Hyvää adventtia ja kirjakuva päivässä

Oikein ihanaa ja lämmintä ensimmäistä adventtia ja mukavaa joulunodotusta kaikille!! Järkytyin positiivisessa mielessä, kun pari päivää sitten huomasin, että maanantaina on jo joulukuu ja koulua on jäljellä vain kolme viikkoa. Jippii, joulu tulee!

Olen tässä marraskuun aikana tehnyt jos jonkinmoisia haasteita, ja ennen joulua on vielä aikaa yhdelle. Päätin tehdä Kirjakuva päivässä -haasteen vähän joulukalenteri-tyyppisesti. Ensin ajattelin julkaista joka päivä kuvan paitsi Instagramissa, myös täällä blogissa. Sitten ajattelin, etten jaksa, ja kuvat tulisivat blogiin esimerkiksi viikon rykelmissä joka sunnuntai. Mietin edelleen, kumpi vaihtoehto on parempi. Saa ehdottaa! Instaan kuvat tulevat joka tapauksessa päivittäin. 

Ihanaa joulunodotusta kaikille!♥

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Aikomuksenani oli lukea Muumilaakson marraskuu jo heti marraskuun alkuun, mutta kävi näin että meni vähän tiukille, että ehdin lukea koko kirjan marraskuun aikana. En ole vieläkään täysin tajunnut sitä, että maanantaina on jo joulukuu! Joka tapauksessa käväisin muumilaaksossa ja pidin valtavasti.

Vilijonkka, hemuli, homssu Tuhto, Mymmeli, Ruttuvaari ja Nuuskamuikkunen ovat vähän syysmasennuksen vallassa ja yrittävät selvitä kaikki omista ongelmistaan. Nämä kuusi otusta suuntaavat matkansa muumilaaksoon tapaamaan muumiperhettä, muumimammahan on tunnetusti kaikkien vaivojen parantaja ja hemuli kaipaa kipeästi papan seuraa. Otukset saapuvat yksitellen muumilaaksoon, mutta muumit ovatkin kadonneet. Hieman vastahakoisesti ja toisiaan vierastaen nuo kuusi jäävät odottamaan perheen paluuta. Marraskuisten päivien aikana he oppivat tuntemaan ja tarvitsemaan toisiaan ja selviytymään ongelmistaan.

Olen lukenut (tai kuunnellut ääneenluettuna) kaikki muumikirjat ennenkin, mutta niihin on ihana palata. Muumilaakson marraskuun lukemisesta on niin kauan, etten muistanut enää melkein mitään sen tapahtumista ja ihastuin suuresti. Kirjassa on upeasti luotu syksyinen tunnelma ja se on aivan mahtavasti kirjoitettu. Kieli vain soljuu eteenpäin ja minä menen mukana. Aivan kuin lukisi kirjan mittaista hienoa runoa. Tunnelma on paitsi syksyinen, myös jotenkin todella rauhoittava. Tämä on sellainen kirja, jota tekisi koko ajan mieli lukea ääneen.

Kaikki Janssonin luomat öttiäiset ovat todella hurmaavia, etenkin tässä kirjassa. Ruttuvaarin vainoharhaisuus, kun hän luulee, että muut pitävät kemuja ilman häntä, on erittäin todellisesti kirjoitettu. Ruttuvaarilla on kirjassa todella paljon hykerryttävän hyviä repliikkejä, mutta erityisesti nauroin, kun Vilijonkka kysyy, onko vaarilla lapsia, ja tämä vastaa: "Ei millään muotoa. Minä en pidä sukulaisista. On minulla kyllä joitakuita lapsenlapsia, mutta ne minä olen unohtanut." Suloinen homssu on selvästi kirjallisesti lahjakas, mutta hänellä on vähän liian vilkas mielikuvitus ja hän on ilmeisesti vahvassa äidin tarpeessa. Muiden asioita järjestelevä hemuli, hiljainen ja vähän yrmeäkin Nuuskamuikkunen, luonnollinen Mymmeli ja siivoamiseen addiktoitunut Vilijonkka ovat kaikki hahmoja, jotka me kaikki voimme varmasti löytää läheisistämme.

Kun kerroin kavereilleni, että minulla on muumikirja kesken, varmaan jokaisen kommentti oli "aww ihana Ellen, kuin söpöö!", mutta eivät muumikirjat ole vain tuollaisia söpöjä lastenkirjoja, eivät lainkaan! Niistä löytyy mukavaa sisältöä niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Tällä kertaa minua puhutteli erittäin vahvasti tunnelma, kieli ja hahmojen luonteenpiirteet, ja nämä eivät ole asioita, joihin kaikenikäiset kiinnittävät huomiota. Viiden vuoden päästä saatan pitää jostain muusta asiasta. Muumikirjat rokkaa!

Kirja: Muumilaakson marraskuu
Tekijä: Tove Jansson
Alkuperäinen kirja: Sent i November (1970)
Suomentanut Kaarina Helakisa
WSOY, 1970
Sivuja: 171

Sinä inspiroit minua

Ette usko, kuinka hyvä fiilis minulla on tällä hetkellä. Muutenkin on ollut hyvä päivä, ja blogimaailmassa aivan mahtava. Teemestarin kirja -postaukseeni tuli tänään todella paljon ihania kommentteja ja joka kerta, kun olen tänään käynyt Bloggerissa, lukijamäärä on kasvanut. Ja sitten vielä tämä. Kaksi ihanaa Katjaa, Lumiomenan Katja ja Kirjojen kamarin Katja, haastoivat minut tähän mahtavaan inspiraatiohaasteeseen. Siis mainitsivat MINUT kolmen itseään inspiroivan blogin joukossa! En voi uskoa tätä, tämä on aivan huikeaa, kiitos Katjat aivan älyttömän paljon ihanista sanoistanne ja kaikesta!!! Ja kiitos myös tosi paljon ihana Marjatta, joka et haastanut tähän mutta mainitsit minut postauksessasi!! Paljon haleja teille kaikille!

Nyt minun olisi siis aika listata kolme minua inspiroivaa blogia, ja te listaamani saatte haasteen! Listan ulkopuolelle jää paljon mahtavia blogeja, olette kaikki mahtavia, mutta kun nyt pitää sanoa kolme niin eihän tässä muutakaan voi.

Ensimmäisenä se blogi, joka oikeastaan inspiroi minut aloittamaan koko bloggaamisen. Eli 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja ihana Marile! Bloggaamaan minut itse asiassa innosti alun perin kirjoista otetut kuvat, ja vasta sen jälkeen itse kirja-arvostelut. Marilen kuvat ovat aivan loistavia ja hänen kirjoituksensa hohkaavat rakkautta lukemiseen. Luen hänen tekstejään aina nautinnolla ja blogin ulkoasu on todella kaunis. Kiitos Marile, kun olet inspiroinut minua!<3

Toisena Amman lukuhetki ja valloittava Aino-Maria. Amman tekstit ovat syviä ja raikkaita, olet ihana, Amma! Blogin ulkoasu on jotain aivan upeaa! Amman lukuhetkeä lukiessa voi vain nauttia ja ajatella, että kuinka me kirjabloggaajat olemmekaan onnekkaita, kun meillä on hänet! Näin hänet Kirjamessuilla livenäkin, mutta en ehtinyt jäädä juttelemaan, toivottavasti ensi vuonna!<3

Kolmantena La Petite Lectricen Katri. Olen nyt ylistänyt näitten kaikkien blogien ulkoasuja, ja samalla linjalla on pakko jatkaa, sillä Katrin blogi on vain niin KAUNIS! Hänen blogistaan olen saanut monia ihania kirjavinkkejä ja myös hänen blogissaan olevat kuvat ovat aivan mahtavia. Katri kirjoittaa kauniisti ja herkästi ja syvällisesti, mutta silti niin kevyesti. Olet ihana!<3

Tässä siis kolme minua inspiroivaa blogia, jotka haasteen saavat. Ihana haaste tämä muuten! Tulee aivan mahtava fiilis, kun voi lukea itseään kehuttavan aivan ylenpalttisesti, kohottaa kyllä itsetuntoa. Tästä listasta jäi monta monta blogia, jotka ovat myös todella ihania, mutta kun kolme piti valita, niin minkäs teet, kaikki eivät mahdu listaan. Sovitaanko, että kaikki olette mahtavia tyyppejä ja teillä on mahtavat blogit, ja saatte kaikki halin!<3

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailma on kärsinyt kauhean katastrofin, ehkä ilmastonmuutoksen aiheuttaman. Ikijäät ovat sulaneet ja meret ovat ottaneet osansa mantereista. Maailmasta on loppumassa makea vesi.

Noria elää perheensä kanssa jossain Kajaanin seuduilla. Hän kuuluu teemestarien sukuun ja hänen isänsä toimii sellaisena. Pian Noriastakin tulee täysivaltainen teemestari ja salaisuuden haltija. Eläminen vain on vaikeaa, sillä diktatuurinen valta säännöstelee ihmisten vettä. Norian äiti lähtee vaarallista elämää pakoon ja isän terveys heikkenee, kun vesijohtoja ja veden käyttöä valvotaan tiukasti, ja vesirikollisten rangaistus on julma. Sotilasvalta on väistämättä kiinnostunut teemestarin talosta, jossa vettä tarvitaan paljon ja sitä riittää.

Teemestarin kirja on dystopia, ja kun luin sen sellaisena, nautin suuresti. Jos olisin lukenut tämän eritavalla, en ehkä olisi pitänyt siitä näin paljon, mutta kun lukemiini kirjoihin kuuluu muitakin dystopia-genreen kuuluvia kirjoja, oli jotain, mihin verrata. Esimerkiksi Nälkäpelejä teemestarit voisivat minun mielestäni käyttää vaikka lattiarätteinä, joten Itäranta oli onnistunut. En oikeastaan ymmärrä koko dystopioiden ideaa alkuunkaan. Miksi tulevaisuus pitää kuvitella kamalaksi ja inhottavaksi? Mutta on totta, että sellainen se kyllä saattaa olla.

Teemestarin kirja on niitä kirjoja, jotka ovat jo alussa hyviä ja vain paranevat loppua kohden. Itärannan kieli on todella kaunista, sanoja vain imi itseensä. Etenkin Norian ystävä Sanja oli mahtava hahmo. Hän oli todella todentuntuinen ja jollain tavalla samaistuttava. Myös Norian ja Sanjan suhde oli erittäin samaistuttava ja upeasti kirjoitettu. Kirjassa on kohtia, jotka ehkä liioittelevat asioita ja ovat liian tapahtumarikkaita, mutta suurimmaksi osaksi Itäranta on onnistunut luomaan todella vähäeleisesti ja kauniisti tulevaisuuden, joka saattaa oikeasti kohdata maapallon. Kirjan loppu oli kirjoitettu niin kauniisti, että kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä. Erittäin onnistunut dystopia, kaunis kirja ja puhutteleva tarina.

Kirja: Teemestarin kirja
Tekijä: Emmi Itäranta
Teos, 2012
Sivuja: 329

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

Vicki Myronin ja Bret Witterin Kirjastokissa kertoo tositarinan amerikkalaisen pikkukaupungin Spencerin kirjastosta. Tammikuussa 1988 kirjaston henkilökunta löysi jäätävän kylmästä palautuslaatikosta kissanpennun. Kissa sai nimekseen Dewey Readmore Books ja siitä tuli virallinen osa kirjaston henkilökuntaa. Dewey sulatti niin kaupunkilaisten, osavaltiolaisten kuin koko maailmankin sydämet ja siitä tuli maailman rakastetuin kirjastokissa. Deweytä käytiin katsomassa sen elämän aikana todella pitkien matkojen päästä ja se toi Spencerille valtavasti myönteistä julkisuutta. Se oli monille ihmisille todella rakas ja vaikutti monien ihmisten elämään merkitsevästi. Kirjan kertoja on kirjaston silloinen johtaja Vicki Myron, joka eli Deweyn kanssa koko tämän elämän ajan. Dewey oli Vickille erityisen rakas varsinkin hänen vaikeammissa elämänvaiheissaan. Kirjassa kerrotaan myös Vickin henkilökohtaisesta elämästä.

Kirjastokissa on äärimmäisen söpö kirja. Jossain vaiheessa tekstistä paistaa stereotyyppinen amerikkalaisuus todella vahvasti läpi ja välillä Deweyn rakkautta kaikkiin ihmisiin toistellaan ja toistellaan, mutta suurimmaksi osaksi rakastin tätä kirjaa. Se on aika kevyttä ja mukavaa lukemista, paitsi kun Dewey alkaa tulla vanhaksi ja sairastella, mutta niinhän meille kaikille käy. Deweyn kuollessa vuonna 2007 olin aivan itkun partaalla, joka sinässään on minulle paljon, sillä itken kunnolla todella harvoin, kun luen kirjoja.

Kirjastokissa kertoi kivasti kirjastojen arjesta. Kirjastot ovat lähellä sydäntäni, joten se oli mukavaa. Ja Dewey on niiin söpö, voi kun meidänkin kotikirjastossa olisi kissa!;)

Kirja: Kirjastokissa
Tekijät: Vicki Myron ja Bret Witter
Alkuperäinen kirja: Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat (2008) 
Suomentanut Laura Beck
Loisto, 2009
Sivuja: 303

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Minulla on ollut Salla Simukan Lumikki-trilogiaa kohtaan ennakkoluuloja, sillä olen kuullut siitä niin hyvää kuin huonoakin palautetta, ja olen ajatellut, että tämä ei varmaankaan ole ihan kirja minun makuuni. Kirjamessuilla kävin katsomassa Simukan haastattelun ja hän oli niin hyvä suustaan ja vaikutti niin mukavalta, että ennakkoluuloni meinasivat kadota kokonaan. Kun avasin kirjan, ne palasivat. Ja olin oikeassa: se ei ollut kirja minun makuuni.

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella. Hänen periaatteenaan on olla näkymätön ja puuttumatta muiden asioihin, mutta kun hän löytää koulun pimiöstä verisiä viidensadan euron seteleitä 30 000 euron edestä, hän ei voi olla sekaantumatta tapahtumiin. Lumikki on yhtäkkiä osa huumebisneksen ympärille sotkeutunutta vyyhtiä. Neljän vuorokauden aikana hän joutuu niin takaa-ajettavaksi, loukkuun pakastinarkkuun kuin salaperäisen Jääkarhun juhliinkin.

Punainen kuin veri oli vähän liian trilleri minun makuuni. Välillä kirja ärsytti minua suuresti, välillä se koukutti ja välillä nautinkin, mutta kokonaisuudessaan se ei ollut kirja minulle. Etenkin Lumikki ärsytti minua paljon. Hän oli jotenkin tosi tekopyhä ja itsekeskeinen. Hyvä kaikessa ja tiedosti sen vahvasti. Lumikki tuntui vihaavan koko maailmaa vain sen takia, että suurin osa ihmisistä on erilaisia kuin hän. Muutkin henkilöt ovat tosi yksipuolisia.

Kirjan kansi on kyllä todella hieno ja nuo sivujen reunat vai onko niillä joku hieno nimi, jotka ovat punaiset, ovat tosi siistit. Kirjan juoni jäi sillä tavalla auki, että aion lukea trilogian toisen osan jossain vaiheessa. Oli tässä ensimmäisessä osassakin hyvät hetkensä ja viittaukset eri satuihin olivat kivoja. Minä en vain ole oikein trilleri-ihmisiä.

Kirja: Punainen kuin veri
Tekijä: Salla Simukka
Tammi, 2013
Sivuja: 264

Lavalta: Tarzan

Eilen illalla kävin Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa äitini ja siskoni kanssa Tarzan-musikaalin. Olen kuullut siitä paljon hyvää ja olin odottanut sen itse näkemistä paljon, enkä joutunut pettymään. Oli kyllä mahtavaa.

Tarzanin juoni lyhykäisyydessään: Tarzanin ollessa vauva leopardi tappaa hänen vanhempansa ja oman lapsensa menettänyt gorillaäiti ottaa Tarzanin itselleen kasvatettavaksi. Tarzan elää apinoiden parissa kunnes viidakkoon saapuu tutkimusretkelle tulleen professorin tytär Jane. Ja ah niin ihana rakkaustarina alkaa.

David Henry Hwangin musikaalin käsikirjoitus perustuu sekä Edgar Rice Burroughsin kirjaan Tarzan apinain kuningas että Disneyn Tarzan-leffaan. Tuota Disneyn animaatiota en ole aikaisemmin nähnyt enkä kirjaakaan ole lukenut, mutta tarina on kuitenkin tuttu, niinkuin varmaan kaikille, ja "minä Tarzan sinä Jane" -repliikkiä on toisteltu. Musikaalin toteutus oli kokonaisuudessaan todella hieno. Lavastus on upea, puvustus kiva, näyttelijät hyviä. Phil Collinsin musiikki, joka on myös siinä Disney-leffassa, on todella hienoa. Lavastus on toteutettu muutaman eri elementin avulla, jotka pyörivät ja kiertävät lavaa ja laskeutuvat katosta, ja niillä luodaan todella viidakkomainen tunnelma. Erityisesti lavaa kiertävä siltamainen rakennelma oli tosi hieno.

Apinoita esittävät näyttelijät liikuvat todella apinamaisesti. Erityiskiitos apinaäiti Kalaa esittävälle Sanna Majurille. Välillä minulle tuli apinoiden ääntelystä mieleen lastenohjelmien Utelias Vili, mutta onhan sekin apina. Pikku-Tarzan Luka Haikonen oli aivan ihana, mahtava laulusuoritus ja voi miten söpö! Raili Rantalan Janeen piti vähän aikaa totutella, mutta kyllä hänkin muuttui loppua kohden ihanaksi. Myös Saska Pulkkisen Tarzan ja Matti Leinon Terk olivat hienoja hahmoja. Terk nauratti ja kyynelkanavillekin löytyi käyttöä. Oot aina sielussain -laulu sai minut joka kerta itkemään. 13-henkinen orkesteri, joka tässä musikaalissa soittaa poikkeuksellisesti lavan takana, teki mahtavaa työtä. Kaikkien näyttelijöiden laulusuoritukset olivat upeita.

Oli kyllä onnistunut teatteri-ilta! Kiitos Halsingin Kaupunginteatteri ja Tarzan!

E. Lockhart: We Were Liars

Luin juuri aivan uskomattoman kirjan. Olen hieman hämmentynyt, sillä mukavalla tavalla hämmentynyt, tiedättehän. Ystäväni suositteli ja lainasi tämän minulle, kiitos hänelle siitä. Hän sanoi, että tämä on todella hyvä ja sen verran selkeää englannin kieltä, että minäkin viiden vuoden englannin opiskelun perusteella ymmärtäisin kirjan. Tämä ystäväni oli täysin oikeassa molempien asioiden suhteen.

We Were Liars -kirjan alussa Cadence toivottaa lukijan tervetulleeksi Sinclairin täydelliseen perheeseen. Perheeseen, jonka jäsenet ovat liikunnallisia, pitkiä ja kauniita. Perheeseen, joka viettää jokaisen kesän yhdessä Beehcwoodin saarella pelaten tennistä, uiden meressä ja polttaen kokkoja. Cadence ja hänen serkkunsa Mirren, Johnny ja Gat, jotka kutsuvat itseään nimellä the Liars, viettävät saarella mukavia kesiä äitiensä ja isovanhempiensa kanssa. Sitten tulee kesä, jolloin Cadence on viisitoista (kirjassa mukavasti summer fifteen, joka kuulostaisi suoraan suomennettuna tyhmältä), jolloin kaikki muuttuu. Cadence joutuu onnettomuuteen, jonka jälkeen hän ei muista koko kesästä mitään. Monet onnettomuuteen liittyvät asiat ovat hämärän peitossa, ja kun Cadence seitsemäntoistavuotiaana palaa takaisin saareen ja muistikuvat alkavat hiljalleen palata, on aika selvittää, ketkä valehtelevat ja miksi.

We Were Liars on aivan uskomaton kirja. Alussa henkilöitä pitää vähän väliä tarkastaa kirjasta löytyvästä sukupuusta, mutta kun heidät oppii tuntemaan, he ovat mahtavia. Kukaan ei oikeasti ole täydellinen, vaan jokaisella on hyvät ja huonot puolensa, niin kuin oikeassa elämässäkin. Niinkuin tuo aluksi mainitsemani ystävänikin sanoi, kaikki kirjan hahmot ovat vain niin ihmisiä. Ei, sana hahmot on huono, kirjan henkilöt ovat niin ihmisiä, että tuntuu kuin heidän tarinansa olisi oikeasti tapahtunut ja minä tuntisin heidät. Erityisesti pidin Mirrenistä ja Gatista, mutta Cadence ja Johnny tulevat vain hitusen jäljessä. Isoisä on myös aivan mahtavasti kirjoitettu henkilö.

Kirjan kieli on aivan loistavaa. Olen ennen tätä lukenut englanniksi vain joitain Roald Dahlin kirjoja, joten epäilin aluksi, että saankohan minä luettua tämän loppuun asti, mutta luettuani parikymmentä sivua pelko oli kokonaan tiessään. Kieli vei mukanaan täysin, ja päästyäni eräänlaiselle englanti-taajuudelle lukeminen oli helppoakin. Kirja on kirjoitettu loistavasti, siis aivan upeasti, ja minä vain antauduin sanojen vietäväksi.

What if
they could stop fighting?
We have something to save.
And Gat said, 
Yes. You and me and Mirren and Johnny, yes, we do.
But of course we can always see each other, the four of us. 
Next year we can drive.
There is always the phone.
But here, I said. This.
Yes, here, he said. This. 
You and me.
I said something about
what if
what if
we could stop being
the Beautiful Sinclair Family and just be family?
What if we could stop being 
different colors, different backgrounds, and just be in love?

We Were Liars on parasta, mitä olen lukenut pitkään, pitkään aikaan. Aivan uskomaton kirja.

Kirja: We Were Liars
Tekijä: E. Lockhart
Hot Key Books (Bonnier Publishing Group), 2013
Sivuja: 225

PS. Olen hieman muuttanut blogini ulkoasua, kuten huomata saattaa. Mitä pidätte? :)

Avautuminen, kiitos, tunnustus ja kirjaostos

Olin tänään shoppailemassa ja mukaan tarttui niin uudet talvikengät kuin kirjakin. Ostin Jane Austenin Järjen ja tunteet Akateemisesta kirjakaupasta Suketuksen arvonnasta voittamallani lahjakortilla. Lahjakortin voittaminen merkkasi minulle jostain syystä tosi paljon. Sen myötä aloin tuntea itseni ihan oikeaksi kirjabloggaajaksi. Sen ja muutaman muun asian. Olin samoihin aikoihin saanut bloggaajapassin kirjamessuille ja voittanut blogini Instagram-käyttäjän kautta lippuja samoille messuille. Blogille oli myös alkanut kertyä seuraajia ja kommentteja, ja lahjakortti oli kuin kirsikka kakun päällä. Vain vähän aikaa sitten olin ollut tavallinen yläastetta käyvä tyttö, jolla oli pieni ja aloitteleva kirjablogi, jota lukivat tutut ja sukulaiset. Sitten kaikki nämä asiat tulivat, ja muutuin kirjablogia kirjoittavasta tytöstä kirjabloggaajaksi. Vai ovatko ne sama asia? Enhän minä persoonana ole kuitenkaan mihinkään suuntaan muuttunut. Olen pohtinut tätä monelta kannalta, ja asia on niin että en ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen.

Haluaisin nyt siis kiittää kaikkia lukijoitani siitä, että olette tehneet minusta ja blogistani sen, mitä olemme nyt. Blogini on vasta kuukauden päästä puolivuotias, eli aika nuori vielä, mutta se on kasvanut ja kehittynyt paljon siitä, mitä se aivan alkuaikoina oli, ja se on pitkälti teidän lukijoiden ansiota. Aivan järkyttävän suuri kiitos ja virtuaalinen halaus teille kaikille, jotka olette blogiini eksyneet ja siitä tykänneet. Nyt ei ole mikään erityinen ja virallinen hetki kiittämiselle, olen vain alkanut tajuta, että blogi ei ole vain kirjoittajansa, vaan myös lukijoidensa näköinen. Kun aloitin kesällä bloggaamisen, en ikinä olisi uskonut, että kukaan perheeni tai tuttujeni ulkopuolelta haluaisi lukea raapustuksia lukemistani kirjoista. Joten KIITOS KIITOS KIITOS KAIKKI LUKIJANI, RAKASTAN TEITÄ KAIKKIA❤

Nyt olisi sitten sen tunnustuksen aika. Täältä tulee: en ikinä osta kirjoja. Jos kirjamessuja ei lasketa, en edes muista, milloin olisin viimeksi ostanut kirjan. Viime vuoden kirjamessuilta? Lainaan kaiken luettavani kirjastosta. Ilman kirjastoja en tulisi lainkaan toimeen. Kun voitin tuon lahjakortin, sain mukavan tekosyyn ostaa kirjan. Tajusin jo ennen kirjamessuja, että minulla ei ole Järkeä ja tunteita. Kauhistuin. Se on ihana kirja, ja päätin ostaa sen. Tämän päivän shoppailukierroksen jälkeen suuntasin katseeni Akateemiseen ja ostin sen. Ihanaa omistaa kirjoja. Sekin on ihanuus, jota en ole ennemmin niin vahvasti tajunnut.

Voi, kuinka avautuva ja erilainen teksti kuin ennen. Oli mukavaa kirjoittaa vaihteeksi muustakin kuin vain luetuista kirjoista. Ja vielä tuohon kiitokseen palatakseni, olisin entistäkin kiitollisempi, jos te ihanat lukijat voisitte tuonne kommentteihin laittaa mielipiteitänne ja parannusehdotuksia blogistani. Ihanaa viikonlopun jatkoa ja isänpäivää kaikille, olette mahtavia, pusu ja hali!!!❤

Auttamattomasti kasvamassa runotytöksi

Nyt on kuulkaas päässyt käymään niin, että olen alkanut tykkäämään runoista. Siis lukemaan runoja. Ja kirjoittamaan runoja. Ellen vuosi sitten olisi sanonut: "Osaatsä muka kirjottaa runoja? Salli mun nauraa!" Mutta tämän päivän Ellen sanoo: "Jep, se on kivaa!"

Luulen, että tämä koko asia on herra Shakespearen syytä. Voit lukea rakastumiseni Romeoon ja Juliaan täältä, ja Kesäyön unelmaan täältä. Shakespearen runollinen kieli oli ja on mahtavaa, ihanaa, täydellistä. Rakastuin siihen aivan päätä pahkaa, ja rakastunut olen edelleen. Kesäyön unelman jälkeen tartuin runollisen kielen huumaamana Saima Harmajan runokokoelmaan. Olen lukenut ehkä pari vuotta sitten Saimalle lähetetyistä kirjeistä koostetun kirjan, josta pidin. Sen lukemisen jälkeen äitini toi minulle kirjastosta Saiman runoja, mutta en ollut vielä sillä aaltopituudella, että olisin jaksanut ruveta niitä lukemaan. Shakespearen jälkeen muistin Saima Harmajan ja menin kirjastoon. Kannattikin mennä. Saiman runot ovat loistavia. Niissä teemoina vaihtelevat rakkaus, onnellisuus, perhe ja kuolema. Saima oli sairaalloinen koko elämänsä ajan ja kuoli vuonna 1937, ollessaan vain 24-vuotias. Valitsin kirjaston suurehkosta Harmaja-valikoimasta kokoelman Sydämeni soi vain sen kannen perusteella. Tämä jos mikä on kaunis kirja! Kuva on tuossa ylhäällä. Kirja sisältää runoja ja päiväkirjamerkintöja niin onnen kuin tuskankin ajalta Saiman elämästä.

Olin kirjoittanut joitain runoja jo ennen Saima Harmajaa ja jopa jo ennen Shakespearea. Niitten jälkeen kuitenkin aloin kirjoittaa enemmän ja parempia (ainakin omasta mielestäni parempia) runoja. Runojen kirjoittamisesta on nyt tullut minulle eräänlainen henkireikä päiväkirjan rinnalle. Olen jo julkaissut kolmesta runosta kuvan Instagramissa, mutta ajattelin kirjoittaa ne nyt tännekin, niin että myös te ei-instalaiset voisitte lukea mieleni tuotoksia.

Syksy

Punaiset lehdet vaahterapuissa
aamu on hiljainen 
ja harmaa, niin harmaa

Taivas vihmoo vettä hiljalleen,
kaikilla on kiire 
eteenpäin ja täältä pois 

Kirkkaita värejä sumeassa mustuudessa,
katu täynnä lehtiä,
sielut hytisevät viimassa

Vain ne punaiset lehdet vaahteroissa
ja niin tuli syksy 
ja lehdet putosivat 
___

Pakkasta. 
Villapaita päälläkään ei enää tarkene.
Räntää pisaroi. 
Pipo on jo märkä, sielunkin saa kohta vääntää kuivaksi.
Kellään ei ole aikaa.
Kukaan ei vastaa epätoivoisiin kutsuhuutoihini.
Mutta kun pääsee kotiin, 
he istuvat television ääreen juomaan kaakaota.
Ei minullakaan ole aikaa,
mutta mukaan sohvalla kirjoittamassa päiväkirjaa. 
Huutoni palaavat kaikuna takaisin.
Kirjahylly tuijottaa minua surullisesti naamionsa takaa.
Kuurankukka ilmestyy ikkunaan,
se tarkoittaa, että kaikki voi vielä kääntyä hyväksi.
Pakkasta.
___

Pimeys valtaa maan.
Jo niin varhain, samettiviitta harteillaan
se astelee läpi synkän maailman 
synkentäen kaiken entisestään. 
Vasta aamulla seuraavan kerran 
valon kuningatar saapuu takaisin
riemastuttamaan eläjien päivää,
ja taas niin varhain 
pimeys samettiviitassaan 
tekee elämisestä surullista.
Vain jos olemme onnellisia,
voimme hiukan horjuttaa pimeyden valtaa.
Niin, olemalla onnellisia.

Siinä siis kolme runoani tältä syksyltä. Aion ainakin pöytälaatikkoon kirjoittaa niitä vastaisuudessakin. Olkaa onnellisia ja rakastakaa runoja.❤

Elina Rouhiainen: Kesytön

Lainasin Kesyttömän kirjastosta vähän aikaa sitten, kun minulla ei ollut mitään luettavaa ja kaipasin jotain kevyttä lukemista. En kuitenkaan lukenut sitä heti kirjastosta kotiin päästyäni, sillä minulla oli vahvoja ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan. Luin sen sitten nyt, kun muutakin kirjallisuutta olisi odottamassa lukemista ja minulla ei olekaan enää se kevyen kirjan fiilis. Miksi sitten luin sen nyt, kun olisin voinut ottaa pinosta Austenin tai jotain muuta? En tiedä. Ehkä se oli huono päätös. Ennakkoluuloni nimittäin vain vahvistuivat lukiessani, ja Kesyttömän lukeminen oli suurimmaksi osaksi pelkkää tuskaa.

17-vuotiaan Helsingin Kalliossa asuvan Raisan äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Raisa lähetetään asumaan Hukkavaaraan, joka on pieni kylä jossain landella. (Minulla ei siis ole mitään sellaisia kyliä vastaan, mutta Raisalla tuntuu olevan.) Hukkavaarassa Raisa menee asumaan enonsa Jaskan luo. Koulussa häntä katsotaan vielä vieroksuemmin kuin Helsingissä, koska hän on taiteellinen, boheemi ja vähän tummaihoisempi kuin muut. Raisa maalaa tauluja, ja hän on siinä hyväkin. Taiteen kautta uudesta ympäristöstä löytyy ystäväkin, Niko, jolla on myös taiteellisia taipumuksia. Raisasta ja Nikosta tulee hyvät ystävät, varsinkin kun Nikokin on vähän hyljeksitty. Mutkia tulee matkaan, kun koulun ja koko kylän suosituin poika Mikael iskee katseensa Raisaan ja toisinpäin. Kaikki vanhat suhteet alkavat rakoilla, ja paljastuu, että kaikki kylän asukkaat ovat ihmissusia. Raisan ja Mikaelin suhdetta ei hyväksytä, kaikki on vaikeaa, blaah.

Kirja ärsytti minua mitä suurimmassa määrin. Henkilöt ovat niin mustavalkoisen tylsiä ja koko kirja on kuin vähän muunneltu Twilight-kopio. Erityisesti Raisa nyppii. Koko ajan hän jaksoi valittaa kasvissyönnistään, ja ensin hän sanoo vihaavansa itsesäälisiä ihmisiä, jonka jälkeen hän suorastaan rypee itsesäälissä seuraavat 20 sivua. Hän osaa maalata ja piirtää todella hyvin, ja jossain vaiheessa hän kehuu valtavasti taitojaan ja seuraavaksi tulee vahva minäenosaamitään-asenne. Kaikki muutkin henkilöt ärsyttivät, heillä on vain yhdenlaisia ajatuksia ja suurin osa heistä ovat valtavan itsekeskeisiä. Juoni on todella kliseinen. Joitakin sanoja ja ilmaisuja toistellaan koko ajan. En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, sillä halusin antaa sille mahdollisuuden parantaa loppua kohden. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kirja oli ainakin minulle tuskaa alusta loppuun.

Onko joku muu lukenut tätä ja mitä tuntemuksia se teissä herätti? Olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan, löysikö joku tästä jotain positiivistakin. Itse en nimittäin löytänyt, paitsi jos koukkutavuus lasketaan positiiviseksi asiaksi. Kun käänsin kirjan takakannen kiinni, ajattelin ensin, etten todellakaan aio lukea kirjan toista osaa. Sen jälkeen mieleeni alkoi  kuitenkin hiipiä pieni mielenkiinto siihen, mitä henkilöille tulee tapahtumaan. Vaikka he olivatkin ärsyttäviä, kirja jäi sen verran keskeneräiseen kohtaan, että saatan lukeakin seuraavan osan. Mutta vasta sitten, kun olen tässä välissä lukenut jotain oikeasti nautittavaa.

Kirja: Kesytön. Susiraja 1
Tekijä: Elina Rouhiainen
Tammi, 2012
Sivuja: 425