Haruki Murakami: Kafka rannalla

Kafka Tamuran äiti ja sisko lähtivät, kun hän oli neljävuotias. Kafka on siitä asti asunut kahdestaan isänsä kanssa. Viisitoistavuotiaana hän päättää karata kotoa.
Nakata on kuusissakymmenissä oleva mies, jolle sattui lapsena onnettomuus. Hän menetti muistinsa ja nyt hän ei ole omien sanojensa mukaan ihan viisas. Mutta hän osaa puhua kissoille.
Kohtalo päättää jotain, ja näiden aivan erilaisten ihmisten elämät nivoutuvat yhteen Shikokun saarella, jonne kumpikin on matkustanut Tokiosta. Kafka ja Nakata eivät tapaa kertaakaan, mutta heidän elämänsä ovat yhtä.

Kafka rannalla on unenomainen kirja. Se oli ensimmäinen Murakamini, joten en aivan tiennyt, mitä odottaa. Yllätyin joka tapauksessa. Kirja oli kaikessa absurdiudessaan, filosofisuudessaan ja runollisuudessaan todella koukuttava. Murakamin tyyli on hämmentävä mutta kaunis ja mukaansatempaava. Sitä ei voi selittää, lukekaa itse.

Nakatan hahmo on erittäin todentuntuinen. Usein kirjojen henkilöt, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa ja ovat hiukan hulluja, saatetaan kuvata vähän yli, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Nakata oli kaikessa tietämättömyydessään todella sympaattinen hahmo. Kafkakin oli hienosti kirjoitettu tyyppi, mutta jäi jotenkin etäiseksi. Kafkan ikäänkuin erillinen alitajunta poika nimeltä Varis on hienolla tavalla hämmentävä. Kirjastonhoitaja Oshima on loistava, hän on outo mutta niin oikeassa. Tuo blogini kuvaus, sakea taiteellinen epätäydellisyys stimuloi tietoisuutta ja pitää virkeänä, on Oshiman repliikki. Tyyppi laukoo filosofisia totuuksia läpi koko kirjan.

Kafka rannalla on täynnä lauseita, jotka ovat niin kauniita että tekisi mieli kirjoittaa ne kaikki ylös (ja monta kirjoitinkin). Luin tätä eilen koulun käytävällä ja vastaan tuli lause sieluni karistaa yltään minuuden kankeat vaatteet. Luin tuon lauseen ääneen eräälle ystävälleni, jonka kommentti oli "no nyt on diippiä" (terkkuja vaan Marialle :D). Ja syvällistä se juuri on. En olisi uskonut, että tällä tavalla kirjoitettu kirja olisi näin koukuttava.

En kyllä koko kirjaa rakastanut. Välillä lukeminen oli hyvinkin epämiellyttävää, mutta vain todella pieneltä osin. Suurimmaksi osaksi Kafka rannalla on kaunista, koukuttavaa, älykästä, hienoa, kaikkea. Lukekaa ihmeessä tämä, niistä epämiellyttävyyksistä huolimatta. Sillä sakea taiteellinen epätäydellisyys stimuloi tietoisuutta ja pitää virkeänä.

Teos: Kafka rannalla
Tekijä: Haruki Murakami
Alkuperäisteos: Umibe no Kafuka (2002)
Suomentanut englanninkielisestä käännöksestä Juhani Lindholm
Tammi, 2009
Sivuja: 639
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja kirjalijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Ja tämä löytyy myös 50 parhaan kirjan listasta!

Kuluneen viikon rakkauksia

Siitä on taas vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen tänne jotain kirjoittanut. Murakamia työn alla, en uskalla luvata mitään siitä, milloin saan sen luettua ja arvion kirjoitettua. Siinä voi kestää, mutta tänään teki vain mieli päivittää jotain kuulumisia tännekin.

Monkin peiliseinät on kuin luotu selfieihin

Kuluneen viikon aikana olen rakastunut moneen asiaan. Ymmärsin, kuinka hyvää tee on, ja kaakaota ei enää mene litroittain. Rakastuin Eino Leinon runoon Kultainen kirja. Rakastuin Murakamin tyyliin, ja tuo blogin kuvaus vai mikä onkaan tuossa ylhäällä vaihtui samalla. Rakastuin uuteen collegepaitaani. Rakastuin Monkiin ylipäätään (ostin paidan sieltä).

Kirjoitin eilen pitkästä aikaa runon, johon olen ainakin suurin piirtein tyytyväinen. Sen nimi on Routahymysi, ja liitän sen tämän postauksen loppuun :) Pidin koulussa kirjaesitelmän aika onnistuneesti. Täytyy kyllä sanoa, että julkaise-napin painaminen on tuhat kertaa helpompaa kuin luokan edessä puhuminen, vaikka sisältö olisikin sama. Kaaduin liikkatunnilla luistelemassa mahtavan maalilämärin yhteydessä. Onneksi ei sattunut pahempaa. Se vain harmittaa, ettei kiekko edes mennyt maaliin.

Ihana collegepaitani. Rakkauden taso on korkea.

Ruotsin ja ranskan kokeet lähestyvät. Ruotsi menee, se on helppoa, mutta ranska. Minulla on kielipäätä, mutta kun säännöllisissäkin verbeissä on järkyttävät päätteet joka persoonalle, kuvitelkaa vain epäsäännöllisiä. No, kyllä senkin kanssa pärjätään. Kaipaa vain vähän pänttäystä. Ja hiihtolomaan on enää kaksi viikkoa! Okei, kaksi ja puoli. Mutta kuitenkin. Ja ennen hiihtolomaa on minun nimipäiväni ja ystävänpäivä!

Kauhea ongelma siitä, mitä lukea seuraavaksi. Kirjastolainojen pino on valtava, yksi piti jo viedä takaisin kun sen lainaa ei voinutkaan uusia. Syystanssiaiset luettuani (pidin sen esitelmän muuten siitä) ajattelin, että luen nyt jotain mikä pitää viedä kohta takaisin kirjastoon. Yllätys yllätys, otin pinosta kuitenkin sen, minkä laina-aika yltää pisimmälle. Murakamin. Potterien uudelleenlukua tekisi mieli jatkaa, mutta siinä kun Pottereita lukee, menee taas ainakin viisi kirjaa vanhaksi. Ei kun vaan kirjastoon. Elämä on karua.

Ei se kyllä niin karua aina ole. Kohta (8.2.) on lukurauhan päivä, jolloin suunnittelin pitäväni elämäni ensimmäisen lukumaratonin, katsotaan, mitä siitäkin nyt tulee. Ja on pitänyt jo kauan postauksessakin sanoa, että tuossa vuoden alussa lähdin siis mukaan HelMetin lukuhaasteeseen ja tein Linnasta humisevalle harjulle -kirjan kirjoista itselleni lukulistan. Molemmat listat löytyvät tuolta ylhäältä sivut-kohdasta, kuten olette varmaan jo huomanneetkin.


Routahymysi

Välillä pelkään, että menetän sinut kokonaan
vaikka mitään menetettävää ei olekaan
sillä enhän edes omista sinua
Tänään toivoin, että olisit minun,
aivan kokonaan, sielua myöten
mutta sitten ymmärsin,
ettei se olisi elämää
että se ei olisi oikein
Sitten hymyilit minulle taas
kaiken sulattavaa routahymyäsi
ja en taaskaan ymmärtänyt
miten maailma pyörii
Tänään nauroit minulle
ja hetken vihasin sinua ja hymyäsi
koko sydämestäni vihasin ja rakastin
Enkä edelleenkään tiedä
itkeäkö vai nauraa
vai molempia yhtä aikaa
sillä en rakasta sinua
vaikka välillä tahtoisinkin
mutta routahymyäsi en voi rakastaa


Tälläinen postaus tällä kertaa, toivottavasti tykkäsitte♥

P. D. James: Syystanssiaiset

Uskallan väittää, että jokainen, joka on lukenut Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja pitänyt siitä, on miettinyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Minä ainakin olen. Ja niin on myös Phyllis Dorothy James.

Syystanssiaiset kertoo siis Elizabethin ja Darcyn vaiheista kuusi vuotta sen jälkeen, kun he ovat menneet naimisiin. He asuvat onnellisesti Pemberleyssä kahden poikansa kanssa. Ja koska P. D. James on dekkarikirjailija, murhamysteeri on taattu. On Pemberleyssä pidettävien lady Annen tanssiaisten aatto lokakuussa 1803, kun Elizabethin sisko Lydia saapuu kartanolle vaunuissa kirkuen, että hänen miehensä herra Wickham on murhattu. Asiaa lähdetään selvittämään, ja Wickham löydetään metsästä elävänä, mutta verisenä ja kumartuneena parhaan ystävänsä Dennyn ruumiin ylle.

Kirjan tyylistä huomaa selvästi, että James on yrittänyt jäljitellä Austenin kirjoitustyyliä ja onnistunutkin siinä erinomaisesti. Austen ei tietenkään olisi seurapiiriromaaniensa välissä kirjoittanut dekkaria, mutta James on onnistunut jäljittelemään Austenia niin hyvin, että en tuskastunut liikaa. Välillä pieni epäuskottavuus vaivaa, mutta ei usein. Austenin kirjoissa viimeinen luku tai ainakin muutama viimeinen sivu ovat yleensä varatut eräänlaisille loppuselityksille, joissa selitetään, kuinka asiat sitten loppujen lopuksi menivätkään jne. (tai niin minä sen ainakin olen kokenut). Syystanssiaisissa tälläisiä loppuselityksiä on koko kirjan viimeinen neljäsosa. Kirjan alkupuoli on todella mielenkiintoista luettavaa, mutta viimeinen neljännes on todella selittelevä kaikkine pitkine monologeineen ja kirjeineen.

Tämä kirja ei ole aivan tyylipuhdas dekkari, vaan Austenille tyypillistä avioliittosumplimista ja ihania Lizzien ja Darcyn välisiä kohtauksiakin löytyy. Murhan selvittely ei sijoitu tapahtumapaikalle melkein lainkaan, vaan suurin osa siitä tapahtuu oikeudenkäynneissä, kirjeissä ja henkilöiden välisissä keskusteluissa. Ratkaisu oli minusta toimiva, sillä liian salapoliisimainen tarina ei välttämättä olisi palvellut Austenin hahmoja yhtä hyvin.

Syystanssiaiset voi lukea, vaikkei olisi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukenutkaan. Kirjan prologi selittää Y&E:n tapahtumat ja joitain tapauksia, mitä näiden kirjojen välisen kuuden vuoden aikana on tapahtunut. Kirja kuitenkin antaa reilusti enemmän Ylpeyden ja ennakkoluulon ja muitakin Austenin kirjoja lukeneelle. Kirjassa on monia pikku viittauksia, joiden ymmärtäminen ei ole juonen kannalta oleellista, mutta monet fanityttönaurut irtosivat. Kun vielä mainittiin henkilöitä Viisastelevasta sydämestä ja Emmasta, hihittelin onnellisesti itsekseni.

Seuraavan kerran, kun luen Ylpeyden ja ennakkoluulon, vietän pari sitä seuraavaa viikkoa Darcy-mielentilassa ja pohdin, mitä Lizzielle ja Darcylle tapahtui sen jälkeen, kun he menivät naimisiin, he elävät edelleen mielessäni elämänsä onnellisina loppuun saakka kera kolmen tyttären ja kahden pojan, ilman murhamysteeriä. Jotkut Jamesin yksityiskohdat (esim. Maryn ja Georgianan avioliitot) jäävät kyllä päähäni asustamaan, sen verran pidin kirjasta. Ja puolentoista viikon päästä pidän tästä koulussa kirjaesitelmän, vaikka olin jo luvannut itselleni, etten äikäntunnilla esittelekään enää mitään, mikä liittyykin Jane Austeniin. Tästä voi vapaasti päätellä, kuinka paljon tykkäsin tästä kirjasta.

Teos: Syystanssiaiset
Tekijä: P. D. James
Alkuperäisteos: Death Comes to Pemberley (2011) 
Suomentanut Maija Kauhanen
Otava, 2012
Sivuja: 348
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin (huikeat 91 v.)

Ulkoasun vaihdos

Kuten huomata saattaa, blogini ulkoasu on nyt muuttunut aika radikaalisti. Jotenkin kyllästyminen siihen vanhaan iski, ja kehittelin uuden. Tulin nyt vain siis sanomaan tämän, ettei kukaan hämäänny ja luule eksyneensä jonnekin internetin avaruussopukoihin ;) Tämä on kolmas blogini ulkoasun vaihdos seitsemän kuukauden sisään, joten katsotaan, jatkuuko tämä minun kyllästymistahtini aina vaan. Otan mielelläni vastaan kommentteja uuten ulkoasuun vihastumisesta ja toivottavasti myös ihastumisesta :) Ihanaa alkanutta viikkoa teille, nähdään (ehkä) pian kirja-arvion parissa! ♥

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Jos ketään ei häiritse, aion puhua tässä postauksessa tästä kirjassa käyttäen sen englanninkielistä nimeä Northanger Abbey. Luin kirjan siis suomeksi, mutta minusta Neito vanhassa linnassa on vain suoraan sanottuna typerä käännös tämän kirjan nimestä. Puhutaan siis Northanger Abbeystä ja jos en muuta negatiivista tästä kirjasta keksi niin tuo on ainakin.

Catherine Morland on 18-vuotias pappilantytär, joka pääsee tuttavapariskunnan, herra ja rouva Allenin, kanssa Bathin kylpyläkaupunkiin vierailemaan. Catherine ei ole ikinä ennen käynyt Bathissa tai missään muussakaan kaupungissa, joten hän on todella vaikuttunut paikasta, sen teatteriesityksistä, tanssiaisista ja muista huvittelumahdollisuuksista. Alun hankaluuksien ja sopeutumisen jälkeen Catherine alkaa nauttia Bathissa olostaan, erityisesti kun hän saa Isabella Thropesta sydänystävän ja myös Henry Tilney on ilmeisen viehättynyt tytöstä.

Catherine on jotenkin poikkeava muista Austenin sankarittarista. Lukijalle käy heti selväksi, ettei Catherine ole erityisen kaunis, lahjakas, eikä rauhallisen hienostunut. Hän on hiukan hupakkomainen ja lukee kauhuromaaneja. Hän osaa peittää tunteensa muiden läsnä ollessa, mutta päästessään yksin huoneeseensa hän sortuu hyvin epä-sankaritarmaisiin itkukohtauksiin. Catherinella on myös todella vilkas mielikuvitus, luettuaan muutaman kauhuromaanin hän on löytävinään aivan selviä todisteita murhista ja kaappauksista. 

Itse asiassa koko kirja on ainakin minusta hiukan poikkeava Austenin muista kokopitkistä romaaneista. Austen puhuttelee lukijaa suoraan monta kertaa ja kertoo, kuinka epäsopiva Catherine on kirjan sankarittareksi. Joitain henkilöitä kuvaillaan todella hupsuiksi ja heidän huonot luonteenpiirteensä kerrotaan suoraan. Northanger Abbeyssä on paljon kohtia, joita tekee mieli lukea ääneen tai vaihtoehtoisesti hihittää itsekseen. Herra Thrope ei esimerkiksi tahdo ottaa siskoaan mukaan ajelulle, tällä kun on niin paksut nilkat. Jotkut Austenin novelleista ja kirjetomaaneista edustavat osaksi goottilaista kauhukirjallisuutta. Täyspitkistä romaaneista Northanger Abbey on kuitenkin (ainakin minun muistikuvani mukaan) ainoa, jossa on tämän tyyppisiä piirteitä. Catherine epäilee tapahtuneen murhia ja kolkon (tai ei niin kolkon) linnan suljetut ovet pelottavat.

Henkilöitä kuvataan todella ironisesti, esim. rouva Allenia kuvaillaan näin: Rouva Allen oli sitä laskemattoman laajaa naisluokkaa, joiden seurassa ei voi herätä muuta tunnetta kuin ihmettely sen johdosta, kuinka kukaan mies on pitänyt hänestä kylliksi naidakseen hänet. Rouva Allen, joka aina ajattelee vain pukujaan ja vaihtaa nopeasti mielipidettään muiden mielipiteen mukaan, on muutenkin hauska henkilö. Esimerkkinä hänen sutkauksistaan on ainakin minun mielestäni todella huvittava "Ne (sateensuojat) ovat rumia esineitä kanniskella. Paljon mieluummin ottaisin koska tahansa mukaani vaikka tuolin." 

Northanger Abbey on taattua Austenia: hauskaa, ironista ja mukaansatempaavaa.

Teos: Neito vanhassa linnassa
Tekijä: Jane Austen
Alkuperäisteos: Northanger Abbey (1818)
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY, 1999
Sivuja: 243

Ja tällä kirjalla yliviivautuu HelMetin lukuhaasteesta kohta kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä, paikkana Bath (Bathissa on Jane Austen Centre Janen kotitalossa) ja Britannia ylipäätään.♥

Mamma Mia!

Eilen illalla suuntasin Helsingin Svenska Teaterniin katsomaan hittimusikaali Mamma Miaa. 

Jutun juoni on se, että kreikkalaisella saarella asuva Sofie on menossa naimisiin. Hän on aina asunut yksinhuoltajaäitinsä Donnan kanssa, eikä tiedä, kuka hänen isänsä on. Luettuaan salaa Donnan päiväkirjaa hän löytää kolme isäehdokasta. Kaikki kolme miestä saapuvat Sofien häihin, mutta kuka heistä on hänen isänsä?

Olen nähnyt Meryl Streepin ja Amanda Seyfriedin tähdittämän Mamma Mia! -elokuvan todella monta kertaa. Abba-fanina henkeen ja vereen olen aina pitänyt tästä leffasta, koko musikaalihan kulkee Abba-biisien tahtiin. Joten kun musikaalia oli katsomassa, vertailua leffaan tapahtui pakostakin. Suuri erotushan oli tietysti se, että koko Svenska Teaternin produktio on ruotsiksi. Suuri osa näyttelijöiden puheista menivät ihan ohi, mutta ei se mitään. Tiesin juonen valmiiksi, olen opiskellut ruotsia jonkun verran ja paljon pystyy kielestä päättelemään asioita. Monet vitsit, joille suurin osa katsomosta nauroi, menivät ohi, mutta käytin hyväksi todettua tekniikkaa, jota käytin Fangirliä lukiessani: hyppäsin jutut, joita en tajunnut, onnellisesti yli. 

Vaikka monet ruotsinkieliset vitsit menivät ohi, minullekin löytyi naurunaiheita, nimittäin käännöksestä. Tuo englanninkielinen leffa on tullut katsottua niin monta kertaa, että joitain vuorosanoja ja kohtauksia alkaa muistaa ulkoa. Niinpä hihittelin itsekseni, kun Super Trouper -laulussa mainittavasta Glasgowista olikin tullut Vaasa. Minulla oli ennen musikaalin näkemistä hyvin negatiivinen mielikuva siitä, että kaikki Abban biisit lauletaan ruotsiksi, sillä osaan suuren osan tunnetuimmista kappaleista ulkoa ja ne ovat minulle hyvin tärkeitä. Ajatus siitä, että ne on käännetty ruotsiksi, häiritsi paljon. Niin se paikan päälläkin aluksi häiritsi, mutta siihen alkoi vähitellen tottua. Nauroimme siskoni kanssa myös henkilöiden nimien käännöksille, kun Sam Carmichaelista oli tullut Sam Nordstöm. 

Ensimmäinen näytös oli hyvin uskollinen elokuvalle, joka laulu ja kohtaus tulivat samaan paikkaan. Bongailin iloisesti repliikkejä, jotka olivat suoraan leffasta käännettyjä. Donnan sanoessa "Den är hennes pappa!" päässäni kuului "It's her father!". Toisessa näytöksessä oli enemmän mukana myös sellaisia lauluja, joita leffassa ei ole ollenkaan mukana ja osa leffassakin olevista biisestä tuli vähän eri kohdassa. 

Mamma Mia! on musikaali, jota katsoo hyvillä mielin. Joukkokohtaukset, joissa koko porukka tanssii, ovat hienosti toteutettuja ja mukana saa taputtaa. Ja tulihan se itkubiisikin, Slipping Trough My Fingers eli tässä Kan man han en solkatt i en bur on sellainen kappale, jossa minua itkettää aina. Ja Our Last Summer (Sista sommaren) on aivan ihana. Tosin Sista sommarenin laulanut Riko Eklundh joka näytteli Harry Buhrmania eli Harry Brightia, ei ihan sytyttänyt, varmaan osaksi senkin takia, että elokuvassa tässä osassa on Colin Firth(♥). Donnana ollut Mia Hafren lauloi todella hyvin (teknisesti paremmin kuin Meryl Streep, joka on minulle ainoa oikea Donna), mutta Meryl Streep on aina Meryl Streep, joten Hafren jäi nyt kakkoseksi. Kristian Nymanin johtama orkesteri (tai pikemminkin bändi) teki hommansa loistavasti.

Eilisiltaan mahtui siis niin kyyneleitä kuin nauruakin. Esitys oli kokonaisuudessaan hieno, onnistunut ja viihdyttävä. Ja vaikka niihin laulujen käännöksiin totuinkin, niin kyllä tämän pesunkestävän Abba-fanin mieltä lämmitti viimeinen kappale, ikisuosikkini Waterloo, joka laulettiin tanssikoreografian kanssa ihan englanniksi. Tack, Svenska Teatern!

Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus

On vuosi 1996 ja vain puolet Yhdysvaltojen nuorista on käyttänyt nettiä. Lukiolainen Emma saa kuitenkin isältään lahjaksi tietokoneen ja kun hän asentaa koneelle internet-yhteyttä lapsuudenystävänsä Joshin kanssa, he löytävät ohjelman nimeltä Facebook, vaikka se keksitään oikeasti vasta monen vuoden kuluttua. Facebook näyttääkin viidentoista vuoden päähän, ja he saavat nähdä, missä asuvat, kenen kanssa ovat naimisissa ja ennen kaikkea, ovatko onnellisia viidentoista vuoden kuluttua. Emman ja Joshin muutenkin hieman vaikeana oleva ystävyyssuhde saa lisää hankalia ulottuvuuksia, kun kaikki entiset ja tulevat rakkaudet ilmestyvät heidän silmiensä eteen viisitoista vuotta liian aikaisin.

Kirjan idea, se, että vuoden -96 nuoret löytävät tulevaisuutensa Facebookista, on ihan hauska. Melkein koko kirja kuitenkin koostuu Emman ja Joshin hyvien ja huonojen, menneiden ja tulevien parisuhteiden vatvomisesta. Tulevaisuutta yritetään muuttaa, koska Facessa näkyvä tuleva aviomies ei ole tarpeeksi hyvä. Kaikki kirjan henkilöt ovat välillä riidoissa, koska joku on ihastunut väärään ihmiseen.

Sinä ja minä sitten joskus on sellaista ihan mukavaa lomapäivän lukemista, mutta välillä asioiden moninkertainen toistaminen alkaa ärsyttää. Kirjan kertojana toimivat sekä Emma että Josh siten, että joka toisessa luvussa minäkertojana on Emma ja joka toisessa Josh. En tiedä, johtuiko se siitä, etten lukenut tarpeeksi keskittyneesti, mutta välillä minulle tuotti vaikeuksia pysyä perässä siitä, kuka nyt onkaan kertojana, vaikka se joka luvun alussa kerrotaankin. Olin ajoittain todella hämmentynyt, kun muistin kertojan olevan toinen kuin se olikaan.

Kirjan tyttö- ja poikaystävävatvominen on hullua, ja viimeiset sivut ovat todella siirappiset. Parisuhteita pyöritellään koko kirjan ajan suuntaan ja toiseen, mutta jokainen, joka pystyy vähänkin päättelemään, tajuaa, ketkä kirjan lopussa päätyvät yhteen. Kirjan lopun siirappisuus ja "paperisydämiä sataa" -tunnelma on aivan järkyttävä.

Ei siis maailman paras kirja, mutta menihän sekin tuossa lomalukemiseksi :)

Teos: Sinä ja minä sitten joskus
Tekijät: Jay Asher ja Carolyn Mackler
Alkuperäisteos: The Future of Us (2011)
Suomentanut Laura Honkasalo
Otava, 2012
Sivuja: 317

Ja nyt vasta (4.1.) muistin HelMetin lukuhaasteen, josta ruksaankin tällä kirjalla kohdan nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

Maria Turtschaninoff: Maresi

Lainasin taas kuvaan siskon hiuksia, kiitos siitä siskolle♥

Olen aika hyvä kehittämään erilaisia ennakkoluuloja kirjailijoita ja kirjagenrejä kohtaan. Löytyy niin dystopiaa, paranormaalia romanssia, John Greeniä kuin Maria Turtscaninoffiakin. Tämä kirja kyllä kumosi ne Turtscaninoff-ennakkoluulot täysin. Upeaa.

Maresi elää noviisina Punaisessa luostarissa, Menoksen saarella. Saarelle on miehiltä pääsy kielletty ja sisaret ja noviisit toimittavat siellä rauhassa askareitaan ja palvovat Jumalatarta. Eräänä päivänä saarelle tulee noviisiksi Jai, joka on pelokas ja hiljainen. Käy ilmi, että Jai etsii turvaa väkivaltaiselta isältään, joka on jo tappanut Jain siskon. Kun taivaanrantaan ilmestyy purjelaiva, koko saaren valtaa pelko. Onko Jain isä tulossa silmittömässä raivossaan?

Maresi on todella runollinen kirja. Alun suvantokohdat, joissa vain kuvataan luostarin elämää, toimisivat jo itsessään kirjana. Mutta kun Turtscaninoff käsittelee rankkoja ja väkivaltaisiakin teemoja runollisen kauniisti, vaikutus on ihmeellinen. Kirja on aivan uskomaton, sitä lukee henkeään pidätellen ja silti niin helposti. Etenkin kirjan alkupäässä luostarin elämänmenosta kerrotaan paljon, mutta tyylistä ei missään vaiheessa tule selittelevä tai kuiva. Ei yhdessäkään kohtaa. Tapahtumarikkaammat kohdat eivät juokse eteenpäin, vaan vauhti on sopiva siihen, että kielen hienouksia ehditään myös käyttää. Koko kirja on kirjoitettu siten, että kaikki asiat ja kohdat ovat harmoniassa keskenään. Kyllä, harmonia. Se on oikea sana.

Maresin henkilöt eivät ole täydellisesti kirjoitettuja, ja jos nämä täysin samat henkilöt olisivat jossain erilailla kirjoitetussa kirjassa, asia häiritsisi minua. Mutta tämä on sellainen kirja, jossa henkilöiden ei tarvitse ollakaan upeita, vaan juuri nämä henkilöt ovat sopivia tähän tarinaan. Ja kukapa täydellisyyteen pääsisikään?

Tämä kirja on kyllä sellaista päänräjäyttäjä-aineistoa. Upeaa. Maresi on hieno teos itsensä etsimisestä, itsensä löytämisestä, hyvästä ja pahasta, naiseudesta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta, kauneudesta, oikeudentajusta, mitä ikinä tuletkin ajatelleeksi kun luet tämän kirjan. Huom, kun, ei jos;) Maria Turtscaninoff on kyllä Finlandia Junior -palkintonsa ansainnut. Ehdottomasti ansainnut.

Kaunista ja kirjaisaa alkanutta vuotta!♥

Teos: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
Tekijä: Maria Turtschaninoff
Aluperäisteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2014
Sivuja: 212