin pelottava, että lukemista piti jatkaa päiväsaikaan. (Kyllä, olen kokenut melkein kaikki Potterit ääneenluettuina. Tähän väliin pieni oodi ääneenlukemiselle ja äidille.) Mutta miksi se sitten oli niin painava? Miksi itkin?

Yksi: Cedric. Cedric Diggoryn kuolema on vain jotain aivan kauheaa. Sarjan ensimmäinen ihan koettu kuolema, kyllähän Harryn vanhemmista ja kaikista puhutaan, ennen Cedriciä kukaan ei vain kuole. Kolmannen koetuksen alkaessa en muistanut, kuoleeko vai loukkaantuuko Cedric, ja toivoin hartaasti, että tapahtuisi vain jälkimmäinen ("älä anna sen kuolla, älä anna sen kuolla"), mutta ei. Miten fiktiivisen henkilön kuoleman voi ottaa niin vakavasti? Eikä Cedric edes ollut mikään läheisimmiksi tulleista hahmoista.

Kaksi: kirjan viimeinen lause. Kuten Hagrid sanoi: mikä on tullakseen, tulee... ja me kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee. Ai että Hagrid on viisas. Minulla on usein sellaisia hetkiä, että en vain haluaisi tai jaksaisi tehdä jotain asiaa tai mennä jonnekin. (Ja sitten, kun sen tekee, se onkin ihan kivaa.) Tajusin, että juuri noin se on: me kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee, miksi pelätä jotain pieniä tapahtumia? Kirjan loppuun lukiessani, kun olin jo jonkin verran herkistyneessä tilassa Cedricin takia, tuo lause meni vain suoraan sydämeen.

Toinen todella viisas virke, joka oli pakko kirjoittaa muistiin, on Dumbledoren sanoma. Taikaministeri Toffee pauhaa taas hienoista suvuista ja puhdasverisyydestä, ja rakkaamme Albus toteaa: "Sinulta jää huomaamatta, ettei sillä ole merkitystä, millaiseksi joku syntyy, vaan sillä mikä hänestä kasvaa!" Ja vaikka puhe on tässä jästisyntyisyydestä, tämä pätee koko todelliseen nykymaailmaan. Voisin puhua tästä aiheesta todella pitkään, mutta se vain on juuri noin.

Kirjoitinpa taas vähän erilaisen postauksen. Tämä ei varmaan ole kirjabloggaamisen syvin idea, että kerrotaan kaikki huippukohdat ja puhutaan niinkuin kaikki tietäisivät täysin kaikki kohtaukset. Mutta nyt oli pakko. Tälläisiä ajatuksia minussa heräsi tästä kirjasta, ja ehkä yksi niistä syvistä ideoista on ajatusten jakaminen.

Teos: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Tekijä: J. K. Rowling
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi, 2001
Sivuja: 700
Kirjan vuoden lukuhaaste: syntymävuonnasi julkaistu kirja

Jo Baker: Longbournin talossa

Siitä on kuukausi, kun kirjoitin viimeksi kirja-arvion. Voiko siitä tosiaan olla kuukausi, kun luin viimeksi romaanin loppuun? Kyllä siitä on. Mihin se kuukausi hävisi? Helmikuussa luin kuitenkin kolme romaania, mutta luin ne kaikki siinä kuun ekalla viikolla ja sitten oli kolme viikkoa taukoa. Kyllähän minä luin Sofian maailmaa, mutta vaikka se onkin hyvä, se odottelee pinossa keskeneräisenä. Ei ole ollut sellainen fiilis.

Toisaalta kyllä tiedän, mihin se kuukausi hävisi. Musiikkiin. HH!:n fanitus vain kasvaa ja olen tajunnut kansanmusiikin mahtavuuden uudestaan, kun on ihania ihmisiä ympärillä tekemässä sitä kanssani. Viiden tunnin kamuyhtye-treenit joista soitetaan ehkä kolme tuntia ovat ihan parhaita. Ja kerrankin on syy odottaa pimeää ja märkää lokakuuta. Haloo Helsingin Hartwall Areena -keikka 17.10. Menossa ollaan. Siitä tulee ihan mahtavaa, milloin olen oikeasti viimeksi odottanut syksyä? On se kuukausi kyllä hävinnyt myös deadlinejen stressaamiseen ja siihen fiilikseen, kun ainoa asia, jonka jaksaa tehdä, on katsoa Master Chef Australiaa telkkarista.

Taas meni fiilistelyksi. Siihen kirjaan.

Longbournin talossa on Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo palvelusväen näkökulmasta. Kun Y&E:tä lukee, palvelijoita ei oikeastaan tule edes ajatelleeksi, vaikka heidät mainitaankin moneen kertaan. Kun Bennetin neidit lähtevät tanssiaisiin, jonkun täytyy olla vaunujen kanssa odottamassa ovella. Jonkun täytyy valmistaa kaikki herkulliset päivälliset. Jonkun täytyy kihartaa hiuksia ja hakea kaatosateessa kenkäruusukkeita Merytonista. Jonkun täytyy pestä mudassa olevat alushameet ja talon kaikkien naisten kuukautisrätit. Longbournissa eli Bennetin perheen talossa tämän kaiken hoitavat emännöitsijä rouva Hill ja miehensä sekä piiat Sarah ja Polly.

Kirjan päähenkilö on toinen piioista, Sarah. Hän on nuori, mutta sentään vanhempi kuin noin kaksitoistavuotias pikkupiika Polly. Molemmilla on talossa ihan hyvät oltavat vaikka joutuvatkin tekemään paljon töitä ja haaveilevat elämästä, jossa saisi tehdä työt itseään eikä aina isäntää tai emäntää varten. Pollyn oikea nimi on Mary, mutta hän on joutunut vaihtamaan sen, koska yksi talon neideistä on jo Mary, ja Sarah haaveilee Lontoon hienosta kaupunkilaiselämästä. Longbounrniin saapuu lakeijaksi mysteerinen James, ja salaisuuksien verkko alkaa paljastua itse kullekin.

Jos Longbournin talossa pitäisi luokitella tarkasti johonkin yhteen kirjallisuuden ryhmään, se olisi ainakin minusta hyvin vaikeaa. Kirja on Sarahin kasvutarina, todella monen ihmisen rakkaustarina, tarina unelmista, haaveista, pettymyksistä, epätoivosta ja itsenäisyydestä. Ja sitten se on ihan vaan fanfictionia, suuri kunnianosoitus Jane Austenille.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Siis oikeasti, nautin todella. Vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat osittain tuttuja Y&E:stä, Baker on tuonut siihen paljon omaansa. Kieli on kuitenkin hyvin austenmaista ja uppouduin tekstiin ja se koukutti minut aivan täysin. Vajosin tarinaan, huokailin helpotuksesta, yllätyksistä, kauhusta ja ihan vaan onnesta. Jokaisen luvun alussa on lause suoraan Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ja sekin toi kirjalle oman sävynsä. Lempikirjani on taas Syystanssiaisten jälkeen saanut uuden puolen mielessäni tämän kirjan avulla. Koska vaikka kun seuraavan kerran luen Ylpeyden ja ennakkoluulon, esimerkiksi Jamesin syntyperä ei ole se, millaiseksi Baker on sen kirjoittanut (te, jotka olette lukeneet tämän, luultavasti ymmärrätte), mutta jotkut Sarah ja James varmasti olivat olemassa.

Teos: Longbournin talossa
Tekijä: Jo Baker
Alkuperäisteos: Longbourn (2013)
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2014
Sivuja: 445
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, joka on mukaelma jostain klassisesta tarinasta