Lucy M. Montgomery: Pieni runotyttö

Lucy M. Montgomeryn Pieni runotyttö on TBR:ni niitä kirjoja, jotka olen joskus lukenut, mutta tahdon lukea uudestaan. Se on kaunis kirja, ah niin kaunis, ja liikutuin syvästi lukiessani sitä.
    Emilia Byrd Starrin isä kuolee, ja hän joutuu äidin puolen sukulaistensa, Murraytten, armoille, sillä äitikin on kuollut. Emilian äiti on aikoinaan karannut Emilian isän kanssa, joten kaikki sukulaiset eivät ole oikein suopeita Emiliallekaan hänen äitinsä teon takia. Emilia laitetaan asumaan Uusi Kuu -nimiseen taloon tiukan Elisabet-tädin, lempeän Laura-tädin ja vähän yksinkertaisen Jimmy-serkun kanssa. Elämä alkaa luisua taas paikoilleen. Uudessa Kuussa ollaan vanhanaikaisia, Murraytten ylpeys tunnetaan ja Emiliakin saa kokea sen. Täydellistä ja etenevää juonta ei taaskaan ole, vaan kirja koostuu Emilian kokemuksista kotona ja koulussa, hänen päiväkirjamaisista kirjeistään isälle "tielle taivaaseen", hänen ystävistään ja vihollisistaan, runojen kirjoittamisesta ja kokemistaan tunteista. Emilia on erittäin tunteellinen, joten tunteenpurkauksilta ei vältytä. Hän niin rakastaa kuin vihaakin voimakkaasti. Kun vielä taloutta Uudessa Kuussa johtaa ankara Elisabet, jolla usein on eri mielipiteet kuin Emilialla, ja paras ystävä on persoonallinen, helposti suuttuva Ilse, sukset menevät moneen otteeseen ristiin. Runojen ja juttujen kirjoittaminen on Emilialle tärkeää, ja hän kirjoittaakin niitä paljon. Myös henkilöiden kuvaukset ja kirjeet isälle ovat isossa osassa.
    Pieni runotyttö on ensi kertaa ajateltuna pieni, viaton ja kaunis kertomus. Mutta kun tarkemmin ajattelee, se on Emilian kasvutarina. Kasvutarina runoilijana, mutta ennen kaikkea kasvutarina lapsesta teiniksi. Kirjassa ei käytettäisi sanaa teini, mutta nykykielellä niin. Kirjassa kuvataan tarkimmin aikaa, jolloin Emilia on 12-13-vuotias. Juuri teiniksi muuttumisen aikaa siis. Kirja on todella kaunis, lempeä, viisas ja osuvasti kirjoitettu. Kaikkia Emilian tunteita ja mietteitä kuvataan niin hienosti. Samaistuin häneen täysin. Tai siis en. Tai siis periaatteessa. En enää samaistu hänen kaikkiin tunteisiinsa täysin, mutta jos olisin vielä 12-vuotias, samaistuisin. Emilian tunteet ja ajatukset ovat jotenkin aivan kuin minun 12-vuotiaana. Ei tietenkään aivan, mutta tiedättehän sen tunteen, kun tuntuu siltä, että kirjan henkilö on jostain asiasta aivan samaa mieltä kuin itse olet. Nyt tämä alkaa kuulostaa joltain "silloin kun minä olin nuori" -jutulta, enhän minä vielä edes hirvittävän kaukana siitä kahdestatoista ole, mutta kuitenkin. Tuli sellainen olo, että ihmiset eivät kyllä oikeastaan muutu, vaikka aikaa kuluisikin 60 tai 70 vuotta. Pohjimmiltaan ihmiset pysyvät ihan samanlaisina. No menipäs syvälliseksi. Joka tapauksessa Emilia on erittäin samaistuttava hahmo, joka toi kyllä mieleen juuri sen ajan kun on tulossa teiniksi. Myös kaikki muut henkilöt ovat todella hienoja ja uskottavasti kirjoitettuja. Jotkut ovat hellyytäviä, joitakin vihaa, jotkut naurattavat, jotkut liikuttavat. Yhteistä heissä kaikissa on se, että he tuntuvat niin todellisilta, aivan kuin heidät olisi joskus tavannut. Tämä on kyllä niitä kirjoja, joita ei lueta vaan eletään. Ja taas sama vanha värssy. Kaunis kirja. Mahtava kirja. Itkettävä kirja. Naurattava kirja. Täydellinen kirja.

Kirja: Pieni runotyttö
Tekijä: Lucy M. Montgomery
Alkuperäinen kirja: Emily of New Moon
Suomentanut I. K. Inha
WSOY, 1948
Sivuja: 448

Michael Ende: Momo

Aika. Vaikea, mielenkiintoinen, venyvä käsite. Aika. Sitä käsitellään Michael Enden kirjassa Momo. Se on oikeastaan lastenkirja, mutta toisaalta taas ei. Olen lukenut Momon jo aiemmin monta vuotta sitten ja monta kertaa. Se on luettu myös minulle joskus ääneen iltasaduksi. Momo kuuluu sellaisiin kirjoihin, joista pidetään niin 10-vuotiaana kuin aikuisenakin. Ja siinä välissä myös.
    Momo on pieni tyttö, joka asuu yksinään vanhoissa amfiteatterin raunioissa. Hänellä on paljon ystäviä, joiden kanssa hän leikkii ja joita hän kuuntelee. Sillä Momolla on kuuntelemisen lahja. Ihmiset tulevat hänen luokseen, jos heillä on suruja tai riitoja. Ja vain kuuntelemalla heitä Momo saa heidät sopimaan riitansa ja ymmärtämään virheensä. Sanoista "Mene Momon luo" tulee lentävä lause, jota toistellaan aina, kun joku asia on huonosti. Mutta sitten saapuvat harmaat herrat. He tulevat ihmisten luo ja saavat heidät tajuamaan, että aikaa täytyy säästää. Harmailla herroilla on aikapankki, jonne aikaa säilötään, ja ihmiset luulevat säästävänsä nyt aikaa ja saavansa sen muutaman vuoden päästä takaisin, jolloin voi alkaa viettää parempia päiviä säästetyn ajan turvin. Kaikista tulee kireitä ja kiireisiä, ja vain Momo ystävineen tirtää, että kaiken takana ovat harmaat herrat, jotka eivät suinkaan ole antamassa säästettyä aikaa takaisin. Momon ollessa yksin amfiteatterissa sinne ilmestyy tulevaisuuteen näkevä kilpikonna Kassiopeia, joka vie Momon Ei-koskaan-kadun Ei-missään-taloon, mestari Secundius Minutius Horan luo. Ja siitä alkaa Momon taisto harmaita herroja vastaan.
    Ensimmäinen Momoa kuvaava adjektiivi, joka tulee mieleeni, on söpö. Toinen on kaunis. Kolmas on liikuttava. Momo on kaikkia näitä. Se on sellainen kirja, että nuorempana siitä tykkää seikkailun ja mukavien hahmojen takia. Ja vähän vanhempana tajuaa, että siinä ei ole kaikki. Momosta alkaa tykätä tekstin kauneuden ja runollisuuden takia. Sen filosofisuuden takia. Sen liikuttavuuden ja erityisesti sen kauneuden takia. Momo on fantastinen kirja. Aivan mahtava. Ja oi, niin söpö!
    LENNÄ KOTIIN, PIKKU MOMO, LENNÄ KOTIIN!

Kirja: Momo
Tekijä: Michael Ende 
Alkuperäinen kirja: Momo
Suomentanut Marikki Makkonen
Sivuja: 198
WSOY, 1977

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Joo, kuva ei ole ihan oikeanlainen, sillä, kuten siitä näkyy, pyjamani on ruudullinen eikä raidallinen.
     Poika raidallisessa pyjamassa on vaikuttava teos. Luin sen nyt toiseen kertaan ja tulos oli aivan yhtä hieno kuin ensimmäisellä kerrallakin. Tämä kirja nyt vain on niitä, jotka jättävät ajattelemaan ja vaikuttavat lukijaan syvästi.
      Bruno on yhdeksänvuotias saksalainen poika. Hän asuu Berliinissä, talossa jossa on viisi kerrosta jos kellari ja kattohuone lasketaan ja hänellä on kolme parasta ystävää elämän loppuun asti. Eräänä päivänä Brunon perhe muuttaa toiseen taloon Aus-vitsiin (niinkuin Bruno sanoo) , sillä isä on natsien komendantti ja Hillerillä (niinkuin Bruno sanoo) on suuria suunnitelmia hänen varalleen. Bruno ei pidä ollenkaan uudesta asuinpaikasta, kunnes hän lähtee löytöretkelle aidanviertä ja tapaa Shmuelin. Shmuel on juutalainen, ja asuu keskitysleirissä aidan toisella puolen. Mutta sitä Bruno ei tiedä. Hän luulee, että ihmiset aidan toisella puolella ovat ihan tavallisia, ja vain sattuvat asumaan yhdessä raidalliset pyjamat päällä.
    Poika raidallisessa pyjamassa on todella mahtava kirja. Lapsen silmin kuvattuna siitä tulee niin todellisen oloinen. Brunon tietämättömyys aidan toisen puolen kauheuksista on toisaalta jotenkin kauheaa, mutta toisaalta hyvin suloista. Kirja on niin taitavasti kirjoitettu, että voin vain haukkoa henkeä. Kuulostaisi hienolta sanoa, että itkin vuolaasti kirjan lopussa, mutta se ei ole totta, joten en sano niin. Ei niiltä kyyneliltä ihan kyllä säästyttykään. Voin vain sanoa: mahtava, uskomaton, kaunis, hirveä kirja.

Kirja: Poika raidallisessa pyjamassa
Tekijä: John Boyne
Alkuperäinen kirja: The Boy in the Striped Pyjamas (2006)
Suomentanut Laura Beck
Bazar, 2008

Mary Hoffman: Stravaganza. Kukkien, Salaisuuksien ja Laivojen kaupungit

Bloggaamisessani on taas ollut taukoa, mutta tällä kertaa se ei johdu siitä, ettenkö olisi lukenut.Siinä kahdeksassa päivässä, jolloin en ole tänne mitään kirjoitellut, olen lukenut kokonaista kolme kirjaa. Kun luin Kukkien kaupungin, ajattelin, etten kirjoita siitä mitään, koska sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta löytyy jo tekstiä. Olin kuitenkin sen verran koukuttunut, että Salaisuuksien kaupunki oli pakko lukea heti perään. Sen jälkeen minulla ei ollut aikaa tai jaksamista kirjoittaa yhtään mitään, ja nyt, luettuani myös Laivojen kaupungin, päätin sitten tarttua toimeen ja kirjoittaa megapostauksen (tai vähemmän mega...) kolmesta kirjasta.
    Nämä kolme kirjaa eivät paljonkaan eroa toisistaan. Kaikissa on vähän onneton päähenkilö, joka löytää talismaanin, pääsee rinnakkaismaailmaan, hengailee siellä jonkun aikaa, pelastaa kaikki suurelta vaaralta ja palaa kotiin onnellisena ja itsevarmana. Kukkien kaupungissa tämä onneton henkilö on Sky, joka joutuu hoitamaan sairasta äitiään. Sky matkustaa Gigliaan, rinnakkaismaailman Firenzeen, ja auttaa pelastamaan kirkossa tapahtuneen verilöylyn uhreja. Salaisuuksien kaupungissa matkaaja on pahasta lukihäiriöstä kärsivä Matt, joka pelkää menettävänsä tyttöystävänsä. Matt pelastaa Padavian tulipalolta. Viimeisimmässä kirjassa päähenkilö on kaksosveljensä varjoon jäävä Isabel, joka auttaa Classelaisia meritaistelussa. Sama kaava joka kirjassa siis.
    Stravaganzat ovat hyvin kirjoitettuja ja yksittäisinä mielenkiintoisia kirjoja hetkittäiseen fantasiannälkään. Tyyli alkaa vähän tökkiä, jos lukee kolme kirjaa peräkanaa, kuten minä, mutta silti seuraavaan kirjaan on vain pakko tarttua. Kaava on joka kirjassa niin sama, että alkaa ajatella, että eikö se Hoffman nyt mitään muuta keksi. Jokainen henkilö on myös samanlainen: joka hahmo on joko ihastunut varattuun henkilöön tai pelkää menettävänsä tyttö- tai poikaystävän. Kaikilla on jotenkin samanlaisia huolia tai samanlainen elämäntilanne.  Jossain lukemisen vaiheessa alkaa nyppiä. Ja pahasti. Toki kieltä on käytetty hyvin ja omaperäisyyksiäkin löytyy. Kuten jo sanoin, Stravaganzat ovat kyllä hyviä kirjoja. Silloin kun lukee vain yhden kerrallaan ja jotain muuta välissä.

Kirjat: Stravaganza. Kukkien -, Salaisuuksien -, Laivojen kaupunki
Tekijä: Mary Hoffman
Alkuperäiset kirjat: City of Flowers (2005), City of Secrets(2008), City of Ships(2010)
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi  2005, 2009, 2012

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

 

Aloitin Uinuvien kirjojen kaupungin lukemisen hieman ristiriitaisin tuntein. Odotin tämän kirjan lukemista innolla siksi, että pidän kirjoista, jotka kertovat kirjoista. Ainakin yleensä. Toisaalta takakansitekstin perusteella oletin, että tämä on kirja, jossa on vähän liikaa fantasiaa minun makuuni. Molemmat odotukset toteutuivat, sekä positiiviset että negatiiviset.
    Kirjan päähenkilö on Hildegunst von Mythenmetz, nuori lohikäärme, joka asustaa Lohikäärmelinnoituksessa, paikassa jossa kaikki ovat kirjailijoita. Hildegunst saa runokummiltaan Danzelot von Tavutorvelta (kyllä, kaikilla kirjan henkilöillä on tällaiset nimet...) perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen, tarinan, joka kääntää lukijansa maailman ylösalaisin, niin hyvin se on kirjoitettu. Hildegunst lähtee Kirjalistoon, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään tekstin kirjoittajaa ja selvittämään sen ja ornon, salaperäisen voiman, salaisuutta. Mutkia tulee taas kerran matkaan. Hildegunstin matkasta tuleekin vaarallisempi kuin kukaan on osannut odottaa. Kirjaliston kirjat nimittäin pystyvät paitsi hurmaamaan, myös puremaan, myrkyttämän ja jopa surmaamaan. Kaupungin alla ovat myös katakombit, joissa asustelee niin kammokirjakkaita ja spinxxxxejä kuin vaarallinen Varjoruhtinaskin.
     Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu minäkertojana Hildegunstin näkökulmasta. Kirjassa sanotaankin, että sen on kirjoittanut Hildegunst von Mythenmetz ja vain Zamonian kielestä kääntänyt Walter Moers. Hahmojen nimet ovat tosi ärsyttäviä, en ikinä muistanut, kuka on kuka, kun kaikkien nimi on joku Phistomefel tai Harppupökkö. Myös se, että päähenkilö on lohikäärme, oli ainakin minulle todella häiritsevä tekijä. Kuvittelin koko ajan Hildegunstin ihmiseksi. Kun yritin kuvitella hänet lohikäärmeeksi, koko tarina alkoi tuntua jotenkin tyhmältä ja lastenohjelman käsikirjoitukselta, joten lopulta päädyin siihen, etten enää yritäkään, ja ihminen saa luvan kelvata. Lisää negatiivisia puolia: tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja asioita selitellään aivan liikaa. Vain itkevien varjojen sanavarastosta puhutaan varmaan viisi sivua. Hildegunstin vaaroihin joutumista selitetään kuusi sivua ja sitten tulee yllättävä pelastus, josta kerrotaan kahdessa lauseessa. Seuraavaksi alkaakin jo seuraava vaara.
   Oli Uinuvien kirjojen kaupungissa hyviäkin puolia. Erilaisia fontteja ja fonttikokoja on käytetty taitavasti ja hauskasti. Moersin kerrontatyyli on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, vaikka miinuskohtia onkin. Tämä on myös yksi niistä harvoista nuortenkirjoista, jossa on kuvia. Vaikka miinuspisteiden lista onkin pitkä, tilanne tasapainottuu jonkin verran ihan vain sen takia, että kirjakkaat ovat niin söpöjä!

Kirja: Uinuvien kirjojen kaupunki
Tekijä: Walter Moers
Alkuperäinen kirja: Die Stadt der Träumenden Bücher
Suomentanut Marja Kyrö, Otava 2008
Sivuja: 522

Aleksander Melli: Lapsihallitus

Bloggaamisessani on ollut jonkin verran taukoa, ja se johtuu siitä, että kesällä ei vain ole aina aikaa, vaikka onkin lomalla. Esimerkiksi partioleiri on suuri syy tällaiseen ajattomuuteen, sillä kaikki, jotka ovat olleet sellaisella, tietävät kyllä, että vapaahetkiä ei vain ole, tai siis on, mutta ne kaikki menevät teltassa oleskeluun, kipeiden paikkojen ja rakkojen hoitamiseen ja karkin syömiseen. Ehdin viime viikolla, ollessani siis partioleirillä, ajatella blogiani vain sen verran, että luin kokonaisen viikon aikana vain 30 sivua ja otin tuon kuvan. Kuva on otettu teltassamme rinkkani edessä.
    Otin juuri Lapsihallituksen leirille mukaan tietyistä syistä. Ensinnäkin kirja on paksu, muttei liian paksu, eli soveltuu mainiosti pakattavaksi rinkkaan, sillä paksuudesta on hyötyä, kun ennen leiriä ei tiedä, kuinka paljon lukemiseen soveltuvaa aikaa viikon aikana on käytössä. Toiseksi, ajattelin Lapsihallituksen soveltuvan teemaan, kun luin kirjan takakansitekstin ensimmäiset lauseet: Tervetuloa kaikkien aikojen kesäleirille! Kuka tai ketkä selviävät saarella, hurjassa tosi-tv-seikkailussa? Partioleiri, jolla olin, ei tietenkään ollut mitään tosi-tv:tä, mutta se sijaitsi saaressa, joten ajattelin, että tämä kirjahan on kuin luotu tälle leirille. Erehdyin täysin. Paksuudesta oli vain haittaa, kun yritin tunkea tavaramäärääni rinkan syövereihin. Ja Lapsihallitus kertoo aivan erilaisesta leiristä kuin odotin.
   Max Berg on norjalainen 12-vuotias nörttipoika. Eräänä uskottavana marraskuun päivänä hän saa Lapsihallitukselta postikortin, jossa lukee: Tosi todellisuus tulee pian. Samanlaisia postikortteja saavat myös kaikki muut Norjan lapset, kunnes selviää, mikä tämä mysteerinen Lapsihallitus oikein on. Lasten tosi-tv-ohjelma. Kaksikymmentä lasta, Max ja hänen paras kaverinsa Egil joukossaan, kuljetetaan viideksikymmeneksi päiväksi Äärisaareen, pieneen saareen Norjan vuonoissa. Siellä heitä kuvataan koko ajan, heidän pitää muodostaa puolueita, valita saarelle pääministeri ja ennen kaikkea selvitä saarelta. Tuhat lasta ja saarella olijoiden perheet seuraavat kilpailijoita kotoaan kosketusnäyttöjen kautta. Saari vaikuttaa lasten mielestä paratiisilta, mutta kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, ja jokainen sekoaa jossain vaiheessa.
    Lapsihallitus on erittäin hyvin kirjoitettu kirja. Aleksander Mellin kielikuvat ja kerronta vievät mennessään. Jotkut asiat vaikuttavat kuitenkin siltä, että niitä ei ole mietitty loppuun asti. Vai voiko jokainen Norjan kahdeksanvuotias muka tietää, mikä on poliittinen kanta, demokratia tai solidaarisuus? En missään vaiheessa kirjaa lukiessani oppinut muistamaan kaikkia henkilöitä. Lisäksi jotkut tapahtumat ovat niin absurdeja, ettei edes sellainen jo mainitsemani kahdeksanvuotias nielisi niitä. Kirjassa on kaikenlaista mahtavaa teknologiaa, joka on varmaan ilmestymisvuonna 2008 ollut vain lukijoiden kuvitelmissa ja lisännyt kirjaan scifi-vaikutteita. Tänä päivänä se kaikki kuitenkin on tavallista arkea, joka ehkä myös vähän laskee kirjan hohdetta minun silmissäni.
    Lapsihallitukseen on ujutettu ripaus, tai oikeastaan sangollinen, myös ilmastonmuutosta. Aihetta ei kuitenkaan käsitellä toteavasti tai tylsästi, ja vaikka paljon faktoja kerrotaan ihan faktoina, ne tuntuvat vain osalta tarinaa. Melli on käyttänyt taitavasti tehokeinona lukijan suoraa puhuttelemista, ja osia tarinasta kerrotaan jopa näytelmämäisessä muodossa. Kertojanlahjat kohdallaan, voisin sanoa. Lapsihallitus on kieltämättä poliittinen kannanotto ilmastonmuutokseen ja lasten asemaan, mutta myös aivan viaton tarina Max-nimisestä nörtistä teiniyden kynnyksellä.

Kirja: Lapsihallitus
Tekijä: Aleksander Melli
Alkuperäinen kirja: Barneregjeringen (2008)
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2008
Sivuja: 625