Kiitos vuodesta 2015

Vuosi on pitkä aika, ja en oikein osaa määritellä, onko vuosi ollut hyvä vai ei, sillä vuoteen mahtuu paljon niin hyvää kuin pahaakin. Jotain osaan kuitenkin sanoa tästä kuluneesta vuodesta.

Vaikka vuosi 2015 olikin Kirjan vuosi, minulle se ei ollut mikään suuri lukuvuosi. Kirjoja tuli tilastojeni mukaan luettua 44, joka on paljon vähemmän viime vuoden kahdeksaakymmentä hipovan rinnalla. Niiden 44 joukossa on uudelleenlukuja ja niiden lisäksi olen lukenut paljon kaikkea kesken jäänyttä, mutta kokonaisten kirjojen määrä on se. Vuoden alussa aloin kirjoittaa kuukauden koosteita, mutta jätin homman heinäkuussa kesken. HelMetin vuoden lukuhaaste oli ihan hyvälläkin mallilla, mutta jätin sen kesken. Kirjankansibingonkin jätin kesken. Kesän lukumaratonin sentään luin loppuun asti ja oli kivaa. Keväällä, kesällä ja syksyllä vaivasi ihan kauhea lukujumi, eikä oikein minkään lukeminen innostanut. Mutta eihän määrä merkkaa vaan laatu, ja sen puolesta on kyllä ollut ihan hyvä vuosi. Olen lukenut lempikirjojani uudestaan, olen saanut uusia lempikirjoja, olen vaikuttunut lukemastani monta kertaa. Ei siis mitään valittamista, vaikka määrä ei olekaan pilviä hipova. Lupaan klikkailla Goodreadsiin (jossa olen aktivoitunut nyt joulukuun aikana) kaikki tämän vuoden kirjat tässä lähipäivinä, linkki profiiliini on tuossa sivupalkissa.  

Muita fiiliksiä kuluneesta vuodesta kertoakseni päätin hieman raottaa päiväkirjani kansia. (Tää on sitten suuri etuoikeus, kukaan muu ihminen kuin minä saa luvan lukea päiväkirjaani erittäin harvoin.) Joulupäivän yönä tuli fiilis vähän kerätä vuotta 2015 yhteen, ja tässä editoitu, sensuroitu ja koostettu versio.

"Vuonna 2015 mulle on sanottu todella kauniita ja lohduttavia ja rakastavia ja välittäviä asioita. Niin monet ihmiset on kuunnelleet mua, arvostaneet sitä mitä mulla on sanottavaa ja sitä miltä musta tuntuu, ja saaneet mun olon välillä edes vähän paremmaksi kuin äsken ja välillä vielä paremmaksi kuin äsken. Mä oon kasvanut vuodessa henkisesti paljon. Musta on tullut vahvempi, voimakkaampi. Mä osaan edelleen vetää itkumonologin jos siihen on tarvetta, mutta eri lailla kuin vuosi sitten. Mä oon saanut tänä vuonna voimaa kohdata itseni sellaisena kuin oon ja uskomaan itseeni. Aina mä en pysty siihen, kukaan ei varmaan pysty aina siihen, mutta mä olen tänä vuonna uskaltanut tehdä sen monen monta kertaa, todella monta kertaa enemmän kuin viime vuonna. Mihin suuntaan (tai suuntiin) mä sitten olenkin kasvanut, suunnat ovat olleet hyviä, ja vaikka sitä onkin vielä itsensä kanssa vähän hukassa, niin ei läheskään niin paljon kuin olin vuosi sitten. Mä oon todella löytänyt ison palan itteäni.

Mä oon tutustunut vuonna 2015 uskomattoman hienoihin ihmisiin. Sellaisiin ihmisiin, jotka rakastavat mua sellaisena kuin olen silloinkin, kun en itse pysty siihen, ja joiden mä uskon säilyvän kauan mun rinnalla. Jotkut ihmiset, joita mä en ole tuntenut edes koko tätä vuotta, tuntuvat sellaisilta, jotka on tuntenut jo kauan. Joihinkin ihmisiin, jotka mä oon tuntenut jo kauemmin, mä olen syventänyt ystävyttäni, oppinut tuntemaan paremmin.

Jos kaikki vuoden 2015 kyynelet keräis yhteen paikkaan, sais aikaan aika hiton ison lätäkön, mutta toisaalta jos kaikki vuoden 2015 onnelliset hetket keräis yhteen, sais aikaan todella hienon ajanjakson. Iso pala itteäni, kyllä se on hyvä saalis niinkin itkuiselle mutta toisaalta onnen pieniä hetkiä täynnä olleelle vuodelle kuin 2015."

Kiitos jokaiselle blogini lukijalle siitä, että olette kulkeneet matkastani taas yhden vuoden. Onnea, iloa ja kauneutta vuodelle 2016!

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumasen Rambo on saanut huikean vastaanoton monella eri taholla. Viime kesänä se voitti Otavan nuortenromaanikilpailun, siitä on tehty dramatisointi Kansallisteatterin lavalle ja kirsikkana kakun päälle kirja sai tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Olihan näin riemuvoittoa kulkenut nuortenkirja pakko lukea ja katsoa, oliko siitä omasta mielestä nyt siihen, kuinka paljon siitä on kuullut ylistystä.

Kasi- ja ysiluokan välistä kesälomaa aloittelevan Rambon elämä ei ole oikein koskaan ollut ruusuilla tanssimista. Mikään hänen elämässään ei ole ollut normaalia koulukavereihin verrattuna, ei edes etunimi. Isä on lähtenyt jo kun sai tietää äidin olevan raskaana, ja äiti kärsii masennuksesta. Kotona ei ole minkäänlaista päivärytmiä, saati sitten kunnon ruokaa tarjolla, ei ole ollut ties kuinka pitkään. Rambo ja äiti lähtevät lomanviettoon äidin miesystävä Riston (tai Rotan, niin kuin Rambo tätä kutsuu) vanhempien mökille, jossa päivät koostuvat Rambon ihmetykseksi – ja riemuksi – kunnon aamupalasta, lounaasta, päiväkahveista sekä huolehtivista aikuisista, saunomisesta ja uimisesta. Kesäinen kolmen sukupolven yhteisymmärryksen maalaisarki alkaa rakoilla joka suunnasta niin äidin, Riston siskon ja tämän tyttären Liinan kuin Rambon itsensäkin aiheuttamana, ja Rambo huomaa, että rakoilu on itse asiassa alkanut jo kauan sitten ihan kaikkien välisiin suhteisiin, ja on kasvanut jo paljon suuremmaksi käsitteeksi kuin rakoilu.

Sympaattinen Rambo on ihan kelpo romaani. Minäkertoja kuvaa hyvin uskottavasti ADHD-nuoren ja ihan tavallisenkin nuoren mielenmaisemaa. Jokainen 15-vuotias (kuten myös allekirjoittanut) on varmasti kokenut ainakin jollain tasolla Sumasen kuvaamia tunteita. Varsinkin niille nuorille, jotka eivät ole niin paljoa lukeneet, Rambo voi olla kiva lukukokemus, sillä teksti on nopea- ja omalla tavallaan helppolukuista. Vaikka Sumanen käyttää osuvia kielikuvia ja laulunsanoja täydentämään tarinan kulkua, ne eivät mene liian vaikeiksi vähemmänkään lukeneille. 

Kelpo romaani siis, mutta en kyllä hyväksikään sanosi. Vaikka Rambo ja muutkin henkilöt ovat ihan symppistyyppejä joista yritetään kertoa monia puolia, kaikki ovat silti vähän omanlaisia nuortenkirjastrereotypioitaan. Hakea on selvästi yritetty sellaista hienoa "mutta kaikista hyvistä tyypeistä löytyy se paha puoli ja toisin päin" -tasoa mutta se ei oikein vakuuttanut ainakaan minua. Kirjan keskivaiheilla tarina tempaa hetkeksi mukaansa, mutta sitä ei kestä kauan, kun vaikeat ongelmat ratkeavat vähän liian helposti ja kliseisesti, ja erityisesti kirjan loppu ja epilogi jäävät kaikkia ristiriitoja peräkanaa selitteleväksi lätsähdykseksi. 

Itse en siis olisi myöntänyt sitä Finlandia Junioria, mutta ehkä ymmärrän kyllä, miksi päättävä taho sen myönsi. Vaikeita ja ei niin puhuttuja aiheita käsittelevä kirja, joka voisi ehkä saada niitä ei-lukeviakin nuoria lukemaan, ja tyttöpainotteisella nuortenkirjarintamalla päähenkilö on poika. Vähän vaihtelua siis niihin ihan normeihin, ja sehän se juuri on (ainakin olettaisin) sitä, joka päättävää tahoa liikuttaa.

Nadja Sumanen: Rambo

Otava, 2015

238 s.

Älyttömät joululahjat

Sekä Jonna että Susi haastoivat listaamaan älyttömiä joululahjatoiveita, joita kaiken järjen mukaan ei voi oikeasti saada, mutta toivoa voi. Nyt lähtee.

1. Tylypahkan kirje
Se kirje, mitä on nyt 11-vuotiaasta asti odotettu. Ysiluokan stressin, ärsytyksen ja ahdistuksen keskellä tulee aika useasti toivottua, että voisi kuljeskella muuttuvia käytäviä ja liikkuvia portaita pitkin kaapu päällä ja taikasauva kädessä.

2. Kesäasunto Venetsiasta
Lontookin kävisi. Tai molemmat.

3. Haloo Helsingin tapaaminen
Vaikka olenkin jo Ellin tavannut (siis omgs en EDELEENKÄÄN pääse asiasta yli), olisi mahtavaa jutella myös Jeren, Leon ja Jukan kanssa. Aika epätodennäköiseksi tämän tekee tällä hetkellä oleva bändin tauko. Vielä mahtavampaa ja epätodennäköisempää olisi, jos pääsisi laulamaan Ellin kanssa vaikka Kuussa tuulee.

4. Valkoinen joulu
Harmaa on sellainen yleismaailmallinen adjektiivi, jolla voi kuvailla ihan kaikkea. Harmaan lisäksi Helsinki on tällä hetkellä myös märkä ja lokakuinen. Lumi ei olisi pahitteeksi. Toivoa sopii.

Omia älyttömiä joululahjatoiveitaan haastan kertomaan Linnean ja Suketuksen, vielä ehtii kun pian toivoo!

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Tähtimosaiikki kiinnosti minua kahdesta syystä: Iida Sammalisto on kirjoittanut sen lukioikäisenä ja satufantasia houkuttelee minua.

Nuori tähti Lupus näkee ennustuksen ihmisten parhaillaan rakentamasta tornista, joka yltää pian taivaalle, tähtien asuinsijoille, sekä vaeltajasta, jonka on tarkoitus pelastaa tähdet tältä. Lupuksen täytyy lähteä maan päälle kertomaan vaeltajalle tämän kohtalo, joka on tähtien palvoman Pyhän Kuun asettama ja näin ollen suuri kunniatehtävä. 

Suna, kettunsa Ion kanssa kiertelevä soittaja, joka on ennustuksen kertoma vaeltaja, ei otakaan kohtaloaan ihan niin kuin Lupus olisi luullut. Hän ei suostu ennalta päätetyn kohtalon ohjattavaksi ja tahtoo jatkaa matkaansa markkinoilla ja vuorilla yksin Ion kanssa. Sunan kintereille päätyy myös vaeltajia vainoavan ja Tornia rakentavan Korppiruhtinaan kätyri, jonka tehtävänä on surmata Suna. Alkaa pakoretki, jonka aikana kaikki oppivat jotain muista ihmisistä, läheisten menettämisestä, korkeampien tahojen kuuntelemisesta, luottamuksesta ja erityisesti omasta sisimmästään.

Tarinan alkuasetelma on tuttu monesta muusta kirjasta. Ennustuksen nähnyt sanansaattaja, joutuminen vieraaseen maailmaan, tehtävälleen vastahankainen sankari ja paha hallitsija, jolla on tietyllä tatuoinnilla merkityt kätyrit, ovat kaikki monesti käytettyjä aineksia. Lukiessa kirjasta tuli vahvasti mieleen Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ja Cornelia Funken Reckless-kirjat. 

Samankaltaisuudesta huolimatta Sammalisto on kehitellyt uusiakin aiheita. Perinteisempien ja satumaisten fantasiapiirteiden, kuten suohon hukkuneiden sielujen ja tähtien kansan, käyttö kiehtoo minua ja niillä saa aikaan todella hienon tunnelman. Tunteiden kuvaamisessa Sammalisto on onnistunut erinomaisesti. Hahmojen hämmennyksen, surun, pelon ja onnen voi melkein tuntea itsekin. Kielikuvien käyttö ja sanojen rytmi tuovat parhaimmillaan mieleen kauniin runon.

Jotkut tarinan ratkaisut ovat ennalta-arvattavia, ja eri kohtausten välillä hypitään vähän turhan nopeasti, mutta vastapainona on kaunis kuvailu ja kieli. Kokonaisuudessaan siis oikein sympaattinen kirja .

Iida Sammalisto: Tähtimosaikki

Otava, 2015

253 s.

Tykkään pt 2

En tykkää

- kahdesta kokeesta per viikko melkein jouluun asti
- kahdesta sängynpohjalle kaatavasta flunssasta kuukauden sisään
- säästä joka tekee hiukset sähköisiksi
- omasta laiskuudestani
- rasittavista ihmisistä
- tulevasta jouluhössötyksestä
- siitä kun yskittää ihan hirveästi
- siitä kun ei saa vaan mitään luettua
- koulurakennukseen iskeneestä jääkaudesta
- stressistä
- vähän lisää stressistä
- yhteishakustressistä joka ei ole tullut vielä mutta tiedän sen tulevan
-siitä kun vaan ahistaa

Tykkään

- siitä kun tietää saavansa joululahjaksi HH!n Arena-albumin
- 2,5-rivisestä haitarista jonka saan ihan pian 2-riviseni tilalle
- parhaista ihmisistä
- BBC:n Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikista jaksoista extroineen kahden päivän sisään
- Uudesta Sherlockista
- siitä että on halannut ja jutellut Elli Haloon kanssa koska hän käveli minua kaksi viikkoa sitten Aleksanterinkadulla vastaan (en edelleenkään pääse tästä yli!!)
- Harry Potterista englanniksi
- biiseistä jotka on säveltänyt puoliksi ihan ite
- siitä että joulu tulee

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ennen kuin kävin kesällä Kiasmassa Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelyssä (kahdesti!), tiesin, että Patti Smith on muusikko. Näyttelyn jälkeen tiesin myös, että hän tunsi Robertin ja oli usein mallina hänen valokuvissaan. Muutamat ystävistäni olivat lukeneet Ihan kakaroita ja sain suosituksia lukea tämän kirjan, "sun on pakko lukee se, ihan loistava!". Kirja lojui pöydälläni kunnes tajusin laina-ajan menevän viikon päästä umpeen ja kirjastotätien vaativan pian omaisuutensa takaisin, ja lähdin lukemaan teosta. Luettuani 16 sivua olin jo kokenut sisäisen päänräjähdyksen siitä, miten kirjoitustyyli voi olla tälläinen, ja vielä vähän luettuani aloin miettiä, voiko kirjaan rakastua täysin 25 sivun perusteella. Vastaus: kyllä voi.

1960- ja 70-lukujen taitteessa kaksi itseään etsivää samanlaista sielua kohtaavat New York Cityssä. Itsestään epävarma, lukeva, kirjoittava ja piirtävä Patti ja katolisen perheen omaa tietään kulkeva poika Robert ovat molemmat päättäneet pyhittää itsensä taiteelleen. Kummallakaan ei ole rahaa eikä aina asuinpaikkaakaan, mutta he ovat löytäneet toisensa ja New Yorkin. Parivaljakon suhde niin itseensä kuin toiseen ja muihin ihmisiin, huumeisiin, omaan seksuaalisuuteen, rockiin ja taiteeseen vaihtelee, mutta luottamus ja toisen tukena seisominen säilyvät.

Vaikka toisin luulisi tälläisestä muistelmateoksesta, teksti on kaunista mutta nopealukuista. En ole kuukausiin lukenut mitään näin intensiivisesti ja ahmien. Koko kirja on kuin jotakin Pattin laulamaa rock-kappaletta, joka välillä etenee määrätietoisesti ja välillä pysähtyy kuvailemaan ja tunnelmoimaan. En vain tajua miten on mahdollista kirjoittaat tälläisellä tyylillä.

Vielä enemmän Ihan kakaroita voisi antaa jollekin, joka on oikeasti perehtynyt näihin New Yorkin 70-luvun musiikki- ja taidepiireihin. Vaikka tunnistin ja osasin yhdistää kasvoihin ja tuotantoon sellaisia tyyppejä kuin Andy Warhol, Jimi Hendrix ja Janis Joplin, monet nimet olivat kuitenkin vain kirjaimia paperilla ja välillä joutui miettimään että kukas tämä nyt olikaan. Kiasman näyttelyn ansiosta joistakin Robertin töistä tiesi, miltä ne oikeasti näyttävät, ja kirjan mustavalkoiset valokuvat täydentävät tekstiä juuri sopivasti.

Vaikka se kuulostaakin ehkä oudolta, Patti Smith auttoi minua arvostamaan taas enemmän omaa taidettani, sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja vähän säveltänyt. Patti herätti taas uskoni siihen, että minäkin voin oikeasti tehdä jotain hienoa. Kirja täydensi valokuvien perusteella muodostettua kuvaani Robert Mapplethorpesta ja musiikin sekä Robertin kuvien perusteella muodostettua kuvaani Pattista itsestään. Molemmat olivat ihmisiä, jotka pystyivät taistelemaan vaikeidenkin hetkien läpi ja pääsemään tavoitteisiinsa uskomalla taiteeseensa ja luottamalla toisiinsa.

Patti Smith: Ihan kakaroita

Just kids, 2010

Suomentanut Antti Nylén

Siltala, 2014

Ovikellonsoitto

Ahdistaa ajatus kauneuden puutteesta

liiasta kiireestä

maailmanlopusta

Tähtisumujen mittakaavassa ei ole muuta kuin aikaa,

mutta sitä on liian vähän, aina liian vähän

En tahdo kuolla marraskuussa

en viikon päästä

en huomenna

Sitä ennen tahdon tuntea kuplivan onnen ovikellonsoiton

sen pyrkiessä nimenomaan minun luokseni

Olen liian kesken enkä aio tulla valmiiksi

Vesi on mustaa, viileää, syvää

eikä siitä pääse uimalla pois

Ahdistaa ajatus kauneuden puutteesta

liiasta kiireestä

suhteiden lopusta

Tapahtui mitä tapahtui, tulen soittamaan sinun ovikelloasi.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

Nyt kun ajattelen juuri loppuun lukemaani Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... -kirjaa, ensimmäinen adjektiivi, joka tulee mieleeni, on suloinen. Seuraavat ovat kiva, söpö ja vaaleanpunainen.

Tyttö sinä olet... kertoo elämänohjeita kaikille tytöille. Pääskysaari kertoo, kuinka tytöt ovat rakastettavia, luovia, voittajia, vapaita, luotettavia, itsevarmoja, ihania. Esipuheen mukaan kirjan avulla halutaan kertoa myös niille tytöille, jotka eivät sitä koskaan kuule, että he ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. 135 sivua silkkaa kehumista ja itsevarmuuden nostattamista. Mukaan mahtuu Pääskysaaren omien pohdintojen joukkoon myös muiden naisten haastatteluita ja tarinoita. Takakannessa kerrotaan: "Käsissäsi on pieni suuri kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Tyttöys pelastaa maailman!" Juu.

Pääskysaari on onnistunut kehumismissiossaan oikein hyvin. Täydellisyys juuri sellaisena kuin olet korostuu koko ajan, ja tekstistä nousee Pääskysaaren aito välittäminen. Haastattelut on ujutettu juuri sopiviin väleihin ja ne istuvat tekstiin saumattomasti.

Saattaa kuitenkin olla, että olen kohdeyleisönä hiukan väärä. Ulkopuolisen silmin katsottuna sopisin muottiin täydellisesti: teinityttö, välillä angstaa, välillä painii itseluottamuksellisten juttujen kanssa. Avainjuttu kuitenkin on se, että onnellisesti kuulun siihen Pääskysaarenkin mainitsemaan porukkaan, joka saa muulloinkin kuulla olevansa ihana juuri sellaisena kuin on. Sen, että olen taitava ja sopiva ja ainutlaatuinen, kuulen paljon mieluummin ystävältäni tai läheiseltäni kuin kirjalta, kun minulla kerran on siihen mahdollisuus. Silti Pääskysaaren tekstejä lukee iloisena siitä, että ne on kirjoitettu. Tyttö sinä olet... on ehkä vielä parempi kirja vähän nuoremmalle tytölle kuin minä. Tai sellaiselle, joka ei ole vielä löytänyt tapaa puhua mieltä painavista asioista, eikä ihmistä jolle puhua niistä. Sellaiselle persoonalle kirja on täysosuma.

Täytyy kuitenkin sanoa, että kiitos Jenni Pääskysaari. Kiitos kaikkien niiden puolesta, joiden elämään tämä pieni suuri kirja oikeasti tuo lohtua ja lämpöä. Niitä tyttöjä on aivan varmasti.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet
Kuvittanut Nana Sjöblom
Otava, 2015
Sivuja 135

Prinsessasatu

Joskus mua pelottaa tulevaisuus. 

Useimmiten se johtuu siitä, että joku asia on hyvin enkä haluaisi sen muuttuvan. Se, että ihminen, joka on nyt tärkeä ja läheinen, lähtee joskus pois. Se, että pitää oikeasti tehdä valintoja oikeaa tulevaisuutta ajatellen. 

Viisitoista ei loppujen lopuksi ole kauheasti vuosia, mutta mä olen lähempänä kolmeakymppiä kuin nollaa. Se on kamala ajatus, tulla vanhaksi, elää elämänsä onnellisena tai ei niin onnellisena loppuun asti. 

Prinsessasadut loppuvat aina siihen, kun prinsessa saa prinssinsä ja kaikki ovat onnellisia paitsi paha joka saa palkkansa. Se on aika surullista, koska ei se varmasti ollut prinsessan elämän ainoa koettelemus, paitsi jos hän kaatui kuolleena maahan ihan vain onnellisuudesta heti häiden jälkeen. Oikeasti hänestä tuli pikku prinssien ja prinsessojen äiti ja sen jälkeen isoäiti, hän ehti itkeä ja huutaa ja murjottaa läheisilleen ihan yhtä paljon kuin joku muukin. Hän koki ainakin tuhat muutakin onnellisuuden hetkeä kuin sen maagisen suudelman ennen loppu-sanaa. Ihan varmasti. Sillä olihan prinsessakin ihminen ihan yhtä lailla kuin muutkin. On vähän tylsää, että prinsessa ei saanut kertoa loppuelämänsä tarinaa. Mua ainakin olisi kiinnostanut, ne lohikäärmeet ja pahat äitipuolet ja ruusupuskat on vähän kulunut juttu kerrottavaksi.

Hassua ajatella, että mä kasvan aikuiseksi. Ei musta yhtään tunnu siltä. Voi olla, että 17-vuotiaana katson tänään otettua selfietä yhtä kauhistuneena kuin nyt katson kuvia, joissa olen kolmetoista. Mä tulen vielä muuttumaan niin paljon, viisitoista on loppujen lopuksi tosi vähän vaikka välillä tuntuu niin vanhalta.

Välillä miettii, että onko jotain asiaa ihan turha tehdä, kun parin vuoden päästä kaikki siihen liittyvät ihmiset saattavat olla hajallaan pitkin maailmaa ja koko homma täysin unohunut. Mutta se on todella tyhmästi ajateltu. Miksi ihmeessä lopettaa mahtava projekti sen takia, ettei sitä ehkä pysty muutaman vuoden päästä tekemään. Tuolla logiikalla mitään proggiksia ja ihmissuhteita ei koskaan kannata edes aloittaa. Miten noin voi edes ajatella? Kaikki hyvä päättyy aikanaan, se on fakta. Ja päättyneen hyvän tilalle tulee jotain muuta hyvää. Siksihän hyvät jutut on hyviä juttuja, että tunteet, jotka niistä heräävät, tuntuu kivalta. Ja tunteet tuntuu kivalta just siinä hetkessä. Ei koko loppuelämän onnellisuutta voi taata, ja ihan hyvä niin. Katsotaan, mitä eteen tulee.

Unelmat ovat tärkeä osa meitä kaikkia, ja ovathan nekin tulevaisuutta. Unelmoidaan ja haaveillaan siitä, mitä voisi tapahtua huomenna, ensi viikolla, viiden vuoden päästä. Ei tulevaisuutta kannata siis pelätä, se saattaa olla juuri sitä mitä haluaa, sitä mistä unelmoi. (Viiden vuoden päästä mä olen kaksikymmentä. Ehkä sitä voi sittenkin vähän pelätä. Mutta ei kauheasti.)

Mitä ihmettä tapahtui

En ole saanut kirjoitettua mitään kuukauteen. Edellisestä postauksesta on itse asiassa tänään tasan kuukausi ja viimeisimmät runoräpellykset ynnä muut virallisen muumikierrevihkoni lyijykynällä tuotetut sisälmykset on päivätty yli kolme viikkoa sitten.

Se ahdistaa. (Tai ahdisti, mutta tähän aiheeseen pääsemme myöhemmin.) Vaikka kirjoittaminen ei ole todellakaan velvollisuuteni, ja monet tahot ovat sanoneet, että kirjoita sitten kun tuntuu siltä, niin se ahdistaa. Tuntuu velvollisuudelta ja pakolta saada blogiin täytettä ja tuhlattua taas yksi kierrevihon sivu. Vaikka siitä, että vihon sivut eivät saa grafiittia pintaansa, ei edes saa tietää kukaan, jos en sitä kerro (niin kuin teen valittaakseni kaiken ja elämän ylipäätään kamaluutta), silti tuntuu siltä, että olen pettänyt jonkun, jos en kirjoita. Todellisuudessa en petä kirjoittamattomuudella ketään muuta kuin itseni enkä edes itseäni.

Olen sitä ihmistyyppiä, jota maailman pyöriminen jo muutenkin stressaa, ja ei kyllä olisi yhtään energiaa ruveta stressaamaan mistään ylimääräisestä. Koulu, harrastukset, asiat, jotka oikeasti ovat kivoja ja mahtavia, kaikesta onnistun repimään stressaamisen ja en osaa mitään -olon aihetta. Näin viikko sitten unta, jossa uin suuren puulautan alla, syvässä, mustassa ja viileässä vedessä. Lautan alla oli tilaa hengittää, mutta alta ei päässyt sukeltamaan tai muutenkaan tulemaan pois lautassa kiinni olevien metalliverkkojen avulla. Pakokauhu kasvoi.

Olen saanut päähäni mahtavia visioita mahtavista tajunnanvirtateksteistä, laulunsanoista ja pään räjäyttävistä runoista, mutta kun asioita on yrittänyt siirtää paperille, kaikki on tyssännyt kuin seinään. Heti kun ottaa kynän käteen ja alkaa hahmotella tekstiä, huomaa, kuinka huonosti suunniteltu, typerä, turha, muiden sanoja varastava ja itseään toistava teksti oikeasti onkaan. Olen kumittanut monia alkuja, jotka eivät ikinä päättyneet.

Tänään piti äikän kaksoistunnilla kirjoittaa kirja-analyysi omavalitsemastaan romaanista. Valitsin tähän tehtävään Terhi Rannelan kirjan Läpi yön, josta löytyy bloggauskin täältä. Sain kirjan uudelleenlukemisen loppuun ja analyysin suunniteltua eilen yhdentoista aikaan illalla. Tänään kello kahdeksan äikänluokassa otin konseptin, istuin pulpettiini luokkakavereiden sekaan, avasin kirjan ja muistiinpanot, ryhdyin kirjoittamaan analyysia.

Jaa että miksi kerron tämän teille? Onhan sitä ennenkin kirjoitettu esimerkiksi novellianalyysia, eikä tällaista perinpohjaista selontekoa ole tehty. No, ei ole kyllä tällaista oloakaan saatu ennen.

Jossain vaiheessa, kun tekstiä alkoi olla yksi konseptinsivu, aloin päästä kirjoittamiseen oikeasti sisään. Sitaatit kirjasta asettuivat kohdalleen, tekstiä alkoi ryöpytä, kynä alkoi liikkua paperilla nopeammin. Olisi hienon kuuloista sanoa, että unohdin ulkopuolisen maailman kokonaan ja olin täysin omassa kuplassani tekstini kanssa, mutta näin ei käynyt, vaikka lähellä oltiinkin. Katsoin välillä ympärilleni luokassa, katsoin kelloa, jäin hetkeksi miettimään jotain sanaa. Jonkinlaiseen flow-tilaan olin silti päässyt. Äikänope ilmoitti, että voisi alkaa viimeistelemään kesken olevaa virkkeen, saa sitten jatkaa vielä perjantain tunnilla, ja aloin hullun nopeasti kirjoittaa viimeistä kuuden rivin mittaista sitaattia paperiin. Olin saanut selkeän vision siitä, millainen lopun pitää olla, ja halusin saada sen kirjoitettua loppuun tänään, tällä fiiliksellä, tällä flow'lla. Kaikki muut olivat jo nousseet, kun istuin vielä paikallani kirjoittamassa viimeisiä lauseita. Käteni tärisivät, syke oli korkealla. Sain kirjoitettua viimeisen lauseen, vetäydyin tuolissa taaksepäin ja huokasin syvään. Nousin ylös, vein konseptin ja sanoin muutaman sanan äikänopelle, kävelin ulos luokasta ja aloin melkein itkeä. Siskoni ja eräs ystäväni olivat luokan ulkopuolella, syöksyin heidän luoksensa, itkin vähän lisää, selostin olotilaa, rojahdin lattialle istumaan, hengitys lähes hyperventilaatiotasoa, kädet täristen, olo oli aivan mahtava, käsittämättömän mahtava.

Olen nyt päälle vuoden kirjoitellut vähän kaikenlaista enemmän ja vähemmän tosissani, enkä ole koskaan päässyt tuollaiseen flow-tilaan kirjoittamalla. Sitten kirjoitan ROMAANIANALYYSIN ja saan järkyttävän kohtauksen. MITÄ IHMETTÄ JUURI TAPAHTUI?! Siis analyysi, miten ihmeessä voi joutua tähänastisen elämänsä mahtavimpaan flow'hun kirjoittamalla analyysia?!

Läpi yön on minulle tärkeämpi ja samaistuttavampi kirja, kuin olin huomannutkaan. Voin oikeasti poimia kirjasta lauseita, jotka olisin itse voinut kirjoittaa omaan päiväkirjaani. Nämä lauseet ja ajatukset ovat vielä juuri niitä, joita olen miettinyt, murehtinut, stressannut lähiaikoina. Läpi yön riipaisee omalla tavallaan syvältä sielustani. Analysoidessani kirjaa sain siirrettyä konseptille myös omia tunteitani, palan painavasta sielustani, joita juuri noin voi keventää. Kuinkakohan kauan olisin vielä vellonut niissä samoissa ajatuksissa ilman tuota analyysia? Sain siirrettyä ulos itsestäni paljon tunteita, energiaa, ajatuksia, kaikki lyijykynänjälkinä ruutupaperille.

Vieläkin nyt illalla, kun vain ajattelenkin sitä tunnetta, mikä minulla oli aamulla äidinkielen kaksoistunnin jälkeen, pulssini kohoaa vähän. Tämä oli se jäänmurtaja, mitä olen kaivannut, se jäänmurtaja, joka saa ehkä veden taas virtaamaan, sanat tulvimaan ja ryöppyämään. Milloinkohan ja missä tilanteessa saan seuraavan kerran kokea tuollaisen tunteen? Se oli ehkä jotain ainutlaatuista. En edes tiedä, tulenko saamaan analyysistani hyvää numeroa, oliko siinä kaikki vaadittu hyvin ilmaistuna, mutta en voisi kyllä vähempää välittää. Jos on saanut kirjoittamisesta tuollaisen olotilan, jos on kirjoittamisella saanut noin paljon kaikkea roskaa sielusta pois, on aivan sama, onko numero hyvä.

En saanut oikein siirrettyä fiilistäni ja koko juttua tekstimuotoon täydellisesti, tämä ei edes kuulosta niin isolta asialta kuin se oikeasti oli, mutta tämän fiiliksen muistolla eletään kyllä kauan. Ei, mä en ole pohjasta asti täysin onnellinen, mutta mulla on vähän kupliva olo. Tajusin tämän avulla taas (väliaikaisesti), että kirjoitan (vielä) vain itseäni varten, minulla ei ole paineita saada mitään paperille, se ei ole velvollisuuteni. Kirjoittamattomuus ei nyt ahdista. Ja nyt sitä paitsi kirjoitan, kirjoitan! Stressiolo tulee aivan varmasti joskus, ja eivät kaikki ikävämmät ajatukset häipyneet päästäni puf, mutta keskityn, yritän keskittyä, nyt tähän oloon. Koko loppuelämän onnellisuutta ei voi taata, mutta kaikkein tärkein onkin juuri tämä hetki, juuri se hetki, jolloin istuu kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan päiväkirjaa.

Tuleva nokikolari eli ihana kesähaaste

Olen jonkin aikaa katsellut eri blogeissa tätä kesähaastetta ja ajatellut, että olisipa tuo kiva tehdä. Nyt nappasin sen Katrilta, joka haastoi juuri sinut, ja niin taidan tehdä minäkin, koska olen liian laiska haastamaan ketään erityisesti. Jos innostut, anna palaa. Nyt mä annan palaa. Tää on ihana haaste.

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.

Minulla on kauhea korkeanpaikankammo. Rakastan ihan hirveästi musikaaleja. Olen addiktoitunut snapchattiin. Olen myös addiktoitunut instagramiin, mutta insta myös ärsyttää minua hyvin usein hyvin paljon. Rakastan tähtitaivasta ja avaruus muutenkin on kiinnostava asia, mutta tunnistan taivaalta vain Otavan ja lentokoneet, kun ei ole tullut perehdyttyä asiaan sen tarkemmin. Itken helposti ja usein. Olen koulumyönteinen persoona ja hyvä koulussa, ja teen läksyt heti samana päivänä. Niitten aloittaminen on työn ja tuskan takana, mutta aina jotenkin vain pystyn siihen. Rakastan kirjojen tuoksua. Soitan pianoa ja harrastan meripartiota. Tykkään aivan liian paljon metaforista ja personifikaatioista. En pysty elämään ilman spotifyta.

2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Kyllä on, tottakai. Kirjoitan julkisesti sen takia, että muutkin saavat lukea ajatuksiani, ja varmasti hyvin moni, joka jakaa ajatuksiaan, tahtoo, että niistä herää ajatuksia, niihin reagoidaan, niistä tykätään. Kyllä tahtoisin, että lukijat tykkäisivät blogistani, ja otankin hyvin mielelläni kaikkia kehitysehdotuksia vastaan. Haluan pitää blogin ulkoasun sellaisena, että se miellyttää ainakin omaa silmääni, toivottavasti myös muiden. On väliä. Varmasti jokainen haluaa ainakin jollain tasolla, että hänestä ajatellaan hyvää.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Ei oikeastaan merkittävästi. Yritän vuodattaa blogiin itseni sellaisena kuin oikeasti olen, toki niissä rajoissa, jotka tahdon netissä säilyttää. Etenkin fiilispostaukset ja muut sen tyyppiset huutelut ovat oikeasti minua sellaisena, mitä todellisuudessakin olen. Tunteellisena, välillä angstisena ja välillä onnellisena.

Ehkä olen jotenkin ujompi reaalissa, en niin puhelias. Olen keskusteluissa usein kuuntelevampi osapuoli, mutta tykkään toki myös puhua. Reaaliminäni ei ilmaise niin uskaliaasti ja suoraan mielipiteitään.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Tilannekomiikka, ne mahtavat jutut, jotka kuulostavat jälkeenpäin kerrottuina ihan tyhmiltä, mutta paikan päällä olivat ihan älyttömän hauskoja. Legendaariset sisäpiirivitsit. Kavereiden päättömän tyhmät läpät. Eoin Colfer.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Henkilökohtaisesti hyvin paljon kirjoittamista. Siihen, että saan sanoja paperille, tarvitsen paljon sitä fiilistä, jota ehkä kutsutaan luovuudeksi. Minulle ei usein riitä käsky "nyt kirjoitat", vaan tarvitsen sen luovuuden puuskan, inspiraation. Luovuus merkitsee myös säveltämistä, jossa en ole vielä hyvä, mutta yritän kovasti kehittyä. Todella kovasti.

Luovuus on minulle ehkä myös uskallusta. Uskallusta heittäytyä ja tehdä asioita. Uskallusta puhua, improvisoida.

6. Ketä läheistäsi ihailet?

Ihailen hyvin paljon monia ystäviäni. Monet läheiset ystäväni ovat sellaisia, joista keksisin paljon kadehtimisen aihetta, mutta kun he ovat minulle niin tärkeitä kuin ovat, ja tiedän olevani myös tärkeä heille, onnistun jotakuinkin jättämään kateuden tai vertailun ja päädyn vain ihailemaan suuresti.

Ihailen ihmisiä, joilla on sitä mainitsemaani luovuutta ja uskallusta. Ihailen ihmisiä, jotka tulevat juttelemaan uusille ihmisille, ihmisiä jotka ihailevat itsekin toisia ja näyttävät sen.

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Stressaan turhista asioista. Vertaan itseäni liikaa muihin. Itken liian helposti. Joskus en uskalla sanoa omaa mielipidettäni tai sitä miltä minusta tuntuu, kun pelkään että toinen loukkaantuu. En osaa heittäytyä tarpeeksi. Huolehdin asioista, joista minun ei tarvitsisi huolehtia. Näitä on paljon.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Olen kuulemma hyvää seuraa ja hyvä ystävä, kanssani on kuulemma mukavaa jutella. Olen monen mielestä positiivinen ja hymyilen aina. Olen hyvä kuuntelemaan, mutta huono sanomaan mitään lohduttavaa. Hiustyyliäni kehutaan usein. Minussa arvostetaan ystävällisyyttä, empaattisuutta, fiksuutta (tai viisautta, kuten jotkut asian ilmaisevat) ja kirjoittamistani.

9. Mikä sinusta tulee isona?

Viisivuotiaana olin sitä mieltä että nokikolari. Pieni kirjailijahaave on aina ollut taustalla. Nykyään en tiedä. Toivottavasti onnellinen.

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?

Ehdottomasti. Toivon, että jokaisessa lopussa olisi jotain onnellista.

Marja Björk: Poika

Marion ei ole koskaan löytänyt sisältään sitä tyttöä, joka siellä pitäisi olla. "Onko Marion tyttö?" ihmettelee leikkikaveri Timo, kun asia selviää äidin repliikistä. Marion leikkii ja isompana hengaa aina poikien kanssa. Lempinimeksi tulee Makke. 

Äidiltä ja isoveli Aaronilta löytyy välillä empaattisia kykyjä Makkea kohtaan, mutta välillä häntä yritetään painaa tytön muottiin joka suunnasta. Makke tuntee olonsa kummajaiseksi, ei oikein tiedä mikä itse on. Melkein jokaista onnellisuuden aihetta varjostaa väärään kuoreen kuulumisen tunne. 

Ahdistaa, kun ei tiedä, mennäkö tyttöjen vai poikien suihkuun. Menkat ovat aivan kauhea asia, miten ne saattoivat alkaa. Ennen urheilurintsikoiden hankkimista rintojen olemassaoloa yritetään häivyttää sideharsolla ja ilmastointitepillä. Maken täytyy samaan aikaan selvitä jotenkuten koulusta, taistella läheisten painetta vastaan ja yrittää löytää itsensä.

Poika on minusta onnistunut aiheen kuvaus. Monenlaisilla tämäntyyppisillä kirjoilla on mahdollisuus olla epäuskottava, mutta tämän kirjan kohdalla epäuskottavuus on onnistuttu välttämään. Osansa tässä on varmasti sillä, että teos perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin.

Hienosti koottu tunnelma lätsähtää viimeisissä luvuissa, ja loppu muuttuu vähän selityksiksi. Epätietoista ja ahdistunutta tunnelmaa onnistutaan kuitenkin pitämään yllä hyvin pitkään.

Poika onnistui hiukan avaamaan transsukupuolisen henkilön maailmaa, näyttämään, millaista on, kun ei tunne kuuluvansa kroppaansa. Huolimatta siitä epätietoisuuden ja ahdistuksen ilmapiiristä tämä on vahva kirja. Se kertoo, että kaikesta voi lopulta taistella läpi.

Teos: Poika

Tekijä: Marja Björk

Like, 2013

Sivuja: 215

Ps. Taidan jättää HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteen kesken. En oikein nauti sen tekemisestä enää. Kuten olen jo ennenkin sanonut, en ole listaihmisiä.

Olen ihan sekaisin

Mun twitter- ja snapchat-seuraajia ei vois enää vähempää kiinnostaa mitä mä sanon siellä. (Ehkä vähän kärjistetysti todettu mutta jotain sinnepäin.)

Ja hei sinä, joka ehkä seuraat minua twitterissä (ja mahdollisesti myös snapissa jos satut olemaan ihminen, jonka oikeasti tunnen ja joka omaa snapchatin), ymmärrän sinua täysin. Joo, ihan tosi.

Koska ainakin yhdeksässäkymmenessä prosentissa somepäivityksistäni mainitaan tätä nykyä Olavi Uusivirta. Mä olen Olavi Uusivirrasta ihan sekaisin. Ja kaikki kanssaeläjät on saanut mun hypetyksestä tarpeekseen.

Ajattelin nyt siis häiritä sinun, blogini lukija (ja samalla mahdollisesti myös twitter-seuraajani), paasaamalla Olavi Uusivirrasta täälläkin. Pitäähän teidänkin, jotka ette minua twitterissä seuraa, olla kartalla siitä, mitä päässäni liikkuu. Ja nyt siellä liikkuu hyvin pitkälti Olavi.

Olin viime torstaina Koko Jazz Clubilla siskoni ja kahden ystäväni kanssa Olavin keikalla. Ah kuinka mä nautin. Paikka oli sellainen pienehkö, jossa on aivan ihana tunnelma. Istutaan pienten pöytien ääressä, ja jokaisella pöydällä on kynttilä. Aivan ihana tila. Ja Olavi on niin karismaattinen ja sympaattinen ja kaikkea! Tuli saatua hirvittäviä fangirling-kohtauksia, naurettua kyyneleet silmissä ja vuodatettua onnenkyyneleitä. Ja halattua Olavia.

Kyllä, kuulitte aivan oikein. Mentiin keikan jälkeen juttelemaan ja halaamaan. Sain myös yhteisselfien. Hypetysonnellisuusrakkaus.

Oon viime päivät kuunnellut melkein pelkästään Olavia. Kauneus sekoittaa mun pään, Hän laulaa kuin kuolisi huomenna, Paperisiivet, Kaiken jälkeen olet kaunis, Rakkausrunoja, Minä tahdon ponin, Nuori ja kaunis, Oodi ilolle, Ollaanko tämä kesä näin, En tiedä mitä menetän jos jään, siinä joitain lemppareita. Ja Elvis istuu oikealla on tämänhetkinen ylivoimainen suosikki.

Ja koska true fangirling, Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pidettävä Ikuiset lapset -kiertueen päätöskonsertti, here we come.

Taskussa on nyt liput katsomaan Olavi Uusivirtaa Kansallisteatteriin ja Haloo Helsinki!ä Hartwall Areenalle. Jos yhtään tunnette mua, tiedätte, millaisia onnenväristyksiä saan vähän väliä.

(Kaikki nämä mestariotokset on ottanut siskoni.)

(Kirjapostauksia ei ole melkein kuukauteen kuulunut. Toivottavasti saan pian rustailtua jotain sellaistakin.)

(Angstiajatuksiakin on liikkeellä, mutta ei puhuta niistä nyt. Puhutaan mieluumin niistä onnenväristyksistä.)

No mites se kesä sit meni

Moro. Muutama päivä koulua takana. Oikeastaan loma on loppu mutta kesä jatkuu, koska helteet tulivat sitten nyt.

Muistattekos, kun suunnittelin tulevaa kesää täällä? Nyt olisi aika katsoa, miten hyvin tai huonosti suunnitelmat onnistuivat. Suunnitelminani olivat:

1. Kirjankansibingo

Ei tullut bingoa. En nyt rupea aukomaan asiaa tarkemmin, vaan teen joskus aiheesta oman koontipostauksensa. Mutta ei. Ei onnistunut. Ei ollut kauhean kirjakas kesä.

2. Korjaa aukko yleissivistyksessä

Eli lue nyt ihminen ne Tolkienit. Ei. Ei tätäkään. Oonpas ollut laiska lukemaan, tajusin just. Hobitin luin kesän alussa, ja olen Sormuksen ritareissa eli trilogian ekassa osassa sivulla 255. Enempää en ole saanut aikaiseksi, ei oikein nappaa, oon laiska.

3. Summer bucket list

Mahtava 15 kohdan lista, joka oli oikeasti kiva olemassa. Suoritettu 13,5/15. Kesällä 2015 aioin:

- lakata varpaankynnet
Done kyllä juu. Vaaleansiniset kesävarpaat koska miksi ei, näkyvät esimerkiksi tässä kuvassa.

- nauraa mahan kipeäksi

No ihan varmasti, moneen otteeseen.

- viettää yökyläiltaa

Siis itse asiassa ei. Siskolle, mulle ja kaverille perinteinen yökylä ja Lintsi -juttukaan ei toteutunut. Ei.

- nauttia musiikista

Kylläkylläkyllä. Spotify oli mun paras kaveri kesällä. On edelleen.

- tehdä itse musiikkia

Done with that. Kaustinen Folk Music Festival oli parasta aivan parasta. Tässä kuvamateriaalia kansanmusiikkiyhtyeestämme Kleiosta.

- hankkia rusketusraidat
No joo, ainakin karmeat tennarirajat löytyy. Laskettakoon tehdyksi.

- hyppiä mereen
Tammisaaressa on maailman paras hyppytorni, käytiin ahihanparhaalla matkapurjehduksellamme.

- ottaa aurinkoa

Vaikka kesä ei kokonaan niin lämmin ja aurinkoinen ollutkaan, niin joo. Otin aurinkoa.

- nauttia ystävien seurasta

Ehdottomasti. Kaikenlaisten ystävien. Koulukavereita ja nettikavereita ja lapsuudenkavereita ja riparikavereita ja kaikkia kivoja kavereita.

- syödä ihan liikaa jäätelöä
Alkukesän sää ei kauheasti hemmotellut jäätelönsyömistä. Mutta kyllä mä söin jäätelöä. En ehkä ihan liikaa, mutta kuitenkin. Sanotaan että puoliksi suoritettu.

- mennä seikkailulle
Heheh, se oli järkyttävän eeppinen juttu. Hangon yössä kahden ystävän kanssa, meno oli hurjaa. Oltiin leikkipuistossa, juostiin rannalla ilman kenkiä ja maattiin samaisella rannalla katsomassa tähtiä. Maailman huonolaatuisin kuvamateriaali kertoo paljon reissusta.

 

- viettää täydellinen päivä
Oli paljon ihan mahtavia päiviä, mutten muista minään iltana ajatelleeni että olipa täydellinen päivä. Vaadin täydelliseltä päivältä aika paljon. Joka päivään mahtuu ainakin joku huono ajatus, oli se sitten kuinka pieni hyvänsä. Mutta sanotaan että suoritettu, vietin monta niin täydellistä päivää kuin minulle on mahdollista.

- kirjoita kesästä
Kirjoitin kesällä hyvin vähän. Mutta joo, kirjoitin kesästä. Välillä kirjoitin huonotuulisesta kesästä, välillä ihanasta kesästä, useimmiten en edes maininnut kesää mutta taka-ajatus oli kesä.

- ottaa paljon kuvia
Kuten tästä postauksesta huomaatte, homma hoidettu kotiin. Paljon kuvia löytyy myös instagramista (@ellenreettasofia).

- tanssia sateessa
Sitä voisi pikemminkin kutsua pyörimiseksi tai hyppimiseksi tai koikkelehtimiseksi, mutta kyseessä oli kaatosateista kaatosateisin ja jumankekka mä nautin.

Kuvat 2 ja 5 ottanut siskoni, 4 ja 8 äitini, 3 ystäväni Helmi ja loput minä.

Kiva kesä oli. Hope so että teilläkin.♥

Ei oikein jaksa

Ei jaksa yhtään mitään.

Heinäkuun kooste on vieläkin kirjoittamatta. Miljoona kirjaa bloggaamatta. Tai itse asiassa ei ole. En ole lukenut mitään. LOTRia pitäisi lukea, kavereilta lainattuja kirjoja pitäisi lukea, haen lisää kirjastosta enkä lue niitäkään. En ole kirjoittanut mitään luovaa varmaan kuukauteen. Ei jaksa vastata kommentteihin. Älkää lakatko kommentoimasta, se on ihanaa kun kommentoitte, vastailen joskus kun on siihen energiaa.

Koulu alkaa ylihuomenna. Kiva nähdä vähän ihmisiä. Peruskoulun vika vuosi, here I come. Ei tunnu niin pahalta mennä kouluun, tai kyllä tuntuu mutta ei koko ajan. Näkee kavereita.

Ei oikein jaksaisi tehdä mitään. Paitsi istua kuulokkeet päässä. Välillä tavata kamuja ja tehdä kaikkea muuta yhtä viisasta.

Olin viisi päivää purjehtimassa. Partion mahtavuuden tajuaa aina välillä. Kymmenvuotiaat tytöt ja pojat, Ellen ottaa syksyllä tiedät suojiinsa, olette turvassa! Kauheasti päivämääriä mitä pitää muistaa. Kaiken maailman koulutukset ja lippukuntaretket ja johtajistokokoukset tulossa. Ostin kalenterin.

Ei ole oikein bloggaamisintoa juuri nyt. Blogi ei kuole, lukemiseni ei kuole, on vain vähän väsyneellä tuulella.

Mua ärsyttää... Ei, en tee tästä blogista päiväkirjaa. En jaa koko maailmalle pahoja hetkiäni.

Ehkä jaksais lukea sitten kun arkirutiinit lähtevät käyntiin. Let's see.

Yliylihuomenna nään Olavi Uusivirran. Sydän.

Bye, kamut. Lupaan kirjoitella tänne aina joskus jotain. Vaikka se jotain olisi sitten tälläisiä epämääräisiä ja outoja asioita.

Tykkään

En tykkää

- VR:n wifistä
- yhteistyökyvyttömistä hiuksista
- yleisistä vessoista
- viikon ruokalistan suunnittelusta purjeveneeseen
- tuijottavista pikkupojista
- painavista laukuista
- tunteesta että joku on minulle vihainen
- väsymyksestä

Tykkään

- mumman vanhasta collegepaidasta
- Pariisin Keväästä
- päiväkirjasta
- paahtoleivästä
- wappikeskusteluista hyvien kamujen kanssa
- pyöräilystä
- jossain määrin J. R. R. Tolkienista
- kymmenestä kilosta mansikkaa
- Pätkis-pusseista
- yksin junalla matkustamisesta
- Olavi Uusivirran sanoituksista
- Twitteristä
- siitä jugurtista jonka kannessa on marjamysliä mukana
- saippuakuplista
- onnistuneista selfieistä
- hyvistä muistoista
- huomisesta

Internet-ystävyydestä

Ala-asteella kaikkien päihin paukutettiin, että jos joku ehdottaa tapaamista netissä, ei saa suostua. Ihmiset eivät ole netissä omia itsejään, tai ainakaan kaikki eivät ole. Jollain keskustelupalstalla tapaamasi nätti tyttö tai söpö poika tai ihan vaan hyvä tyyppi voi olla kauhea pedaripappa joka kidnappaa, pyörittää tervassa ja höyhenissä ja lopulta koet tuskallisen kuoleman.

Puhuttiin joidenkin ihmisten netissä kohtaamista tosi rakkauksista, koko elämän kestäneistä kumppaneista. Kysyttiin, uskotko nettirakkauteen ja kaikki vastasivat ei. Netissä ei voi tavata hyviä ihmisiä, netissä ei voi tutustua kunnolla.

Ja joo, voihan se niinkin olla. En ole ajatellut mennä suomikaksneljään sopimaan tapaamisia kotiovelleni. Varmasti netissä liikkuu myös niitä jotain muuta ihmistä esittäviä pedaripappoja. En kiellä, en todellakaan.

Mutta ennen en uskonut mihinkään netissä tapahtuviin tutustumisiin. (Lue käsite "ennen" sanoina "ennen kuin aloitin bloggaamisen".)

Kun laitoin blogin pystyyn, aloin uskoa internet-tuttuihin. On ihan kuin olisin oikeasti jutellut niin monen ihmisen kanssa. Ja kyllähän minä olenkin. Kommenttiboksien kautta. Instagramin ja twitterin kautta. Hassua on se, että porukka on niin kaikenkirjava. Jos en olisi aloittanut bloggaamista, en olisi koskaan joutunut tekemisiin näiden ihmisten kanssa.

No niin, uskon nettituttuihin. Entä seuraavaksi? Sitten tapasin Suden livenä.

Kommenttibokseissa ja twitterissä on tullut juteltua. Susi tulee kesällä Helsinkiin. Hei, mitä jos tavattaisiin? Ruvettiin juttelemaan whatsappissa.

Kuten huomaatte siitä, että istun nyt kirjoittamassa tätä, Susi ei kidnapannut mua. Eka kerta, kun tapasin netissä tapaamani tyypin (olipa hämmentävä lause), ja oli kyllä kivaa. Kirjamessuja odotellen, heheh.

Aloin uskoa siihen, että internetissä voi tavata huippuihmisiä ja niiden kanssa voi keskustella ihan samalla tavalla kasvoista kasvoihin kuin ruudunkin läpi, aloin uskoa internet-ystävyyteen. Olen kokenut ahaa-elämyksen, kiitos Susi, oli mahtia.


Joo, teki nyt mieli jakaa ajatuksia aiheesta, kun sitä on nyt tullut vähän miettineeksi. Toivottavasti tykkäsitte. Katsotaan jos saisi heinäkuun koosteen ja jotain kirjapostauksia joskus kirjoiteltua. Nähdään taas!

Kolmen kirjan haaste

Ihana Katja haastoi minut listaamaan kolme bloggaamaani kirjaa, jotka haluan lukea uudelleen, so here we go!

Aluksi haluan sanoa, että minä olen ihminen, joka lukee kirjoja uudelleen. Kaikki lempikirjani olen lukenut miljoonia kertoja, ja muitakin kirjoja tulee luettua uudestaan ihan vain sen takia, että ne olivat hyviä ja nyt olisi tuon kirjan fiilis. Hyvin monet bloggaamistani kirjoista ovat uudelleenluettuja puolen vuoden tai viiden vuoden tai ihan minkä vain ajan takaa. Aion nyt listata ne kirjat, mitkä tulen aivan varmasti lukemaan joskus uudestaan.

1. Siipimies

Siipimies nyt vain on yksi lempikirjoistani, jota rakastan edelleen ihan yhtä paljon kuin kymmenvuotiaana. 

Postauksessa kirjoitin: Jos jollekin jäi vielä epäselväksi (jota suuresti ihmettelisin) Siipimies on lempikirjani hetiYlpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Saattaa olla jopa samalla tasolla. Tämä on vain todellaäärimmäisenjärkyttävänloisteliaan hyvä kirja. Kestävä, suuri, todellinen rakkaus aina ja ikuisesti. ♥

2. Fangirl

Olen lukenutkin Fangirlin tämän joulukuun postauksen jälkeen uudestaan, tänä kesänä. Siitä löytää aina jotain uutta, sitä voi lukea niin iloisena kuin surullisena.

Postauksessa kirjoitin: Fangirl on kirjoitettu hyvin lämminhenkisesti. Vaikka rankempia ja surullisempiakin asioita käsitellään, ahdistus ei tullut. Rowellin kirjoitustyyli on jotenkin tosi lämmin, kepeä ja kupliva, jos niin voi sanoa.

3. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Kirja, joka vie lukujumin takuulla pois, antaa takuulla hyvän mielen ja iloisia mahanpohjakutituksia mutta ei sorru liikaan ihastusteinisiirappi-luokkaan. 

Postauksessa kirjoitin: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on jotenkin suloinen tarina. Se on tavallisten nuorten tavallinen (tai oikeastaan ei niin tavallinen) rakkaustarina. Se on myös tarina perhesuhteista, niiden ylläpitämisestä ja parantamisesta. Se on myös tarina muutoksista ja niiden ylitsepääsemisestä.

Tässä minun kolme kirjaani, jotka haluan lukea joskus uudestaan. Varmasti luen. Haluaisivatko haasteeseen tarttua Kirjaneito, Amma ja Katri?

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

Arvoitus nimeltä Margoa (en edelleenkään tiedä, miten tätä pitäisi taivuttaa, mutta mennään näin) tarvitsi odottaa kirjastosta yllättävän lyhyen aikaa, olin varausjonossa vain pari viikkoa. Olisi luullut, että tätä uusinta suomennosta John Greenin tuotannosta olisi saanut odottaa pidempäänkin, kun siitä on vielä leffakin tulossa ihan lähipäivinä. (Voisi muuten mennä katsomaan sitä. Joo.)

Kuten tästä edellisestä Greenin suomennetusta kirjasta kertovasta tekstistä voitte lukea, suhteeni tähän megasuosioon nousseeseen kirjailijaan on ollut vaiheikas, mieleni on muuttunut moneen kertaan. Mutta kuten aavistinkin aloittaessani  Arvoitus nimeltä Margo -kirjaa, mieli ei muuttunut tällä kertaa. Mielipiteeni Kaikki viimeiset sanat luettuani, eli 'on se Green kuitenkin hyvä', vain vahvistui. Tällä hetkellä mielipiteeni on 'enemmistö on oikeassa' eli kaksi kolmesta lukemastani Greenistä ovat hienoja eli 'on se Green kuitenkin sika hyvä'.

Quentinilla on hyviä kavereita, mutta hän ei ole niitä koulun suosituimpia tyyppejä. Margo Roth Spiegelman taas on niitä koulun suosituimpia tyyppejä, itse asiassa kaikkein suosituin, kaikkein kekseliäin ja hyvännäköisin. Q ja Margo ovat naapureita ja leikkivät (sekä löysivät kuolleen miehen) lapsena, mutta nykyään he eivät juuri kommunikoi keskenään, vaikka Q onkin aina ollut rakastunut Margoon. Eräänä yönä tyttö ilmaantuu Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän mahtavalle kostoretkelle, jolta palatessa moni asia on muuttunut ja alkaa tarina niin Margon kuin itsensäkin etsimisestä.

Arvoitus nimeltä Margo etenee hiukan dekkarimaisesti, mutta kuitenkin uskollisena Greenin edellisten kirjojen tyylille. (Tai ainakin Kaikkien viimeisten sanojen. Luulen kyllä, että huono kokemukseni Tähtiin kirjoitetusta virheestä johtui osittain myös asenteestani koko maailman hehkuttamaa kirjaa kohtaan.) Kaikista viimeisistä sanoista tuttujen kaverien keskeisen läpänheiton, ystävyyden säröjen ja rakkauden ongelmien rinnalla on Arvoitus nimeltä Margossa myös runoutta ja massoittain kielikuvilla leikkimistä. (Rakastan kielikuvia, metaforat on kultaa!)

Kun rupesin enemmänkin vertaamaan tätä kirjaa ja Kaikkia viimeisiä sanoja, huomasin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Se ydinporukka koostuu molemmissa kirjoissa kolmesta pojasta ja yhden tyttöystävästä plus yhdestä upeasta ja tavoitellusta tytöstä joka on se arvoitus, se keskus. Porukan sisäiset suhteet ovat kirjoissa hyvin erilaiset, mutta koostumus on sama! Molemmissa leikitellään kuolema-teemalla, puretaan ongelmia, eletään jokapäiväistä elämää ja toteutetaan mahtavia suunnitelmia minuutilleen.

Niin ja se läpänheitto. Nauroin seuraavalle kohdalle katketakseni. On ostettu ruokaa, Lacey on halunnut hedelmiä, jotain terveellistä, ja Quentin unohtanut ne täydellisesti. Matkassa on kuitenkin Mummon pikkuleivät -nimisiä keksejä ja Ben rauhoittelee Laceyta: " Voit syödä Mummon pikkuleipiä. Ne eivät ole ihmiselle pahaksi. Mummo on leiponut ne. Mummot eivät halua kenellekään pahaa." Nauroin katketakseni hyvin monessa muussakin kohdassa, mutta jos haluaisin kirjoittaa tähän ne kaikki kohdat, kirjoittaisin tätä postausta vielä hyvin kauan.

Arvoitus nimeltä Margoa lukiessani tein muutakin kuin nauroin. Ei, en itkenyt, mutta se pari hiljaista mietintäminuuttia jokaisen kiinni käännetyn takakannen jälkeen venyi tämän kirjan kanssa vähän pidemmäksi. Välillä kirjassa ärsytti liiankin pitkään paikallaan junnaaminen mutta suurimmaksi osaksi lukukokemus oli hyvin positiivinen. Olipa hyvä kirja. John Greenin mukaan lähden uudestaankin, jos kirjoja suomennetaan lisää.

Teos: Arvoitus nimeltä Margo
Tekijä: John Green
Alkuperäisteos: Paper Towns (2008)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY, 2015
Sivuja: 399
Kirjan vuoden lukuhaaste: Siis nyt alkaa olla se aika vuodesta, että tämä ei mene edes soveltamalla mihinkään noista kohdista. Pitäisi ruveta lukemaan suunnitelmallisemmin, katsoen enemmän listaa..

Kirjankansibingo: valokuva

Huomioita Hangosta

(ehkä vähän humoristisella otteella)

- ihmiset ovat iloisia ja spontaaneja (suomenruotsalaisuus, mikäpä muu.)

- joka toisella vastaantulijalla on päällä purjehdustakki

- tai jokin muu Helly Hansenin vaate

- jäätelöä syödään myös sateella

- kioskijäätelö maksaa vähemmän kuin missään muualla ja pallot ovat isoja

- jos kaupassa sanoo myyjälle "hei", ostosten hinnan saa kuulla sekä suomeksi että ruotsiksi

- jos muistaa sanoa " moi", myyjä säästyy vaivalta

- sup-lautailu on muotia (ja ihan sairaan hauskaa)

- kahvakuulat hiekkarannalla ovat muotia

- joka kolmas vastaantulija on liikkeellä pyörällä

- vähintään joka toinen niistä pyöristä on Jopo

- kellään ei ole pyöräilykypärää

- kun sataa, kellään ei ole sateenvarjoa mutta se ei näytä haittaavan

- Hanko on kiva kaupunki enkä yhtään ihmettele miksi me käydään täällä joka kesä

Korjaus kesäkuuhun ja LOTR

Kävi niin, että kirjoittaessani kesäkuun koontia unohdin täysin kaksi kirjaa, jotka olin lukenut. En ollut merkannut niitä mihinkään heti lukemisen jälkeen, joten kävi näin. Tässä siis lisäys kesäkuuhun.

- Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
-Kaikki palaa poroksi! huusi pikku Myy iloisesti. -Ja kaikkien talot ja puutarhat ja leikkikalut ja pikkusiskot ja leikkikalut palavat! (Eli Muumit on parhaita, täysin parhaita.)

- Rainbow Rowell: Fangirl
Tuli sellainen fiilis että on pakko lukea tämä uudestaan, oli vaan pakko. Ja rakastin vielä enemmän kuin viime kerralla.

Näillä kirjoilla raksin bingoruudukosta kohdat pariskunta ja fiktiivinen hahmo.

Kesäkuun viralliseksi saldoksi tuli siis virheellisesti ilmoitetun 5 kirjan eli 1308 sivun sijaan 7 kirjaa eli 1908 sivua.


Aloitin tänään yhtä kesän virallisista tavoitteistani, Tarua sormusten herrasta. Kaikkien kolmen kirjan yhteisniteen sivumäärä yltää sinne yhdeksäänsataan ja teksti on aivan hullun tiheää. Aion ainakin twitteriin päivittää ahkerammin LOTRin edistymistä, kurkkailkaa sieltä jos kiinnostaa. Twitterini linkki on tuossa sivupalkissa.

Kivaa heinäkuun jatkoa, kamut!

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kultarinnan kertoma tarina on pitkä, polveileva ja metsäntuoksuinen. Se alkaa Erikin, varakkaan metsänomistajaperheen pojan, lapsuudesta, äidin alkoholismista ja isän rahantavoittelusta. Erik tapaa työläistyttö Lidian ja rakastuu, mutta muuttaa pitkäksi talveksi Lappiin yksinäiseen mökkiin, josta palatessaan kuulee kapinan, vapaussodan, olevan ohi, Lidia punaisten joukossa. Alkaa vaikea rakkaustarina. Myöhemmin Erik vie tytärtään Mallaa metsäretkille ja kertoo tälle kaiken metsästä, muttei kaikkea elämästä. Alkaa vaikea Mallan kasvutarina, isän etsimisen tarina. Kultarinta on toisinajattelijoiden tarina, ihmisten tarina, jotka asettuivat muita vastaan oikeassa tai väärässä, ihmisten tarina, jotka seuraavat omaa päätään, omaa vaistoaan, omia jalkojaan, omaa metsäänsä.

Kuten tuosta varmaan huomaa, Kultarinnan pitkässä ja polveilevassa tarinassa kerrotaan oikeastaan monta tarinaa. Ihmisten tiet ja kohtalot kulkevat päällekkäin ja eroavat taas. En edes kertonut kaikkia päällekkäisiä ihmiskohtaloita, tässä kirjassa niitä riittää. Ja ne voisivat kaikki olla totta. Rakkaus, pelko, yksinäisyys, epävarmuus, kaikki esitetään Kultarinnassa karun ja hienovaraisen kauniisti.

Kaiken kaikkiaan Kultarintaa lukiessa tuntuu siltä, kuin lukisi kuudensadan sivun mittaista runoa. Virkeet limittyvät ja lomittuvat, kertovat tarinaa itsestään, puhaltavat metsän tuoksua kasvoilleni. Luin tätä maraton-kirjana, mutta olisin ehkä voinut tehdä valinnan toisin, minulle tämä oli kirja, jota täytyy lukea vähän hitaammin ja maistella sanoja. 

Kultarinta on niin järkyttävän kaunis kirja, että on pakko käyttää huutomerkkiä!!! Anni Kytömäki, kiitos kun kirjoitin tämän kirjan, kun annoit tämän kirjan kertoa tarinansa! Takakannessa sanotaan: "Kultarinta hehkuu sammalten tuhansia värejä, vaeltaa korpien uumeniin ja kapuaa karhunkallopetäjään. Levollinen ja inhimillisyydessään ajaton esikoisromaani rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse." Joskus takakansista onnistutaan tekemään aivan kauheita, mutta nuo lauseet kertovat kaiken tästä kirjasta. Siis mä olen täällä melkein itkemispisteessä kun tää kirja oli vaan niin kaunis !!

Ja mikä sitten loppujen lopuksi oli totta ja mikä kuvitelmaa, kuumehouretta ja kansantarua, miten kaikki loppujen lopuksi päättyi? Ehkä mikään ei päättynyt ollenkaan, ehkä Malla opetti eteenpäin lapsilleen, että metsään tarvitsee vain saappaat, sitten on vapaa kulkemaan miten tahtoo, kuunnella metsää.

Teos: Kultarinta

Tekijä: Anni Kytömäki

Gummerus, 2014

Sivuja: 644

Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja jonka nimessä on väri (jos kulta lasketaan väriksi?)

Kirjankansibingo: luonto

Till Stockholm we go (ja tultiin takas)

Stockholm i mitt hjärta

Maanantaina lähdettiin perheen kanssa Viking Linellä Tukholmaan. Koska reissu oli kiva ja me tehtiin paljon juttuja, jotka on mielenkiintoisia mutta liian pitkiä twiittiin, päätin rasittaa teitä, rakkaat blogini lukijat, pienellä fiilispohjaisella matkakertomuksella, joka sisältää joitain vinkkejä Tukholmassa matkailevalle ja ihan vaan mietintöjä elämästä ylipäätään.

Monien (hyvin, hyvin monien) Tukholmanreissut rajoittuvat siihen yhteen puolikkaaseen päivään, joka vietetään shoppaillen laivamatkojen välissä. Me ollaan monena vuotena oltu Tukholmassa yötä, koska se on kuitenkin monipuolinen kaupunki, josta löytyy tosi paljon tehtävää ja katseltavaa enemmänkin kuin yhdeksi päiväksi. Tällä kertaa oltiin perillä kaksi yötä (plus laivayöt eli reissussa neljä).

Tukholmalainen söpö kuja ja mä

Tiistain ohjelmanumero oli Djurgården. Liljevalchin museossa oli Hertha Hillfonin hieno veistosnäyttely. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Astrid Lindgren -patsas, joka oli jo muutenkin hieno, mutta sillä oli kirja sylissä ja siinä oikeasti luki jotain. "Å Nangilima! Ja, Jonatan, ja, jag ser ljuset!" eli Veljeni, Leijonamielen viimeiset sanat. Kun luin toukokuussa kirjan, itkin näiden sanojen kohdalla hyvin valtoimenaan. Sekä minä että äiti nieleskelimme kyyneleitä keskellä museota. Oli todella lähellä etten alkanut itkeä ääneen.

Astrid, oli näin lähellä etten itkenyt.

Jonkun jalka jäi oven väliin

Beckholmen, pikkuinen saari Djurgårdenin vieressä, oli hyvin viehättävä. Sinne pääsi ylisöpöä siltaa pitkin ja koko saari oli täynnä päivänkakkaroita. Kerättiin siskon kanssa muutama.

Kävelen sillalla

Näitä kukkia oli ihan hullusti

Päivän se virallinen ohjelma oli oikeasti Allsång på Skansen. Joo, juuri se, missä Tomas Ledin laulaa Sommaren är kort ja ilouset ruotsalaiset laulavat mukana ja koko hoito kuvataan telkkariin ja ainakin täällä meillä niitä on myös katsottu telkkarista. Tiistaiksi oli luvattu sadetta, ja vaikka hetkittäin taivas olikin harmaissa pilvissä, satoi ehkä yhteensä kymmenen pientä pisaraa, emme siis kastuneet.  (Kaikki siellä Ruotsissa on paremmin, ei edes sada vaikka niin olisi luvattu.) Ja mikä sattuma, meillä tosiaan oli Tomas Ledin (joka ei kyllä laulanut Sommaren är kortia vaikka me sitä siskon kanssa kovasti toivottiinkin) ja Måns, se joka voitti Euroviisut! Mikä tuuri! Tomas ja euroviisuvoittaja! Oli siellä kans Sabina Ddumba joka lauloi kauniisti ja Norlie & KKV jotka veti supercoolia ruotsiräp/poppia. Ajateltiin äidin ja siskon kanssa että ne oli Robin ja Isac Elliot isoina ja ruotsalaistuneina. Ainakin yleisön reaktio oli sama kuin näillä suomipojilla on, joka ikinen teini Skansenin alueella osasi sanat ulkoa ja kiljunta oli melkein yhtä kovaa kuin Månsille. Yhdellä teiniporukalla oli patonki, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu mustalla tussilla 'Mums-Måns' ja toiselle 'Ledin e fin'. Naurahdin. Meidän takana yleisössä seisoi tyttöporukka, ja yksi tytöistä sanoi mulle että mulla on hämähäkki hiuksissa ja otti sen jopa pois, vaikken puhunutkaan ruotsia. Se on kattokaas tuota iloista ruotsalaisuutta. Olihan siellä Allsångissa ihan hauskaa, mutta en joka kesä menisi. Sieluenergiani eivät ehkä ole tarpeeksi ruotsalaisia. Käykää ihmeessä tsekkaamassa jos ruotsalaiset artistit ja iloinen yhteislaulu kiinnostaa, oli oikeesti ihan kivaa.

We are the heroes of our timeeeeeee

Pari Peppi Pitkätossua

Tomas hyppää

Tomas laulaa

Nää oli kaikkien ruotsalaisteinien mielestä tosi cool

Keskiviikkona käytiin kaupungintalolla. Se on ehdoton suositus, jos liikutte Tukholmassa ja olette kyllästyneet shoppailuun, kaupungintalo oli oikeasti tosu hieno. Ja ihan jättimäinen. Olin luullut sitä ulkoapäin kirkoksi, hups. Opastettu englanninkielinen kierros oli tosi mielenkiintoinen, kerrottiin niin talossa järjestettävistä Nobel-juhlista ja politiikasta kuin talon rakennus- ja suunnitteluprosessistakin.

Tää mosaiikkinainen on kaupungintalolla, oikeeta kultaa ja kuvastaa Tukholmaa.

Sitten vajosin shoppailun suohon. Keskiviikkona koluttiin Drottningsgatanin JÄTTIMÄINEN vintage-liike Beyond Retro ja siskoni suosikkikauppa, niin ikään vintage-liike Fröken Söt. Sain yliannostuksen 50-luvun mekoista. Onhan vintage-vaatteet hienoja, mutta mä en osaa shoppailla tuollaisessa kirpputorimaisessa ympäristössä. Ja se Beyond Retro oli oikeasti valtava, pienen yläkerran jälkeen menin portaisiin ja odotin samankokoista alakertaa, ja niin se olikin, kunnes huomasin, että huoneesta oli oviaukko seuraavaan ja sitä seuraava huone olikin jo melkein hallimainen tila. Että näin.

Torstaina ennen laivan lähtöä ehdittiin vielä tsekata Götgatanin kaupat. American Apparel oli kivempi paikka kuin odotin, vaikka vaatteet ovatkin tajuttoman kalliita, mutta ne on tehty ihan Ameriikassa asti eikä jossain Intian halvalla työvoimalla. Ostin tuubitobin (-60% alennuksella). H&M on aina H&M, löysin kivan hameen. Monki on taivas, löysin kaksi paitaa ja villapaidan (kaikki alennuksessa). Nyt tästä tuli joku ostoskertomus. En jatka tällä linjalla.

Tunsin itseni hyvin moneen otteeseen hyvin kielitaidottomaksi. Tiesin, että en osaa puhua kauheasti ruotsia, etenkään kun sitä pitäisi oikeasti puhua ja aivot menevät lukkoon ja kieli solmuun. Oli monta kertaa myös sellainen fiilis, etten osaa yhtään englantia. Kysyin respasta hotellin wifin salasanaa todella epämääräisellä ruotsin ja englannin sekoituksella. Meidän huoneesta puuttui yksi pussilakana, ja menin äidin kanssa pyytämään sellaista. "Can we have an extra påslakan?" Respaneiti hymähteli.

Gröna Lund on nätti illalla

Täysikuu ja Ahvenanmaa paluulaivalta

Toivottavasti saitte nyt tarpeeksenne minusta ja tukholmanreissustani. Tai oikeastaan, toivottavasti saitte tarpeeksenne tukholmanreissustani mutta ette minusta, sillä mulla on rästissä joku miljoona bloggausta jotka kuitenkin tahdon kirjoittaa. Hej på dig, näämme uudelleen!

(Kuvat 2, 3, 5, 6, 7, 10, 11 ja 12 eli ne hienoimmat on ottanut siskoni, loput minä)

Kesäkuu

Kesäloman ensimmäinen kuukausi takana enkä minä ole riparin ja Tukholman lisäksi tehnyt mitään. Lahnannut kotona. Jee jee, kesäloma valuu käsistä.

Kun blogia katsoo, niin kesäkuussa tapahtui oikeastaan aika paljon. Hyvä ja itsevarma huulipunafiilis, Olavi Uusivirtaa, laiskuutta. Suurtakin tapahtui: oli yksveesynttärit ja vaihdoin blogin nimen. Ja lukumaratonkin ehti olemaan!

Näitten kaikkien fiilis- ja muiden hömppäpostausten sekaan mahtui vain kolme kirjapostausta. Mutta onhan se parannusta toukokuusta, kun niitä kertyi vain yksi! Kesäkuun saldoksi kerääntyi 5 kirjaa eli 1308 sivua eli aika hyvin ja rutkasti paremmin kuin viime kuussa.

- Uma Karma: Kaiken se kestää
Todellisen tuntuinen, kaunis ja karu kahden pojan rakkaustarina, joka imaisi täysin mukaansa.

- J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin
Klassikko, ja hyvä sellainen. Ihana, ei liian seikkailumainen seikkailu. Mainio henkilö :D

- Jessica Schiefauer: Pojat
Ihan hieno kirja, mutta jotenkin todella hämmentävä ja vähän tönkkö. En hehkuttaisi niin kovasti kuin joillain tahoilla. Luettu maratonilla.

- Jenna Kostet: Lautturi
Ärsytti kauheasti! Henkilöt ja tapahtumat todella kärjistettyjä ja mustavalkoisia, liian Twilight-juoni, joka loppui ylidramaattisesti. Maraton-lukemisia tämäkin.

- Terhi Rannela: Läpi yön
Todella onnistunut teos. Päiväkirjarakenne toimii erinomaisesti ja luontevasti, Marian hahmo kasvaa kirjan mukana ja samoin kertojanääni. Kuin olisi lukenut jonkun oikeaa päiväkirjaa!

Kuukauden runo on vaihteeksi kovin lyhyt, taas kerran laulunsanojen kertosäe.

Ja me kävellään auringonnousussa

käsi kädessä

hymykuoppaista hiekkatietä

ja mun haaveiden horisontissa

siintää maailmanpyörä

Kivaa kesänjatkoa, tyypit!♥

Terhi Rannela: Läpi yön

Maria on 16-vuotias ja yrittää itsemurhaa. Kotona riidellään, isän käyttäytyminen ottaa päähän, lopputulos: se pahin. Kirja alkaa päivästä, jolloin Maria on päässyt sairaalasta takaisin kotiin. Läpi yön kertoo Marian elämästä, arjesta ja juhlasta, kaikesta siitä mitä siihen sisältyy, 16-vuotiaasta masentuneesta teinistä kaksikymppiseksi kirjallisuuden opiskelijaksi - ja kirjailijaksi. Rakkaus kirjoittamiseen ja halu tulla kirjailijaksi kantaa läpi vuosien ja on elämän punainen lanka niin seurustelun, onnellisuuden sekä Madonnan ja Apulannan kuin surun, kännäilyn ja hankaluuksienkin aikana.

Läpi yön on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mistä minä nautin suunnattomasti. Koska päiväkirja on omassa elämässäni niin suuressa osassa, siihen saan vuodatettua kaikki tunteet, saada huonoista hetkistä vähän parempia ja hyvistä hetkistä vielä parempia, pystyn samaistumaan päiväkirjamuotoisiin romaaneihin todella hyvin. Maria pohtii moneen otteeseen päiväkirjan tarkoitusta ja tapaansa kirjoittaa siihen, ja Rannelan teksti on todellakin päiväkirjamaisen luontevaa. Olen lukenut aika paljon niitä huonojakin päiväkirjaromaaneja, joissa teksti ei kuulosta yhtään päiväkirjaan kirjoitetulta. Vaikka Marian päiväkirjassa ei kerrotakaan kaikkia hänen elämänsä pieniä käänteitä, pääkohdat ovat olemassa ja tekstissä on kuitenkin paljon juuri niitä päiväkirjamaisia yksityiskohtia, joihin tulee vain kiinnittäneeksi elämässä huomiota.

Ja kyllä, samaistuin. Muuhunkin kuin päiväkirjapohdintoihin. En kaikkeen, en todellakaan, Maria ei ole joka suhteessa kuin minä, mutta johonkin. Esimerkiksi 'en osaa mitään' -olo. Melkein juuri niillä sanoilla, joita olen itsekin käyttänyt. Sydänveren vuodatusta, tunsin itseni kirjan sivuilla.

Läpi yön on todella onnistunut kirja. Luonteva on hyvä sana kuvaamaan tätä kirjaa, tekstistä huomaa että Rannela on aivan varmasti kirjoittanut itse päiväkirjaa ja koonnut tähän romaaniin omaelämäkerrallisia aineksia. Aivan varmasti. Monista kirjoista sanotaan, kuinka niiden päähenkilö kasvaa tarinan aikana, mutta tässä käy niin aivan todella. Maria kasvaa, hänen luonteensa muuttuu, ja mikä tärkeintä, hänen kertojanäänensä muuttuu.

Teos: Läpi yön
Tekijä: Terhi Rannela
Otava, 2014
Sivuja: 278
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken (aloitin tätä joskus talvella, mutten saanut silloin fiiliksestä kiinni)

Kirjankansibingo: nainen
Olen ruksannut bingosta myös kohdat 'kasvi' Jessica Schiefauerin kirjalla Pojat ja 'maisema' Jenna Kostetin kirjalla Lautturi.