No ja minä on taas niitä kirjoja, jotka olen lukenut, mutta luen toistamiseen. En kauheasti pitänyt tästä, kun viimeksi luin sen, mutta minulla oli nyt kaksi erittäin pätevää syytä lukea se uudestaan. Yksi: Notkopeikon ihana postaus kyseisestä kirjasta. Minulle tuli kauhea hinku lukea tämä uudestaan, kun luin tuon linkin takaa löytyvän ihanan tekstin. Kiitos Notkopeikko inspiroivasta postauksesta! Ja syy kaksi: kirjahan on siis ranskalainen ja täynnä ranskankielisiä nimiä, ja ajattelin osaavani lausua nimet paremmin nyt, kun ranskanopintoni ovat kestäneet mahtavat kaksi kuukautta. En kyllä osannut. Mutta ei se mitään. Uusi lukukerta avasi näet uusia näkökulmia kirjaan.
Lou Bertignac on 13-vuotias, mutta hän on kahta vuotta vanhempien kanssa samalla luokalla. Opettajan mukaan Lou on huolestuttavan varhaiskypsä, hän on huippuälykäs, mutta sosiaalisissa taidoissa olisi parantamisen varaa. Loun pikkusisko kuoli vauvana, ja äidillä on siitä pahat traumat, koko perhe on tavallaan hajalla. Lou tapaa asunnottoman No-tytön, joka muuttaa hänen perheeseensä asumaan. Lou on tottunut luokittelemaan, laskemaan ja päättelemään, ja edessä kun edessä onkin No, tyttö kadulta, ongelma jota ei voi loogisesti ratkaista, Loun ja koko perheen täytyy huomata, että asiat ovat monimutkaisempia kuin uskoisi.
No ja minä on kirjoitettu todella oivaltavasti. Tarina kerrotaan Loun näkökulmasta minäkertojana. Virkkeet ovat pitkiä, ajatuksen lailla rönsyileviä, pilkkuja käytetään valtavasti, kielioppi ei ole niin tärkeää kuin yleensä, ja tarina on onnistuttu kirjoittamaan todella omaperäiseen ja kuitenkin niin luonnolliseen tyyliin. Aivan kuin teksti todella tulisi suoraan Loun ajatuksista. Henkilöt olivat loistavia. Etenkin Lou, jolla on älykkyysosamäärä 160 mutta hän on sosiaalisesti todella taitamaton. Pystyn jollain tapaa samaistumaankin häneen, vaikken ihan täysin kuitenkaan. Loun sosiaalisia kykyjä heikentää vielä se, että hänen luokkansa on täynnä häntä kaksi vuotta vanhempia oppilaita, ja Loun ajatukset hänen pienuudestaan ja taitamattomuudestaan ovat erittäin oivaltavia ja todella hienosti tehtyjä.
"Minä en osaa kasvaa aikuiseksi, en osaa muuttaa muotoani, olen ihan pieni, olen edelleen ihan pieni, ehkä siksi että tunnen salaisuuden, jota kaikki välttelevät, ehkä siksi, että tiedän kuinka pieniä me kaikki olemme."Kirja laittoi myös tarkastelemaan ja miettimään asunnottomien asemaa. Sitä, että kohtaloa ei voi muuttaa, ja sitä, että elämän sivuvaikutuksia ei voi ennustaa.
Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.
No ja minä ei ole upea kirja, se ei ole maailmaa mullistava kirja eikä se ole maailmankirjallisuuden merkkiteos. Mutta se on omalla tavallaan todella hieno ja viisas. Ja järkyttävän hienosti kirjoitettu.
Kirja: No ja minä
Tekijä: Delphine de Vihan
Alkuperäinen kirja: No et moi (2007)
Suomentanut Kira Poutanen
WSOY, 2012
Sivuja: 233
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina ♥