Sielun palasia

Luin Sofian maailmaa. Ei ollut sellainen fiilis. Mietin aloittavani jotain fantasiaa. En aloittanut. Ei ollut sellainen fiilis. Pöydällä oli kirjastosta lainattu Runo vieköön, eli kirjanen täynnä nuorille tarkoitettuja runoja. Tartuin siihen. Oli sellainen fiilis.

Tekisi mieli koko ajan vain kirjoittaa jotain. Olen varmaan maailman huonoin keksimään juoni-ideoita, joten ei proosaa. Päiväkirja on elämäni pelastus, mutta sitä ei jaksa kirjoittaa kaksneljäseiska. Ei voi kirjoittaa kirja-arvioita kun ei ole kirjoja mitä arvioida, kun ei ole sellainen fiilis. Viimeinen muttei vähäisin vaihtoehto: kirjoita runo. Olen kirjoittanut hiihtolomalla runoja runojen perään. Osa ihan onnistuneita, osa ei. Ihan sama mulle oikeesti eli ISMO onko ne hyviä vai ei, kunhan saa sielunsa paperille.

Haluaisin mieluumin olla ihmisille se tyyppi, joka kirjoittaa hyvin, enkä se, joka lukee tonneittain. Itse asiassa haluaisin olla molempia, mutta ainakin minusta tuntuu, että olen suurimmalle osalle ainakin kavereistani jo se tyyppi, joka lukee lukemasta päästyään. Se, joka lukee koko ajan Austenia. Kyllähän minä luenkin, ja Austen on ihana, mutta kuten, lukijani, huomaatte, luen paljon muutakin kuin Austenia. Ja kirjoitan.

Taas fiiliksiä tulee, mutta kuten jo sanoin, ei ole oikein lukemisfiilis juuri nyt. Niinkuin romaanien kannalta. Historiaa olen kyllä lukenut, koe toisesta maailmansodasta on loman jälkeen (eli ihan kohta, tää loma loppuu ihan pian!!!). Vaikka Hitlerit ja Stalinit ja sodat ja muut ovat hirveän ikäviä asioita, ne ovat tosi mielenkiintoisia asioita hissantunnille. Käytännön esimerkkejä ei kiitos. Hirveää, kun ajattelee, että se on ollut ja on ihmisille oikeata elämää, että joku Normandian maihinnousu on oikeasti tapahtunut, että se ei ole vain teksti hissankirjassa.

Vielä pari päivää sitten paistoi aurinko ja oli oikeasti pakkasta, nyt surkeat plus neljä. Asfaltti on inhottavimmillaan tälläisellä säällä, kun se on sekä liukas että märkä. Jos liukastut ja kaadut, sinusta tulee myös märkä. Hiphei. Hiihtoloman syvin tarkoitus ei uskoakseni ole vesisateen katsominen ikkunasta. Toisaalta vesisade tarkoittaa sitä, että kohta on kevät. Jos tarkoittaa. Ehkä ensi viikolla on taas pakkasta. Kevät on lempivuodenaikani. Asia, jota odotan.

Mummalla ja paapalla on Digestive-keksejä. Tajusin, kuinka paljon rakastan niitä. Tajusin myös, kuinka paljon rakastan vihreää teetä ja Rooibosta. Mummalla ja paapalla on nimittäin vain Earl Greytä. Ostin pari päivää sitten uudet college-housut, joissa on vihdoinkin tarpeeksi pitkät lahkeet. Rakkauden taso on suuri, nyt en tahtoisi missään muissa housuissa ollakkaan. Kuuntelin Spotifystä Ed Sheerania ja tajusin, kuinka hyvää musiikkia sekin ihminen tekee.

Oli taas suunnitelmia, että olisin lukenut hirveästi nyt hiihtolomalla kun kerran oli aikaa. Ylihuomenna (siis oikeesti ylihuomenna jo, joko tääkin loma meni?!) taas kouluun, ja sitten se lukemisolo iskee taas, kohtalo kiusaa mua. Luin siis koko hiihtolomaviikon aikana ehkä 70 sivua. Viikon aikana. Vielä lomaviikon aikana.

Eilen käytiin Seinäjoen kaupunginteatterissa katsomassa Romeo ja Julia. Ei ollut teatteritaiteen riemuvoitto. Videotekniikka tökkii, näyttelijät vähän tökkii, koko sovitus vähän tökkii. Oli siinä hyviäkin osia, en lyttää maahan. Romeon ja Julian tarinaa ei voi lytätä maahan. Eikä Shakespearen kieltä. Olisi niin siistiä nähdä tuokin tragedia joskus alkuperäiskielellä ihan klassisena. Tässä Seinäjoen versiossa oli nimittäin teinipoikia ja mopoauto. Onhan nää nykyaikaistetut versiot ihan kivoja, mutta minua jotenkin viehättäisi aivan klassiset versiot. Koska kyseinen teos luettiin koulussa syksyllä, teksti on vielä aika hyvin muistissa ja bongailin kaikkia kivoja suoraan tekstistä otettuja repliikkejä. (Sotiva rakkaus, rakastava viha!) (Voi Romeo, miks olet Romeo! Isäs ja nimes kiellä!) (Onnekas tikari, tässä on tuppesi. Ruostu siinä ja anna minun kuolla.) Shakespeare on rakkaus.

Nyt ei ole ihan niin maailmaa syleilevä fiilis kuin viimeksi. Jotkin asiat maailmassa vaan ärsyttää. Kirjatekstejä saatte taas odottaa. Siihen asti kirjoittelen tänne näitä sielun palasia, joita on pakko purkaa jonnekin. Tässäkin postauksessa olen nyt vain toistanut itseäni ja kertonut turhia asioita. Heittelen angstaavia sieluni paloja sinne tänne ja luulen, että kukaan ei tykkää minusta, vaikka asia ei ole niin. Istun taas junassa. Miten fiilispostausten kirjoittamisinto iskee aina junassa? Parantelen tätä itämisvaiheessa olevaa angstia Haloo Helsingillä. Kiitos, että olette siellä lukemassa näitä minun avautumisiani.