Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Näin lähestyvän halloweenin kunniaksi päätin lukea jotain kauhuksi luokiteltua, ja mukaani kirjastosta tarttui Coraline varjojen talossa, joka minun on pitänyt jo pitkään lukea.

Coraline on juuri muuttanut uuteen taloon. Ulkona sataa, ei ole mitään tekemistä ja äiti ja isä ovat kiinni omissa töissään. Kaikki talossa tehtävät tutkimusmatkat on jo suoritettu, ja naapurit ovat ihan hulluja. Äiti ja isä tuntuvat siltä, kuin he eivät välittäisi ollenkaan, käskevät vain mennä leikkimään ja tekevät pahaa ruokaa. Yläkerran hullu mies käski olla menemättä ovesta, mutta kun olohuoneen umpeen muurattu ovi eräänä yönä on raollaan ja sen takana ei olekaan tiiliseinä vaan käytävä, Coralinen tekee mieli lähteä tutkimusretkelle. Käytävän päässä ovat nappisilmäiset toinen äiti ja toinen isä, jotka laittavat hyvää ruokaa ja tahtoisivat leikkiä Coralinen kanssa, mutta hänen palatessaan kotiin oikeat vanhemmat ovatkin hävinneet, ja siitä alkaa Coralinen seikkailu isän, äidin ja kadonneiden sielujen pelastamiseksi.

Coraline varjojen talossa on luokiteltu kauhutarinaksi, mutta minua ei pelottanut yhtään. Olivathan jotkut tapahtumat ihan jännittäviä, mutta enemmän lukemistani rytmittivät naurun pyrskähdykset kuin kauhun kiljahdukset. Gaimanin kirjoitustyyli on mukaansavetävä ja kirja oli ihan mielenkiintoinen. Jotkut tapahtumat alkavat hitaasti ja jännittävästi loppuakseen lässähtävästi. Oli Coraline ihan mukava parin illan kirja, jonka ahmaisee nopeasti sitä sen kummemmin miettimättä. Ne ajatukset tulevat jälkeenpäin, sitten, kun kirjan lukemisesta on mennyt noin vuorokausi. Silloin kirjaa alkaa miettiä toden teolla.

Olin nähnyt kirjan pohjalta tehdyn animaatioelokuvan ennen kirjan lukemista. Elokuvan piirrostyyli on minusta jotenkin häiritsevä, ja sitä leffan epämääräistä poikaa ei kirjassa ollut ollenkaan. Toivon, että olisin lukenut kirjan ennen elokuvan näkemistä, nyt animaatio hiukan häiritsi lukemista. Coraline varjojen talossa on mukaansatempaava, ihan kiva ja ehkä vähän wannabe-pelottava kirja. Kansi on kyllä hieno.

Kirja: Coraline varjojen talossa
Tekijä: Neil Gaiman
Alkuperäinen kirja: Coraline (2002)
Suomentanut Mika Kivimäki
Otava, 2003
Sivuja: 221

Kirjamessutunnelmia

Kirjamessut ovat nyt takanapäin. Olin messuilla koko tämän päivän. Menin heti kymmeneksi, kun ovet aukesivat, ja lähdin siinä viiden maissa. Jalat ovat väsyneet, hartiat vähän kipeät ja vähän väsynyt olo, mutta mieli on iloinen. 

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen kertoivat klo 11 kirjastaan Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa. Haastattelu oli mainio, ja Katja ja Aino-Maria puhuivat hyvin, mutta istuin sellaisessa kohdassa, etten saanut hyvää kuvaa. Amman ja Katjan kirja on ihana, kävin myös ostamassa sen, ja heidän bloginsa ovat myös ihanat, fanitan! ;)

Sieltä kiiruhdin KirjaKallion eli Kallion lukiolaisten pitämälle Louhi-lavalle kuuntelemaan Salla Simukan haastattelua. Salla oli hyvä suustaan, ja aion kyllä lukea hänen Lumikki-trilogiansa, josta minulla on ollut hiukan ennakkoluuloja, mutta näin haastattelun jälkeen se on pakko lukea. 

Simukan haastattelun jälkeen minulla oli jonkin verran haahuilu- ja syömisaikaa, ja sitten olikin Tove Janssonin vuoro. Baba Lybeck haastatteli Sophia Janssonia, Tuula Karjalaista, Helen Svenssonin ja Sirke Happosta Toven uran monipuolisuudesta. Keskustelu oli mielenkiintoinen, mutta en ehtinyt kuunnella sitä loppuun, koska halusin mennä kuuntelemaan myös Kirsi Kunnasta.

Kirsi Kunnas, kohta 90 vuotta, luki runojaan. Hänen lukemansa puu-aiheiset runot olivat kauniita ja ihastuttavia. En ole ennen lukenut näitä Kunnaksen vanhemmille lukijoille suunnattuja runoja, minulle tuttuja ovat olleet vain Tiitiäiset sun muut, mutta pitäisi kyllä ruveta näitäkin lukemaan. Kirsi Kunnas kyllä ihastutti.

Tämän jälkeen ohjelmassa oli musiikki- ja ruokapuolella kiertelyä, jäätelöä ja lisää kirjapuolella vaeltelua. Messujen kirjasaldokseni koitui kolme kirjaa. Jo mainitseman 50 parasta kirjaa (jonka kirjoista on pakko kehitellä jonkinlainen tbr), Victor Hugon Kurjat ja Markus Zusakin Kirjavaras. Olen sekä Kurjat että Kirjavarkaan lukenut jo aiemmin, mutta ne olivat niin tajunnanräjäyttäviä, että oli pakko ostaa.

En ketään bloggaajia henkilökohtaisesti tavannut, mikä oli harmi. Näin Amman ja Katjan tietysti haastattelussa, mutta haastattelun jälkeen minun piti kiirehtiä Simukkaa katsomaan, niin en ehtinyt jäädä juttelemaan. Harmin paikka, mutta ei voi mitään. Toivottavasti tapaan kanssabloggaajia ensi vuoden messuilla:)

Oliko teillä mukavat messut? Kokonaisuudessaan minulla oli. Ensi vuotta odotellessa!:)

Anu Jaantila: Sannan jenkkivuosi

Sanna lähtee vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin. Hän asuu mukavassa Larsenien perheessä, kunnes Larsenit joutuvat muuttamaan Eurooppaan ja Sanna muuttaa koulukaverinsa Sam Denasin perheeseen. Yhdysvalloissa Sanna tutustuu monenlaisiin ihmisiin, amerikkalaiseen kulttuuriin ja koulujärjestelmään ja joutuu osaksi monia tarinoita. Kaikenkarvaiset amerikkalaisnuoret käydään läpi. Yksi on puoliksi meksikolainen, toinen on amerikkalaisen stereotyyppi, kolmas sekoilee huumeiden kanssa ja neljäs soittaa intohimoisesti viulua. Vaihtarivuoden loputtua Sanna menee takaisin kotiin ja Sam tulee perässä. Seuraavaksi Sanna menee taas Jenkkeihin ja tulee kotiin ja menee Jenkkeihin ja tulee kotiin. Kirja on minusta vähän rasittavaa ramppaamista kahden maan välillä. Sanna ja Sam ovat ensin vain kavereita, ja sitten molempien tunteet kuumenevat, mutta pitkään aikaan kumpikaan ei osaa sanoa yhtään mitään. Henkilötkin ovat vähän ärsyttäviä.

Sannan jenkkivuosi koostuu kolmesta kirjasta: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love, Sam. Ensimmäinen kirja kerrotaan kokonaan puhekielellä, päiväkirjamaisesti. Päiväkirjamaisuudesta johtuu, että kirja menee välillä vain selittämiseksi, mitä sitten tapahtui ja kuka sanoi mitäkin. Puhekielen käyttäminen muuallakin kuin vain vuorosanoissa on aina häirinnyt minua. Kirjan aikana siihen kuitenkin tottuu ihan hyvin, kirjoitanhan minäkin päiväkirjaa puhekielellä. Mutta juuri kun puhekieleen on tottunut, alkaa toinen kirja, joka onkin kirjoitettu kirjakielellä. Ja sitten vaan totuttelemaan takaisin kirjakieleen. Tosi ärsyttävää. Kuten jo sanoin, henkilöt ottavat päähän. Kirjan jossain vaiheessa selittelevä tyyli ottaa päähän. Aika moni asia ottaa päähän. On kirjassa hyvätkin hetkensä, mutta päällimäisenä jäi mieleen ärsytys. 

Kirja: Sannan jenkkivuosi

Tekijä: Anu Jaantila

Sisältää teokset Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love, Sam (1979-1983)

Seven pokkari, 2006

Sivuja: 528

Kirjamessusuunnitelmia

Ihanat Helsingin kirjamessut ovat täällä taas! Vihdoin pääsee taas kuuntelemaan kirjailijoita, haahuilemaan notkuvien kirjapöytien äärellä, ostamaankin ehkä pari kirjaa ja kokemaan mukavaa messutunnelmaa. Jee! 

Ehdin katselemaan haaveilevasti Instagramissa monien bloggaajien bloggaajapasseja, kunnes tajusin, että minäkin voin saada sellaisen. Tänään sain sen, ja on se kyllä ihanaa nähdä oma bloginsa ja nimensä painettuna tuollaiseen lappuun. Nyt voin jo kutsua itseäni oikeaksi kirjabloggaajaksi! Kiitos Messukeskus tästä:) 

Olen menossa messuille ainoastaan sunnuntaina, mutta en varmaan enempää jaksaisikaan. Kirjamessut ovat ihanat, mutta ihmismassat ovat valtavat ja kyllä siellä jo yhdessä päivässä väsyy. Joten sunnuntai riittää minulle. Tässä muutamia haastatteluja/keskusteluja, jotka minua kiinnostavat, mutta en varmaan ihan kaikkiin ehdi tai jaksa mennä.

Klo 11 Wine Corner -lava Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Lumiomena-blogin Katja Jalkanen ja Amman lukuhetken Aino-Maria Savolainen kertovat kirjastaan, jossa kerrotaan 50 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea. Jo teos itsessään kiinnostaa minua, ja kun esiintyjinä ovat ihanien blogien emännät Katja ja Amma, menen ehdottomasti katsomaan!

Myös klo 11 Takauma-lava Mörkö kirjailijan työpöydällä 

Tyhmää kun kaksi tosi mielenkiintoista esitystä menevät päällekkäin! Tässä keskustelussa Olli Jalonen ja Laura Honkasalo puhuvat valkoisen paperin kammosta. Mikä kirjailijaa oikein pelottaa ja mistä flow löytyy? 

Klo 11.30 Louhi-lava Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on saanut paljon suosiota nuorilta ja aikuisilta. Minä olen kuullut paljon myös negatiivisia kommentteja. Messujen jälkeen minäkin luultavasti luen tämän.

Klo 14 Aino-lava Tove Jansson, monitaituri

Helen Svensson, Sophia Jansson, Tuula Karjalainen ja Sirke Happonen keskustelemassa Tovesta Baba Lybeckin johdolla. Olen täysin muumifani, ja Toven satavuotisjuhlavuosi on edelleen mukavasti käsillä.

Klo 14.30 Takauma-lava Kirsi Kunnas 90 vuotta 

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä iki-ihana ja rakastettu Kirsi Kunnas lukee runojaan.

Klo 15 Kirjakahvila Wenla Männistö 

Riina Katajavuori kertomassa modernista ja naisten näkökulmasta kirjoitetusta versiostaan Seitsemästä veljeksestä. 

Tällaisia messusuunnitelmia minulla. Aion siis myös haahuilla haistelemassa, katselemassa ja ehkä myös ostelemassa kirjoja. Tulkaa vetämään hihasta, jos näette mua, on aina kivaa jutella muiden bloggaajien kanssa:) 

William Shakespeare: Kesäyön unelma

Rakastuin Romeoon ja Juliaan siinä määrin, että päätin lukea lisää Shakespearea. Löysin kirjastosta Kesäyön unelman, joka palveli tarkoitustaan (minun läheisempi tutustuttamiseni Shakespeareen) vallan mainiosti. Etenkin nyt, kun ulkona on kylmä ja suurimmaksi osaksi aika harmaata, Kesäyön unelma sai minut mukavasti kesäfiiliksiin. 

Kesäyön unelmassa kerrotaan hirvittävästä kolmiodraamasta, tai oikeastaan neliödraamasta. Hermia rakastaa Lysanderia ja Lysander Hermiaa, mutta myös Demetrius rakastaa Hermiaa, ja Hermiaan isä on vahvasti Demetriuksen puolella. Helena taas on rakastunut Demetriukseen, joka ei sokealta rakkaudeltaan Hermiaa kohtaan edes huomaa poloista Helenaa. Traaginen tilanne. Lisäksi keijujen kuninkaalla on vaimonsa kanssa kränää. Tässä kohtaa ajattelee jo: "aha, okei..." Soppaan lisätään vielä joukko työläismiehiä, jotka tekevät näytelmää Ateenan herttuan häihin. Miehet esittävät rakastavaisia, muuria ja leijonaa. Tässä vaiheessa mielessä on: "mitä ihmettä sen Shakespearen päässä oikeen liikkui?" Että rakkausdraama saataisiin selvitettyä ja näytelmä tehtyä, tarvitaan vähän keijujen apua. Nyt tämä selitys kuulostaa jo lastenohjelmalta. Mutta sille ei voi mitään, koska tuollaisista asioista tämä ehkä vähän pöhkö näytelmä kertoo. Pöhkö erittäin hyvällä tavalla. 

Olen täysin rakastunut Shakespearen vanhaan ja runolliseen kieleen. Nautin koko kirjasta täysin siemauksin, vaikka jotkut henkilöt olivatkin vähän outoja. Työläismiesten nimet oli suomennettu tosi tyhmästi, mutta mitäpä muutakaan voi odottaa 60-luvun suomennokselta. Onneksi mikään muu suomennoksessa ei häirinnyt. Kesäyön unelma on kaikesta pöhköydestäänkin huolimatta tosi ihana, mutta ei päihittänyt Romeota ja Juliaa, jota rakastin kaikessa traagisuudessaan. Olihan tässäkin rakkausdraamaa, mutta ei niin voimakasta ja tässä on kuitenkin onnellinen loppu. Myös henkilöt olivat Romeossa ja Juliassa hienompia. Kesöyön unelmassa tytöt suuttuivat toisilleen niin, että meinasivat repiä hiukset toisen päästä, mutta miehet pysyivät koko kirjan ajan viilipyttyinä. Vaikka Romeo ja Julia päihittääkin tämän mennen tullen, oli tämäkin ihana, aivan mahtava. Love you, William Shakespeare!

Kirja: Kesäyön unelma

Tekijä: William Shakespeare

Alkuperäinen kirja: A Midsummernight's Dream (1605)

Suomentanut Yrjö Jylhä

Otava, 1999

Sivuja: 95

Gayle Forman: Jos vielä jään

Tähtiin kirjoitettu virhe ja Jos vielä jään ovat ehkä tämän syksyn puhutuimpia ja ylistetyimpiä nuortenkirjoja, ainakin sen perusteella mitä minä olen lukenut ja kuullut. Molemmista on tehty menestyselokuva ja netti on pullollaan kaikkea näistä kahdesta kirjasta. Monessa lukemassani arviossa näistä kahdesta kirjasta sanotaan, että ne ovat huikeita, koskettavia, täydellisiä, itkin vuolaasti, oi ihanaa. Minun mielipiteeni Tähtiin kirjoitetusta virheestä voit lukea täältä. Mielipiteeni Jos vielä jään -kirjasta voit lukea tästä postauksesta. En pitänyt kummastakaan. Minulla taitaa vain olla suurimman osan maailman teineistä eroava maku, tai sitten jotain muuta jännää on tapahtunut. Minä pidin näitä syksyn suurimpia teinien kirjahittejä ahdistavina ja ärsyttävinä.

Mia elää ihan tavallista elämää. Hänellä on kiva perhe, mukava paras kaveri ja ah niin ihana poikaystävä Adam. Tosin minun mielestäni Adam on tosi ärsyttävä. Sitten yhtenä päivänä perhe lähtee autoajelulle ja pam! rekka ajaa Mian perheen auton tuusannuuskaksi. Yhtäkkiä Mia huomaa katselevansa kaikkea sivusta ilman kipua. Hänet viedään teholle sairaalaan, leikkauksiin ja kytketään hengityskoneisiin. Koko tämän ajan Mia katselee tapahtumia vierestä ja tekee suurta päätöstä: jäädäkö elämään vai ei?

Kirja on aika täynnä musiikkia. Mia soittaa selloa ja Adam kitaraa. Musiikki-ihmisenä tajusin kaikki kirjan musajutut, mutta jollekin muulle lukijalle kaikki musiikista selittäminen voi olla vähän tylsää. Mia kuuntelee ja soittaa klassista, ja sitä korostetaan minusta vähän liikaa. Kun kirjassa vielä yleistetään, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kuuntelevat klassista, ja niihin, jotka kuuntelevat poppia. Entäs ne, jotka kuuntelevat molempia? Tai ne, jotka kuuntelevat heviä? Tai kansanmusiikkia? Vihaan yleistämistä!

Jos vielä jään ei ole hyvä kirja, ainakaan minun mielestäni. Kirjan ensimmäisen puoliskon kirjoitustyyli häiritsi minua valtavasti, se oli jotenkin niin huonosti kirjoitettu, että meinasin heittää sen seinään ja ajattelin aaarrgggh. Noin puolessavälissä se helpotti ja pystyin jo lukemaan ilman valtavaa ärsytyksen tunnetta. Ehkä ihan loppu oli jotenkin toivoa valava ja kauniskin. (Sekin niinkuin Tähtiin kirjoitetussa virheessä.) Ja täytyyhän sekin myöntää, että meinasin itkeä viimeisen sivun aikana. Mutta vain meinasin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut tarpeeksi hyvä siihen, että voisin luokitella tämän hyväksi kirjaksi. Ei, ei lainkaan.


Kirja: Jos vielä jään
Tekijä: Gayle Forman
Alkuperäinen kirja: If I Stay (2009)
Suomentanut Ulla Selkänen
WSOY, 2009
Sivuja: 188

Emily Brontë: Humiseva harju

Emily Brontën Humiseva harju on vaikuttava kirja. Luin tämänkin nyt toiseen kertaan, mutta edellisestä kerrasta on sen verran aikaa (pari vuotta...) etten muistanut tästä yhtään mitään. En yleensä unohda kirjan sisältöä parissa vuodessa, mutta silloin viime lukukerralla olin vähän liian nuori tälle kirjalle, enkä oikein tajunnut sitä. Nyt vähän varttuneenpana Humiseva harju oli ihana lukukokemus.

Humiseva harju kertoo kahden sukupolven tarinan 1800-luvun Englannin nummilta. Kirjan kehyskertomuksessa herra Lockwood saapuu vuokralaiseksi Rastaantien moision taloon ja tapaa Humiseva harju -nimisessä talossa asuvan vuokranantajansa Heatcliffin. Palattuaan takaisin Rastaantielle Lockwood on kiinnostunut Humisevan harjun asukkaista, Heatcliffistä, tämän pojan leskestä Catherinesta ja epämääräisen sukulaissuhteen takana olevasta Hareton Earnshawista. Ja niin talon palvelija Ellen Dean alkaa kertoa. Läpi käydään niin Heatcliffin lapsuus kuin rakkaussuhde Cathy Earnshawhin, Cathyn elämänvaiheet, tämän tyttären (myös nimeltään Cathy) elämänvaiheet, kaikkien mahdollisten elämänvaiheet. Hahmojen sukulaisuussuhteet menevät välillä vähän ohi, kun pitää miettiä, että kenen serkun vaimon veli tämä nyt sitten oli. Humiseva harju on ennenkaikkea rakkaustarina ja kasvutarina. Vaikka kirja onkin välillä todella epätoivoinen, loppu on kuitenkin ainakin minun mielestäni jossain määrin onnellinen. Rakkaus voittaa. Elämässä tai kuolemassa. 

Humiseva harju on kaunis kirja. Sukulaisuudet ovat koukeroisia ja välillä kaikki vain murjottavat, mutta kun kirjaan pääsee sisälle, sen lukemista on pakko jatkaa. Ja nyt pitää tehdä pieni vertaus: tämä kirja ja Austenin kirjat (kyllä, minun täytyy verrata kaikkea Austeniin) sijoittuvat samaan aikaan ja samaan maahan, mutta tyyli on täysin erilainen. Austenin kirjoissa henkilöt ovat suhteellisen varakkaita, vaikka valittelevatkin köyhyyttään, käyvät Lontoossa ja viettävät tanssiaisia. Tässä Brontëssa jotkut hahmoista ovat oikeasti köyhiä, he saattavat olla väkivaltaisia ja tulevat hulluiksi. Mistä tällainen valtava ero? Täytyy sanoa, että en tiedä. 

Kuvittelin Catherine vanhemman koko ajan kirjaa lukiessani Kate Bushin näköiseksi. Tämä johtuu täysin Bushin biisistä Wuthering Heights. Mahtava idea tehdä kirjasta biisi! Kun sen vielä laulaa Kate Bush kovaa ja korkealta, lopputulos on täydellinen. Kuuntelin kyseisen kappaleen varmaan ainakin 20 kertaa lukusession aikana. Ihana biisi!! 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin aika outoja. Hyvällä tavalla. Kaikilla on kauheita luonnehäiriöitä ja suurin osa on varmaan ihan hulluja. En samaistunut kehenkään, mutta se ei oikeastaan haitannut yhtään. Herra Lockwoodilla on kyllä hieno ajatus kirjojen tärkeydestä: 

"Ei mitään kirjoja!" minä huudahdin. "Kuinka voitte elää täällä ilman niitä, jos saan kysyä? Vaikka minulla on suuri kirjasto, aika tuntuu usein hyvin pitkältä Rastaantien moisiossa. Ilman kirjoja olisin aivan epätoivoinen!" 

Humiseva harju on todella upea kirja.

Kirja: Humiseva harju
Tekijä: Emily Brontë
Alkuperäinen kirja: Wuthering Heights (1847)
Suomentanut Helka Varjo
WSOY 1981
Sivuja: 275

Lavalla Michael Monroe

Jotenkin pääsi käymään niin, että olin juuri Tavastia-clubilla Michael Monroen keikalla. Muutamankin kaverini kommentti, kun kerroin olevani menossa tällaiselle keikalle, oli "en olis kyllä susta uskonu". Joo, kaverit, te tunnette mut, en olisi välttämättä itsekään uskonut itsestäni. Musiikkimakuni ei ole kauhean rock-painotteinen, ja huutamismusa on ihan kauheaa. (Sori kaikki jotka tykkäätte siitä.) Mutta kun isäni kysyi, tahtoisimmeko siskoni kanssa mennä katsomaan Monroeta Tavastialle, mielipiteeni oli "okei, mennään vaan". Ja olihan se ihan kiva.

Michael Monroella on mahtava lavakarisma. Se, mitä on The Voice of Finlandissa nähnyt, antaa hyvin osviittaa sille, mitä Monroe on livenä. Tuntuu siltä, kuin kaikki katsomossa olisivat oikeasti Monroen kavereita. Aika ihana tyyppi, sanoisinko. Musiikki taas on jotain ihan muuta. Jotkut biisit ovat hyviä, se täytyy myöntää, mutta ei tuo tuollainen oikein ole minun juttuni. 

Täytyy kyllä ihmetellä, että miten se jaksaa. Viisikymppinen mies heiluu, huutaa ja hyppii lavalla lähes kaksi tuntia. Hien määrä on valtava, mutta ei se näytä missään vaiheessa väsyvän. Täytyy olla miehellä hyvä kunto. 

Kokonaisuudessaan keikka oli ihan hieno. Vaikka musa ei ollutkaan ihan minun tyyliäni, oli kiva nähdä Tavastia, joka on aika magee paikka. Ja ainahan on jännää nähdä kuka vaan artisti livenä. Otin puolentoista tunnin aikana melkein 60 kuvaa, joista kyllä poistin kolme neljäsosaa, koska ne olivat niin epätarkkoja. Nuo kolme tuossa ylhäällä ovat parhaimmistoa. Michaelin saksofonin ja huuliharpun soitto on taitavaa, ja kyllä sitä valtavaa energiamäärää oli kiva katsella. En ehkä rupea Michael Monroen keikkojen vakioasiakkaaksi, mutta muutaman kerran sekin mies on ihan mukava nähdä.

Esiintyjät: Michael Monroe, Sami Yaffa, Steve Conte, Karl Rockfist, Rich Jones

Paikka: Tavastia rock club 

Delphine de Vigan: No ja minä

No ja minä on taas niitä kirjoja, jotka olen lukenut, mutta luen toistamiseen. En kauheasti pitänyt tästä, kun viimeksi luin sen, mutta minulla oli nyt kaksi erittäin pätevää syytä lukea se uudestaan. Yksi: Notkopeikon ihana postaus kyseisestä kirjasta. Minulle tuli kauhea hinku lukea tämä uudestaan, kun luin tuon linkin takaa löytyvän ihanan tekstin. Kiitos Notkopeikko inspiroivasta postauksesta! Ja syy kaksi: kirjahan on siis ranskalainen ja täynnä ranskankielisiä nimiä, ja ajattelin osaavani lausua nimet paremmin nyt, kun ranskanopintoni ovat kestäneet mahtavat kaksi kuukautta. En kyllä osannut. Mutta ei se mitään. Uusi lukukerta avasi näet uusia näkökulmia kirjaan.

Lou Bertignac on 13-vuotias, mutta hän on kahta vuotta vanhempien kanssa samalla luokalla. Opettajan mukaan Lou on huolestuttavan varhaiskypsä, hän on huippuälykäs, mutta sosiaalisissa taidoissa olisi parantamisen varaa. Loun pikkusisko kuoli vauvana, ja äidillä on siitä pahat traumat, koko perhe on tavallaan hajalla. Lou tapaa asunnottoman No-tytön, joka muuttaa hänen perheeseensä asumaan. Lou on tottunut luokittelemaan, laskemaan ja päättelemään, ja edessä kun edessä onkin No, tyttö kadulta, ongelma jota ei voi loogisesti ratkaista, Loun ja koko perheen täytyy huomata, että asiat ovat monimutkaisempia kuin uskoisi. 

No ja minä on kirjoitettu todella oivaltavasti. Tarina kerrotaan Loun näkökulmasta minäkertojana. Virkkeet ovat pitkiä, ajatuksen lailla rönsyileviä, pilkkuja käytetään valtavasti, kielioppi ei ole niin tärkeää kuin yleensä, ja tarina on onnistuttu kirjoittamaan todella omaperäiseen ja kuitenkin niin luonnolliseen tyyliin. Aivan kuin teksti todella tulisi suoraan Loun ajatuksista. Henkilöt olivat loistavia. Etenkin Lou, jolla on älykkyysosamäärä 160 mutta hän on sosiaalisesti todella taitamaton. Pystyn jollain tapaa samaistumaankin häneen, vaikken ihan täysin kuitenkaan. Loun sosiaalisia kykyjä heikentää vielä se, että hänen luokkansa on täynnä häntä kaksi vuotta vanhempia oppilaita, ja Loun ajatukset hänen pienuudestaan ja taitamattomuudestaan ovat erittäin oivaltavia ja todella hienosti tehtyjä. 

"Minä en osaa kasvaa aikuiseksi, en osaa muuttaa muotoani, olen ihan pieni, olen edelleen ihan pieni, ehkä siksi että tunnen salaisuuden, jota kaikki välttelevät, ehkä siksi, että tiedän kuinka pieniä me kaikki olemme." 

Kirja laittoi myös tarkastelemaan ja miettimään asunnottomien asemaa. Sitä, että kohtaloa ei voi muuttaa, ja sitä, että elämän sivuvaikutuksia ei voi ennustaa.

 Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.

No ja minä ei ole upea kirja, se ei ole maailmaa mullistava kirja eikä se ole maailmankirjallisuuden merkkiteos. Mutta se on omalla tavallaan todella hieno ja viisas. Ja järkyttävän hienosti kirjoitettu.

Kirja: No ja minä
Tekijä: Delphine de Vihan
Alkuperäinen kirja: No et moi (2007)
Suomentanut Kira Poutanen
WSOY, 2012
Sivuja: 233

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Luimme Romeon ja Julian koulussa äidinkielentunnilla. Kaikille roolit ja siitä vaan lukemaan vuoropuheluna. Jos sanon, että arvatkaa kolme kertaa, kenen roolissa olin, kaikki arvaavat heti. Kyllä, olin Julia. Ja lisäksi Mercutio.

Romeon ja Julian tarinan tuntevat varmaan kaikki. Kahden riidoissa olevan suvun, Montaguen ja Capuletin sukujen, jälkeläiset Romeo ja Julia rakastuvat toisiinsa 1500-luvun Veronassa. Liitto ei tietenkään olisi sallittu, joten nuoripari joutuu tapaamaan salassa. Etenkin muutamien murhien jälkeen, kun Romeo joutuu maanpakoon, ja kun rikas kreivi Paris tahtoo myös mennä Julian kanssa naimisiin, tilanne on hankala. Aikamoinen sekasotku ja draama. Vaikka loppuratkaisua ei tietäisikään, sen voisi päätellä. Kyseessähän on kuitenkin kaikkien tuntema tragedia.

Romeo ja Julia ihastutti minua sekä tarinallaan että kielellään. En ollut aikaisemmin lukenut enkä nähnyt tätä elokuvana tai teatteriesityksenä, joten tarina oli minulle niin uusi kuin näinkin tunnettu klassikko voi olla. Julian ja Mercution rooleissa oli paljon luettavaa, mutta myös silloin, kun ei ollut juuri minun vuoroni lukea, nautin kirjasta täysin siemauksin. Täyttä kyynelpurkausta ei tullut, mutta koko ryhmä kyllä nauroi, kun Mercutio sanoi, että oltermannilla on sormus sormessaan.

Oli mukavaa lukea näin vaihteeksi runollisenpaa tekstiä. Monet luokkalaiseni sanoivat, ettei tekstistä ymmärrä mitään ja se on ihan tylsää, mutta olen aivan eri mieltä. Romeo ja Julia ihastutti minut täysin Shakespeareen. Se runollinen teksti oli aivan ihanaa ja tarina oli kaikkine murhineenkin jotenkin tosi kaunis. Rakastan niin Juliana kuin itsenänikin Romeota. Ja koko kirjaa. Ah ja voi!

Kirja: Romeo ja Julia
Tekijä: William Shakespeare
Alkuperäinen kirja: Romeo and Juliet (1590-luku)
Suomentanut Yrjö Jylhä
Seven-pokkarit, 2006
Sivuja: 134