Helmikuu

Helmikuu on lempparini talvikuukausista. On jo aika valoisaa, ja koko ajan on mielessä se, että kevät tulee pian. Huomenna on maaliskuun ensimmäinen, ja maaliskuussa on jo kevät. Ainakin minä lasken sen niin.

Tämä mennyt kuukausi oli ihan mukava. Toisaalta saatoin vähän angstata ja välillä fiilis oli todella maassa, mutta välillä oli niin ihana olo että olisi tehnyt mieli tanssia vaikkei osaakkaan. Parina päivänä tuntui että olen huono ihminen enkä osaa mitään, mutta sitten tajusin, että on asioita, joissa olen oikeasti hyvä ja joita oikeasti tykkään tehdä. Oli lukurauhan päivä, mutta en lukenut yhtään. Tajusin, ettei minun tarvitse. Hiihtoloman kuuntelin Haloo Helsinkiä 24/7. Korjaus, olen kuunnellut sitä koko kuukaiden 24/7. Fanittamisen taso kasvaa päätä huimaavaa vauhtia. 

Luin aika vähän helmikuussa. Tai tulihan niitä kirjoja taas muutama, mutta kaikki helmikuussa loppuun luetut kirjat olivat sellaisia, jotka saa max muutamassa päivässä luettua. Paitsi yhdessä meni kauemmin. Ja siinä on vain 40 sivua. Runoja ahmin eri paikoista ja eri kirjoista paljon, ja niitä tuli myös kirjoitettua.

Helmikuun 2015 kirjat:

Maggie Stiefvater: Viettelys

Yllättävän hyvä, tykkäsin todella. Ihmissusimyyttejä on muunneltu siitä kuluneesta normista ja henkilöt ovat loistavia. Hyvää nuortenkirjaa kaipaavalle.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Takuuvarmaa Potteria. Tässä kirjassa esitellään muutamia sarjan lempiasioitani: Ginny Wesley, Dobby ja lentävä Ford Anglia.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Taas kerran. #potteronparas. Hahmokaarti on mahtava.

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmästä

Maagisia, abstakteja ja metsäisiä proosarunoja. Tästä saatte kuulla lisää luultavasti huhtikuussa, odotan itsekin innolla. 

Kuun saldoksi tuli siis 4 kirjaa ja 1214 sivua. Parasta ja huonointa näistä en oikeasti osaa päättää, kaikki ovat niin hyviä. Helmikuussa luettiin hyviä kirjoja.

Ja kirjoitettiin hyviä runoja. Kirjoitin tosi paljon, ja olen suureen osaan kirjoittamastani myös tyytyväinen. Raapustin tekstiä niin uuteen vihkoon (edellinen loppui) kuin matikankokeeseenkin. (Eikös kaikki nuoren runoilijalahjakkuuden stereotypiat aina kirjoita matikankokeisiin? Mulla kävi niin oikeasti. Tai siis oikeastaan se oli harjoituskoe.) Tästä materiaalin paljoudesta johtuen kuukauden runo oli oikeasti vaikea valita. Päädyin kuitenkin tähän.

Tänään taivas 

näytti joltain muulta kuin itseltään

auringon noustessa talojen takaa

näkymättömänä, sisimmältään kauniina

Silkkipaperista tehty

taivaan peittävä pilviverho

päästi tänään meille

vain kauneuden olennaisimmat osat

Minä avasin ikkunan

oranssit sakset käsissäni

ja viilsin silkkipaperiharsoon

suuren, rispaantuneen reiän

ja annoin auringon paistaa hetken kasvoilleni

Kuultuani auringon syvimmät salaisuudet

liimasin pilviharson umpeen

pienellä palalla maalarinteippiä

jotta taivas saisi näyttää taas

joltain muulta kuin itseltään.

Kaunista maaliskuuta, kaunista kevättä!

Sielun palasia

Luin Sofian maailmaa. Ei ollut sellainen fiilis. Mietin aloittavani jotain fantasiaa. En aloittanut. Ei ollut sellainen fiilis. Pöydällä oli kirjastosta lainattu Runo vieköön, eli kirjanen täynnä nuorille tarkoitettuja runoja. Tartuin siihen. Oli sellainen fiilis.

Tekisi mieli koko ajan vain kirjoittaa jotain. Olen varmaan maailman huonoin keksimään juoni-ideoita, joten ei proosaa. Päiväkirja on elämäni pelastus, mutta sitä ei jaksa kirjoittaa kaksneljäseiska. Ei voi kirjoittaa kirja-arvioita kun ei ole kirjoja mitä arvioida, kun ei ole sellainen fiilis. Viimeinen muttei vähäisin vaihtoehto: kirjoita runo. Olen kirjoittanut hiihtolomalla runoja runojen perään. Osa ihan onnistuneita, osa ei. Ihan sama mulle oikeesti eli ISMO onko ne hyviä vai ei, kunhan saa sielunsa paperille.

Haluaisin mieluumin olla ihmisille se tyyppi, joka kirjoittaa hyvin, enkä se, joka lukee tonneittain. Itse asiassa haluaisin olla molempia, mutta ainakin minusta tuntuu, että olen suurimmalle osalle ainakin kavereistani jo se tyyppi, joka lukee lukemasta päästyään. Se, joka lukee koko ajan Austenia. Kyllähän minä luenkin, ja Austen on ihana, mutta kuten, lukijani, huomaatte, luen paljon muutakin kuin Austenia. Ja kirjoitan.

Taas fiiliksiä tulee, mutta kuten jo sanoin, ei ole oikein lukemisfiilis juuri nyt. Niinkuin romaanien kannalta. Historiaa olen kyllä lukenut, koe toisesta maailmansodasta on loman jälkeen (eli ihan kohta, tää loma loppuu ihan pian!!!). Vaikka Hitlerit ja Stalinit ja sodat ja muut ovat hirveän ikäviä asioita, ne ovat tosi mielenkiintoisia asioita hissantunnille. Käytännön esimerkkejä ei kiitos. Hirveää, kun ajattelee, että se on ollut ja on ihmisille oikeata elämää, että joku Normandian maihinnousu on oikeasti tapahtunut, että se ei ole vain teksti hissankirjassa.

Vielä pari päivää sitten paistoi aurinko ja oli oikeasti pakkasta, nyt surkeat plus neljä. Asfaltti on inhottavimmillaan tälläisellä säällä, kun se on sekä liukas että märkä. Jos liukastut ja kaadut, sinusta tulee myös märkä. Hiphei. Hiihtoloman syvin tarkoitus ei uskoakseni ole vesisateen katsominen ikkunasta. Toisaalta vesisade tarkoittaa sitä, että kohta on kevät. Jos tarkoittaa. Ehkä ensi viikolla on taas pakkasta. Kevät on lempivuodenaikani. Asia, jota odotan.

Mummalla ja paapalla on Digestive-keksejä. Tajusin, kuinka paljon rakastan niitä. Tajusin myös, kuinka paljon rakastan vihreää teetä ja Rooibosta. Mummalla ja paapalla on nimittäin vain Earl Greytä. Ostin pari päivää sitten uudet college-housut, joissa on vihdoinkin tarpeeksi pitkät lahkeet. Rakkauden taso on suuri, nyt en tahtoisi missään muissa housuissa ollakkaan. Kuuntelin Spotifystä Ed Sheerania ja tajusin, kuinka hyvää musiikkia sekin ihminen tekee.

Oli taas suunnitelmia, että olisin lukenut hirveästi nyt hiihtolomalla kun kerran oli aikaa. Ylihuomenna (siis oikeesti ylihuomenna jo, joko tääkin loma meni?!) taas kouluun, ja sitten se lukemisolo iskee taas, kohtalo kiusaa mua. Luin siis koko hiihtolomaviikon aikana ehkä 70 sivua. Viikon aikana. Vielä lomaviikon aikana.

Eilen käytiin Seinäjoen kaupunginteatterissa katsomassa Romeo ja Julia. Ei ollut teatteritaiteen riemuvoitto. Videotekniikka tökkii, näyttelijät vähän tökkii, koko sovitus vähän tökkii. Oli siinä hyviäkin osia, en lyttää maahan. Romeon ja Julian tarinaa ei voi lytätä maahan. Eikä Shakespearen kieltä. Olisi niin siistiä nähdä tuokin tragedia joskus alkuperäiskielellä ihan klassisena. Tässä Seinäjoen versiossa oli nimittäin teinipoikia ja mopoauto. Onhan nää nykyaikaistetut versiot ihan kivoja, mutta minua jotenkin viehättäisi aivan klassiset versiot. Koska kyseinen teos luettiin koulussa syksyllä, teksti on vielä aika hyvin muistissa ja bongailin kaikkia kivoja suoraan tekstistä otettuja repliikkejä. (Sotiva rakkaus, rakastava viha!) (Voi Romeo, miks olet Romeo! Isäs ja nimes kiellä!) (Onnekas tikari, tässä on tuppesi. Ruostu siinä ja anna minun kuolla.) Shakespeare on rakkaus.

Nyt ei ole ihan niin maailmaa syleilevä fiilis kuin viimeksi. Jotkin asiat maailmassa vaan ärsyttää. Kirjatekstejä saatte taas odottaa. Siihen asti kirjoittelen tänne näitä sielun palasia, joita on pakko purkaa jonnekin. Tässäkin postauksessa olen nyt vain toistanut itseäni ja kertonut turhia asioita. Heittelen angstaavia sieluni paloja sinne tänne ja luulen, että kukaan ei tykkää minusta, vaikka asia ei ole niin. Istun taas junassa. Miten fiilispostausten kirjoittamisinto iskee aina junassa? Parantelen tätä itämisvaiheessa olevaa angstia Haloo Helsingillä. Kiitos, että olette siellä lukemassa näitä minun avautumisiani.

Kiitos maailma -fiilistelyä

Hiihtoloma on kiva juttu. Toisaalta taas se on juuri silloin, kun on ehkä jotenkin päässyt sisään siihen puoli seitsemältä heräämisen rytmiin, ja sitten sanotaan: talviloma! Saat nukkua niin pitkään kuin tahdot seuraavan viikon! Sekoitanpa nyt oikein unirytmisi juuri kun olet sellaisen kehittänyt! Jee! Jee tosiaankin.

Kansanmusiikkiduomme harjoitteli eilen ekaa kertaa.

Aloin lukea Sofian maailmaa, joka on minusta todella hyvä, mutta tuo kirja tarkoittaa sitä että saatte odottella arviota taas pidempään, ystäväiseni. Hyvää eilistä ystävänpäivää, muuten. Tulin eilen siihen tulokseen, että ystävänpäivä on ihan kiva mutta ehkä vähän turha. Onhan ihan mahtavia ystävyyssuhteita ihanaa juhlia, mutta ystävänpäivän suurin ilo on varmaan kaupoilla, kun sydänsuklaata ostetaan laatikoittain. Ja minun ainakin tulee melkein joka päivä ilmankin jotain erityistä ystävänpäivää ajateltua, että minulla on ihania ystäviä.

Halisydän perjantailta

Minun tekee nykyään mieli entistä enemmän kirjoittaa tälläisiä turhia fiilispostauksia. Vai ovatko ne turhia? Minusta niitä on kauhean kivaa kirjoittaa. Olisin kiitollinen, jos sanoisitte, onko teistä kivaa lukea niitä :)

Ihana Kiitos ei ole kirosana

Nyt haluan vain kirjoittaa tätä, koska fiilis on todella hyvä. Aurinko paistaa ja heijastuu jonkinasteisesta lumikerroksesta melkein silmiini junan ikkunasta. Viereisillä penkeillä istuu pikkutyttö lukemassa todella keskittyneesti Harry Potteria, ja minulle tuli siitä jostain syystä hirveän hyvä mieli. Tästä minulle aivan tuntemattomasta tytöstä, joka on todella keskittynyt Salaisuuksien kammioon kun aurinko paistaa hänen kasvoilleen.

Voisin lukea Aristoteleestä tai kirjoittaa runon, mutta minulla on nyt sellainen blogitekstiolo. Eilen söin itseni aivan täyteen todella hyvää sushia periaatteella syrran betalar, nimipäivälahja siskolta. Eilen minulla oli aivan huikea ilta, kun soitettiin ja sävellettiin ja säädettiin kansanmusiikkia hyvän ystävän kanssa ja käytiin hyvin filosofisia keskusteluita. Tänään tajusin Spotifyn parhauden, nyt kuuntelen satunnaistoistolla soittolistaa, joka sisältää Haloo Helsinkiä ja kansanmusabändejä. Erittäin hyvä yhdistelmä. Eilen ostin Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana -levyn ja olin onnellinen. Seuraava hankinta tulee olemaan Friggin levy Timeline, joka minun on pitänyt ostaa viime kesästä lähtien.

Mulla on vaan sellainen kiitos maailma -fiilis. Joten sanon sen. KIITOS MAAILMA. MULLA ON HYVÄ FIILIS.♥

J. K. Rowling: Harry Potter, salaisuuksien kammio ja Azkabanin vanki

Tämä postaus käsittelee Harry Potter -sarjan toista ja kolmatta osaa, joten jos olet onnistunut välttymään Potterien juonilta etkä tahdo spoilaantua yhtään, en suosittele jatkamaan lukemista :)

Viime torstaina oli Harry Potter -päivä eli Harry Potter Book Night. Oli myös Runebergin päivä. Päätin juhlia molempia yhtä aikaa ja söin runebergintortun samalla kun luin Harry Potteria ja salaisuuksien kammiota. Ovat koukuttavia nämä Potterit, luin sitten siinä torstai-iltana muutaman tunnin sisään noin 300 sivua. Ja perjantain ja lauantain aikana tuli luettua Azkabanin vanki.

Näiden Potter-sarjan toisen ja kolmannen osan juonet noudattavat aika tarkasti tuttua kaavaa. Kirja alkaa, kun Harry on kesälomalla Dursleytten luona ja siellä sattuu jotain velhomaailmaan liittyvää, josta Vernon-setä suuttuu oikein kunnolla (kakkosessa Dobby ja Weasleytten ihana auto, kolmosessa Marge-tädin paisutus). Harry kuitenkin pääsee Tylypahkaan, mukavasta kouluarjesta kerrotaan, kunnes tapahtuu jotain jännää. Tapaus selvitetään huispausmatseja unohtamatta ja Rohkelikko voittaa taas tupamestaruuden. Vaikka todella monet Potterit noudattavat suurinpiirtein tätä kaavaa, se ei haittaa yhtään. Tuo kaava on olennainen ja kiva osa kirjoja, joka erottaa ne muista.

Salaisuuksien kammiossa on se legendaarinen Weasleytten lentävä Ford Anglia, jolla Harry ja Ron lentävät kouluun, kun eivät pääsekkään laiturille 9 ja kolme neljännestä. Tylypahkassa alkaa tapahtua, kun ihmisiä (ja kissa) aletaan kangistaa koulun käytävillä ja seinille ilmaantuu tekstejä, joissa sanotaan, että salaisuuksien kammio on avattu. Kammion on kuulemma rakentanut itse Salazar Luihuinen, ja siellä asuu jonkin sortin hirviö. Kammion avaajaa, Luihuisen perillistä, etsitään, ja Harrykin joutuu epäilyjen alle, koska osaa puhua käärmeiden kanssa. Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Lockhart on kaikessa ärsyttävyydessään todella mainio.

Azkabanin vangin pääidea taas on, että pahamaineinen murhaaja Sirius Musta on karannut vankilasta, ja Harry saa selville Siriuksen jahtaavan häntä. Koska Sirius on (tai hänen luullaan olevan) kylmäverinen tappaja, Azkabanin vartijat eli ankeuttajat tulevat vartioimaan Tykypahkan muureja. Harrylla on vaikeuksia niin koulunkäynnin, kaverisuhteiden, huispauksen kuin ankeuttajienkin kanssa.

Näissä kahdessa kirjassa esitellään ensimmäistä kertaa sarjassa joitain kaikkien aikojen suosikkihahmojani. Pieni ja ujo punapää Ginny Weasley, palavasti ihastunut Harryyn, voi rakkaus. Lupin, joka opettaa Azkabanin vangissa pimeyden voimilta suojautumista, on ollut aina minusta todella sympaattinen ja jotenkin vain fiksu ja ihana. Ja Sirius voi Sirius! Meinasin jo Siriuksen astuessa tapahtumiin ruveta itkemään, sillä tiedämme mitä hänelle parin kirjan kuluttua käy.

Harry Potterit ovat vain pettämättömiä. Olisi taas tehnyt mieli lukea koko sarja yhteen pötköön loppuun, mutta päätin kuitenkin pitää taas Potter-tauon. Täytyy myöntää, että se, että henkilöiden ominaisuuksia suurennellaan ja pahoista tehdään läpeensä pahoja, mutta kuten jo Viisasten kivi -postauksessani  totesimme, nämä on kuitenkin kirjoitettu lasten kirjaksi ja niin edelleen. Harry Pottereilla on aina paikka sydämessäni.♥

Teokset: Harry Potter ja salaisuuksien kammio & Harry Potter ja Azkabanin vanki
Tekijä: J. K. Rowling
Alkuperäisteokset: Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998) & Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (1999)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi, 2006 & 2007
Sivuja: 365 & 456
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä (ainakin jos on Harry Potter Book Night, hih ;D) & kirja, jossa on taikuutta

Lukurauhaa

Tänään on lukurauhan päivä. Ei yhtään lukemisolo. Ei sitten yhtään, kohtalon ivaa. Aamun tuskailin, yritin välillä lukea kirjaa ja välillä kirjoittaa Pottereista, mikään ei onnistunut. Oli sellainen fiilis, että haluan vain istua alas, kirjoittaa päiväkirjaa, juoda ison kupin teetä, selata instaa ja kuunnella Haloo Helsinkiä. Suoraan sanottuna viitata kintaalla lukurauhan laille. Tänään ei vaan ole sellainen päivä, että haluaisin lukea. Sitten tajusin. Eihän mun tarvitsekkaan. Mä voin istua laiskanlinnaan niin kauaksi kirjapinosta kuin mahdollista ja laittaa Maailma on tehty meitä varten -levyn mankkaan. Niin mä tein. Nyt onnellinen fiilis on vallannut mut. Tajusin, että lukea ei tarvitse silloin, kun pitää, koska se on harrastus. Jos siltä ei tunnu, ei tarvitse, vaikka mikä lukurauha olisi voimassa. Kiitos mun osalta ainakin tähän asti epäonnistunut lukurauhan päivä, että autoit mut tajuamaan, ettei mun tarvitse. ♥

Maggie Stiefvater: Viettelys

Kirjan kannen värinen tee on kivaa, hih ;)

Viettelys on itsenäinen jatko-osa Maggie Stiefvaterin Väristys-trilogialle. Olen aika lailla kurkkuani myöten täynnä ihmissusia kaikkien mahdollisten elämässäni lukemieni Twilight-muunnelmien takia, mutta Väristys-trilogia oli minusta onnistunut sellainen. Ihmissudet ovat pääosassa, mutta niiden tarua on vähän muunneltu täysikuujutusta poikkeavaksi ja Stiefvater kirjoittaa hyvin. Kun tuli ilmi, että trilogialle ilmestyy itsenäistä jatkoa, oli selvää, että tämä pitää lukea. 

Mutta tuo kansi. Väristys-kirjojen kannet ovat minusta todella ihania. Ne ovat herkkiä ja kauniita, mutta ne on kuitenkin toteutettu yksinkertaisesti. (Googlatkaa, jos ette ole nähneet.) Ja sitten tämä. Ei. Kaikki herkkyys ja varovainen kauneus on poissa, ja tilalla mustaa ja oranssia. Kirjaa lukiessani mielipiteeni kuitenkin muuttui. En edelleenkään suoranaisesti pidä tästä kannesta, mutta luettuani tämän kirjan tajusin sen pointin. Niinkuin ne herkät kannet olivat täydelliset Samin ja Gracen rakkaustarinalle, niin tämäkin on Colen ja Isabelin.  

Viettelys kertoo Väristys-sarjasta tuttujen sivuhenkilöiden Colen ja Isabelin tarinan. Cole on ihmissudeksi muutettu, entinen huumehörhö ja NARKOTIKA-bändin keulahahmo. Bändi on ollut ihmissusiasioiden takia tauolla ja rumpali on kuollut, mutta nyt Cole tahtoo laittaa NARKOTIKAN taas käyntiin. Hän lähtee Los Angelesiin panemaan bändin uudestaan kasaan, levyttämään albumin ja tosi-tv-ohjelmaan, joka seuraa albumin nauhoitusta. Sitä paitsi L.A.:ssa on myös Isabel. Itsekäs, maailmaa vihaava Isabel, johon Cole on rakastunut muttei ole nähnyt tyttöä pitkään aikaan. Kirja kertoo heidän tarinansa, joka on vaikea kaikkien huume- ja susisekoilujen sekä molempien itsekeskeisyyden takia. 

Stiefvater kirjoittaa paremmin kuin muistin. Vaikka teksti kertoo vaikeistakin aiheista ja sekaisin olevista tyypeistä, se pursuaa älyttömän kauniita lauseita ja kielikuvia. Välillä häiritsee se, että en muistanut Väristys-kirjoista kaikkia henkilöitä, joiden tarinan kannalta oleellisia taustoja ei aina selitetty kunnolla. Ei siis kauhean itsenäinen jatko kuitenkaan, Väristykset pitää olla luettuina. Se varmaan ainoa ärsytyksen aihe olikin. Koska en ollenkaan muistanut, kuinka kaunista Stiefvaterin kieli on, odotukset eivät olleet kovin korkealla joten en joutunut pettymään. Hieman häiriintyneetkin henkilöt kuvailtiin todella uskottavasti. Isabelin ja Colen välillä vaihteleva minä-kertoja on toimiva ratkaisu, kun molempien päänsisäiset liikkeet saadaan selville. Todella hyvin kirjoitettu ja laadukas nuortenkirja. 

Teos: Viettelys

Tekijä: Meggie Stiefvater

Alkuperäisteos: Sinner (2014)

Suomentanut Marja Helanen

WSOY, 2014
Sivuja: 347
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka nimi on yksi sana

Tammikuu

Ensimmäinen kuukauden koosteeni lähtee nyt!

Minusta tuntuu, että tammikuu oli kiva. Välillä oli lunta, välillä rastaat lauloivat puissa. Oli joululomaa, koulua muttei kokeita, mukavaa aikaa kavereiden kanssa.

Luin neljä kirjaa eli 1538 sivua. Siitä tulee noin kirja viikossa. Suoranaista lukujumia, niinkuin joulukuussa, ei ollut, mutta ehkä jotain sinne päin. Ja täytyyhän se myöntää, että Instagram on aikasyöppö. Kävin kerran teatterissa, Mamma Mia oli oikein hieno. Vaihdoin rajusti blogin ulkoasua, ja nyt tykkään siitä paljon. Rakastuin moneen asiaan ja kerroin niitä ja kuulumisia täällä.

Tammikuun 2015 kirjat:

Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus
Nuortenkirja todella hauskalla idealla, joka kuitenkin jäi aivan parisuhdehötön jalkoihin.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Vähän erilaista Austenia, todella satiirinen ja ripaus goottilaisuutta.

P. D. James: Syystanssiaiset
Fanityttönaurut irtosivat, nautin todella.

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Hullu mutta kaunis, jopa tajunnanräjäyttävä. Roppakaupalla syötävän ihania lauseita.

Tammikuun paras oli luultavasti Murakami ja pettymys ehdottomasti Sinä ja minä sitten joskus.

Ajattelin, että rupean tekemään vastaisuudessa näitä kuukauden koonteja ja päätin tehdä niihin omanlaiseni lisän. Päätin siis liittää kuukauden koontipostaukseen aina kuukauden runon, minun tai jonkun muun kirjoittaman.

Tammikuun kuukauden runo on oman runoni pätkä, tai siis kirjoittamieni laulunsanojen kertosäe, jonka kirjoitin perjantaina, kun koulusta lähtiessä ulkona paistoi aurinko.

Keskellä lumikiteiden

aurinkotervehdys tee.

Joskus pimeyden sylistä

meille aurinko hymyilee.

Ja nosta kohti taivaita

kasvosi sinunkin.

Sillä aina laskeva aurinko

maalaa ne kauneimmin.

Suuntaan helmikuuhun odottavin mielin. Vaikka kokeita on tulossa, hiihtolomakin tulee pian. Odotettavissa on myös kirjatapahtumia, sunnuntaina 8.2. lukurauhan päivä ja torstaina 5.2. kansainvälinen Harry Potter -päivä (tämän tiedon bongasin HelMetin sivuilta). Torstai-illan aion pyhittää Pottereiden lukemiselle, vaikka samana päivänä onkin sopivasti Runebergin päivä :D Sunnuntaina on odotettavissa ehkä lukumaraton tai sitten lukemista ilman maratonia. Katsotaan.

Toivottavasti kaikilla on ollut myös kiva tammikuu!♥