Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea ei oikeastaan ole sellainen kirja, josta minun voisi olettaa pitävän. Se on teinikirja henkeen ja vereen, ja minun mielipiteen teinikirjoista ei välttämättä ole aina kovin positiivinen. Mutta tämä on poikkeus. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on hyvä kirja. 

17-vuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet ja isä on menossa uudestaan naimisiin. Hadley matkustaa siis Connecticutista Lontooseen, jonne isä on muuttanut, katsomaan, kun hänen isänsä vie vihille naisen, jota Hadley ei ole koskaan edes tavannut. Hadley on yrittänyt jo kauan taivutella äitiään, ettei hänen tarvitsisi lähteä, mutta äiti tahtoo hänen menevän. Hadley kuitenkin myöhästyy lennolta. Neljä minuuttia. Kuulostaa jo vähän suunnitellulta. 

Lentokentällä Hadley tapaa brittipoika Oliverin, jonka viereen hän päätyy istumaan koneeseenkin. Seitsemän tunnin lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja kun he Lontoon lentokentällä eroavat yhden suudelman jälkeen, tuntuuaivan kuin heidät olisi luotu toisilleen. Hadley kiiruhtaa kirkkoon häihin mielessään vain Oliver ja se, etteivät he varmaan tapaa enää koskaan. 

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on jotenkin suloinen tarina. Se on tavallisten nuorten tavallinen (tai oikeastaan ei niin tavallinen) rakkaustarina. Se on myös tarina perhesuhteista, niiden ylläpitämisestä ja parantamisesta. Se on myös tarina muutoksista ja niiden ylitsepääsemisestä. Kirja on kirjoitettu preesensissä, joka häiritsi minua hieman, mutta muuten teksti on jollain tapaa tosi kaunista ja mukaansatempaavaa. Sanon yleensä näin vain joistain Austenin kirjoista tms, mutta sanonpa nyt tästäkin: ihana kirja. Jotenkin vain. Jos olette teinikirjan tai rakkaustarinan tarpeessa, niin lukekaa, ihmiset, tämä. 

Kirja: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Tekijä: Jennifer E. Smith

Alkuperäinen kirja: The Statistical Probability of Love at First Sight (2012)

Suomentanut Joel Kontro

Otava, 2012

Sivuja: 203

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe ei varmaan kauheasti esittelyjä kaipaa. Niin paljon siitä on maailmalla puhuttu. Kerronpa nyt kuitenkin juonestakin jotakin, vaikka useimmille lukijoille tämä on varmaan puuduttavaa toistoa.

Hazel on siis 16-vuotias syöpää sairastava tyttö. Syöpä on levinnyt keuhkoihin, joten hänen täytyy kantaa mukanaan happilaitetta, mutta kasvaimen kasvaminen on saatu hidastumaan ja ainakin väliaikaisesti loppumaankin. Elämä soljuu ohitse katsellen Amerikan huippumallia haussa telkkarista ja lukien Viistoa valoa -kirjaa, joka loppuu kummallisesti kesken lauseen. Mutta sitten. Hazel tapaa vertaistukiryhmässä ihanan ja salaperäisen Augustuksen. (Augustus on siis vain Hazelin mielestä ihana ja salaperäinen, minusta hän on lipevä ja ärsyttävä.) Tapahtuu sellainen maaginen asia kuin rakkaus ensi silmäyksellä, ja Hazel ja Gus ovat ihan pihkassa toisiinsa. Tapaillaan joka päivä ja matkustetaan yhdessä Hollantiin tapaamaan ihmeellisen Viiston valon kirjoittajaa. Ja kello tikittää. Molemmilla on syöpä.

Tähtiin kirjoitettua virhettä on kehuttu ihan järjettömän paljon. Se on hittikirja ja -leffa. Varsinkin minunikäisteni joukossa sitä luetaan todella paljon. Ja ympäri maailmaa. Melkein kaikkien mielestä se on aivan ihana. En itse pysty samaistumaan tähän hehkutukseen. Tähtiin kirjoitettu virhe ahdisti minua. Syöpäteemansa takia, mutta myös kielessä ja tarinan kerronnassa oli jotain, josta en pitänyt. Minulle ei vain tullut hyvä olo tämän lukemisesta. Viimeiset kaksikymmentä sivua olivat erilaiset. Niitten kohdalla minulla jopa oli ihan hyvä olla lukiessani. Tuo viimeinen kahdeskymmenesosa oli jotenkin kaunis. Ainakin minusta tuntui, että se oli kirjoitettukin aivan eri lailla. Siitä minulle tuli rauhoittunut olo, ja tajusin, että mikään ei ole niin lopullista kuin tuntuisi. Ja vaikka maailma ei olekaan toiveidentoteuttamistehdas, kaikki ei kuitenkaan ole niin kamalaa. Eli kun sain kirjan loppuun, minulla oli toiveikas olo, joten ei siitä nyt niin paha maku suuhun jäänyt. Mutta aika paha kuitenkin. Tähtiin kirjoitettu virhe ei siis ollut hyvä kirja. Mutta loppu korvasi jonkun verran. Ehkä.

Kirja: Tähtiin kirjoitettu virhe
Tekijä: John Green
Alkuperäinen kirja: The Fault in Our Stars (2012)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2013
Sivuja: 440

Kirjacopycat: Rakas romaanihenkilö

Amman copycat-kisa on minusta aivan mahtava, joten päätin heti osallistua ja päädyin Roald Dahlin Matildaan. Matilda on aivan ihana kirja ja hahmo, ja olen tutustunut häneen tosi nuorena. Matilda oli myös ensimmäinen kirja, jonka luin englanniksi. Tämä henkilö on siis minulle todellakin rakas.

Alkuperäinen kansi näkyykin kuvassa naamani edessä, mutta tässä se alkuperäinen hieman suurempana.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Tästähän alkaa tulla jo perinne, että lainailen siskoni tavaroita kirjakuvieni rekvisiitaksi. Eli siis nuo kuvan ihanat hiukset eivät ole minun, vaan tämän jo mainitun siskon, joka jaksaa poseerata minulle. Kiitos poseeraamisesta♥
    Elinor, Marianne ja Margaret Dashwood menettävät isänsä. Sisarukset ja äiti joutuvat huonoon asemaan, kun perintö meneekin melkein kokonaan isän edellisen avioliiton pojalle Johnille. Rouva Dashwood ja tytöt muuttavat vanhasta, rakkaasta kotitalostaan pieneen Bartonin huvilaan. (Tämä "pieni" huvila sisältää siis neljä makuuhuonetta ja kaksi olohuonetta, köh köh, pieni huvila...) Bartonin huvilasta vähän matkan päässä asuvat rouva Dashwoodin serkku, tämän vaimo ja tämän äiti, joiden taholta riittää kiusoittelua aviomiehistä Elinorille ja Mariannelle. Sehän koko kirjan idea oikeastaan onkin, saada sankarittarille hyvät, rakastavat ja ennenkaikkea rikkaat miehet. Sehän kaikkien Austenin kirjojen idea on. Järkevällä Elinorilla onkin jo mielitietty, josta vain ei kuulu mitään, ja tunteellinen Marianne saa tuntea rakkauden voiman nyrjäyttäessään nilkkansa. Hetken näyttää siltä, että Edward ja Willoughby, helppoahan tämä oli, mutta surulta ja murheelta ei kuitenkaan säästytä.
    Tämä on minusta se Austenin kirjoista, jossa tunnekuohut ovat ehkä inhimillisimpiä. Ylpeys ja ennakkoluulo on ehdoton suosikkini, mutta siinäkin sydänsurut kestetään vain sydämessä ja kukaan ei saa itkupotkuraivaria. Järjessä ja tunteissa niiltä raivareiltakaan ei säästytä. Elinor kätkee tunteensa hyvin, mutta hänkin itkee välillä hysteerisesti, Mariannesta nyt puhumattakaan. Ja kun mietin, ehkä juuri siksi Y&E on se paras. Tunteiden kiivaassa ilmaisemisessa ei ole mitään vikaa, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jota odotan Jane Austenin kirjalta. Järki ja tunteet on erinomainen kirja. Sitä ei voi kieltää, enkä haluaisikaan kieltää sitä. Onhan kyseessä kuitenkin sellainen asia kuin Austenin kirja.
    Kävin vähän aikaa sitten Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa kyseisestä kirjasta tehdyn näytelmän. Täytyy sanoa, että se ei ollut erinomainen. Näyttelijät huusivat ihan liikaa. Ja jokin koko asiassa häiritsi. Olivathan näyttelijät taitavia jne, vaikka heihin ei ensiksi osannut tottua, koska olin juuri pari iltaa ennemmin katsonut Ang Leen mahtavan elokuvan tästä kirjasta, mutta kun Emma Thompsonin ja Kate Winsletin kuvan Elinorina ja Mariannena oli saanut päästään väliaikaisesti pois, näyttelijät toimivat oikein hyvin. Paitsi se huutaminen. Lavastus oli toteutettu todella upeasti. Vain kaapilla, keinulaudalla sekä muutamilla tuoleilla, tyynyillä, matka-arkuilla ja teekupeilla saatiin aikaan upea lavastus. Vain lavan keskellä ollut hiekkakasa jäi vähän tarkoituksettomaksi.
    Vaikka näytelmä ei ollutkaan niin upea kokemus, kirja kuitenkin oli.

Kirja: Järki ja tunteet
Tekijä: Jane Austen
Alkuperäinen kirja: Sense and sensibility (1917)
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY 2011
Sivuja: 339

 

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Alva muistaa kaiken. Ainakin melkein. Hän painaa mieleensä kaikki kadulla vastaan tulevat ihmiset ja tietää kaikki mahdolliset pakoreitit ja piilopaikat Helsingin Kruununhaassa. Alva on aina sisäänpäin suuntautunut ja varuillaan. Mutta elämänsä kolmesta ensimmäisestä vuodesta hän ei muista mitään. Joel harrastaa parkouria ja on ihastunut Alvaan. Juuri kun ensimmäiset treffit on sovittu, Alva kohtaa salaperäisen Niden, joka kertoo Alvalle, että hän ei olekaan ihminen, vaan kotoisin Helsingin alta, Alistadista. Kun Joel näkee Niden johdattavan Alvan maan alle, hänen on pakko seurata. Alkaa jännittävä matka niin Helsingin alla kuin ylläkin. Alva onkin varjoprinsessa, ja hänen elämänsä on jotain aivan muuta kuin hän on luullut. Kenestä hän pitää ja millä tavalla, ja onko kehenkään luottamista?
    Helsingin alla  on aika jännä kirja. Sanan kaikissa tarkoituksissa. Kirja on toisaalta todella kiinnostava, jännittävä ja hieno, mutta toisaalta tosi ärsyttävä. Hahmot on luotu hienosti ja mielenkiintoisesti, mutta se jokin heissäkin ärsyttää. Ehkä se, että heistä ei oikein saa muodostettua kuvaa mielessään. Koko kirjassa häiritsi lievä teennäisyys tai jokin sellainen, en osaa oikein määritellä tätä ärsytyksen tunnetta. Kirja on kirjoitettu hauskasti välillä Alvan ja välillä Joelin näkökulmasta, muttei kuitenkaan minäkertojana. Kruununhaan kuvauksia oli myös ihan mukavaa lukea, kun tietää paikan, mistä puhutaan. Ja oli tähän rakkaustarinakin lisätty. Ei siis mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ei ihan idioottimainenkaan. Ja ihan älyttömän hienosta kannesta paljon plussaa.

Kirja: Helsingin alla
Tekijä: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen kirja: Underfors (2010)
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2012
Sivuja: 492

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

Siskolle kiitos laukkulainasta, kuvan laukku on siis siskoni ja kuvassa vain rekvisiittana :)
    Runotyttö maineen polulla kertoo Emilian hiukan myöhemmistä vaiheista kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirja alkaa siitä, kun Emilia on täyttämässä neljätoista ja hänen ystävänsä ovat lähdössä Shrewsburyyn opiskelemaan. Lopulta Emilia itsekin saa luvan lähteä, mutta hän joutuu asumaan vähän epämiellyttävän Ruth-tädin luona. Ruthin kanssa tulee kinaa vähän väliä, samoin Emiliaa vuotta vanhemman Evelyn Blaken kanssa. Emilia kirjoittaa edelleen paljon ja vaikka Shrewsburyyn lähdön ehtona oli, ettei hän saa kirjoittaa mitään, mikä ei ole totta, runoja, kuvauksia ja päiväkirjamerkintöja syntyy tiuhaan. Emilia saa jopa julkaistua runojaan lehdissä, jonka takia Murraytten ylenkatse hänen kirjoitteluaan kohtaan alkaa hälventyä. Alppipolun kiipeäminen ja nimen kirjoittaminen maineen tauluun näyttää välillä onnistuvan helposti, välillä kovin vaikeasti. Kirja päättyy, kun Emilia on seitsemäntoista, ja rakkauskin alkaa jo vähän heitellä.
    Runotyttö maineen polulla on ihana kirja, kuten edeltäjänsäkin Pieni runotyttö. Tekstiä on mukavasti tasapainotettu niin, että osa kirjasta on kirjoitettu hän-kertojan näkökulmasta ja osa tapahtumista tulee esille Emilian päiväkirjan kautta. Kaikki kirjan henkilöt ovat uskomattoman todentuntuisia. Mahtava kirja, taas kerran. Ainakin minusta tuntuu vähän siltä, että toistan joka postauksessa itseäni, mutta jos melkein kaikki lukemani kirjat vain ovat ihania ja mahtavia, niin minun on pakko sanoa se. Ehdottomasti kaunis, herkkä ja hauska kirja.

Kirja: Runotyttö maineen polulla
Tekijä: L.M. Montgomery
Alkuperäinen kirja: Emily climbs
Suomentanut I. K. Inha
WSOY, 1964
Sivuja: 309

Louis Sachar: Paahde

Stanley Yelnats joutuu Greenjärven leirille. Se ei ole mikään tavallinen hupileiri vaan eräänlainen rangaistusleiri. Ja Stanley joutuu sinne, koska lenkkarit putosivat hänen päähänsä taivaasta. Greenjärven leirillä ei ole järveä, vaan se on pelkkä kuivunut pohja, ja tähän auringon kovettamaan pohjaan Stanley ja muut pojat laitetaan kaivamaan kuoppia. Kauheassa kuumuudessa, vain vähän vettä mukana. Se lujittaa luonnetta, Valvoja sanoo. Paahteessa on paljon takaumia, niin Stanleyn elämästä kuin 110 vuotta sitten tapahtuneista asioista. Kirjassa on siis periaatteessa kaksi juonta: pääjuoni, jonka päähenkilö Stanley on, ja toinen, sata vuotta sitten tapahtunut. Ja mikään ei olekaan sitä miltä näyttää, vaan aivan päinvastoin.
    Tämä kirja on tosi hauskaa palapeliä. Lopussa kaikki nidotaan yhteen ja totuus selviää, joten tätä oli ihan hauska lukea toiseen kertaan, kun jo kirjan alussa huomasi viitteitä lopputulokseen. Oivaltavaa palapeliä tosiaan. Kirjan keskivaiheilla mikään pala ei tunnu loksahtavan kohdalleen, mutta, kuten jo sanoin, lopussa sekin tapahtuu. Kirjan kieli tökkii välillä todella pahasti, ja ei tämä muutenkaan mikään maailmankirjallisuuden merkkiteos ole, vaikka tätä on paljon kehuttukin. Esimerkiksi minua ärsytti tosi paljon keltatäpläliskojen kuvailu. Keltaiset täplät, mustat hampaat, valkoinen kieli ja punaiset silmät kuulostavat vähän siltä kuin 6-vuotiaalle olisi annettu liskonkuva ja väriliidut. Oli Paahteessa hyviäkin puolia, esim. henkilöiden kuvailu oli todella hienoa. En ymmärrä tämän kirjan ylistämistä, mutta ihan hyvä kirja.

Kirja: Paahde
Tekijä: Louis Sachar
Alkuperäinen kirja: Holes (1998)
Suomentanut Jaana Kapari
Otava, 2001
Sivuja: 239