Jane Austen: Kasvattitytön tarina

 

Kuten olenkin jo muutaman kerran kertonut, olen auttamattomasti täysin Jane Austenin pauloissa, joten tasaisin (tai tasaisen epätasaisin) väliajoin minun on aivan pakko kyllästyttää kaikkia, jotka tätä minun blogiani lukevat, ja kirjoittaa itseääntoistavia ja vähän höpsöjäkin tekstejä Austenin IHANISTA kirjoista. Nyt saa vuoron Kasvattitytön tarina, jonka luin nyt ensimmäistä kertaa (järkytyksekseni).
    Kirjan sankaritar Fanny Price otetaan kymmenvuotiaana asumaan tätinsä taloon köyhästä perheestä. Fanny erotetaan siis tutusta ympäristöstä ja laitetaan asumaan velton tädin lady Bertramin, tämän miehen, ehkä vähän pelottavankin herra Bertramin ja neljän serkun luo Mansfield Parkiin. Fannylla on vaikeuksia kotiutua, kun toinen täti rouva Norris asettaa Fannyn koko ajan paljon rikkaita serkkuja alemmaksi ja itse serkutkin opetetaan siihen. Vain Edmundista, perheen nuoremmasta pojasta, Fanny saa hyvän ja ymmärtävän ystävän. Kahdeksan vuotta myöhemmin, jotka sivuutetaan kokonaan, Fannystä on kasvanut kaunis, lempeä ja hyvätapainen 18-vuotias, kun herra ja neiti Crawford ilmaantuvat seudulle tuoden mukanaan jos jonkinlaisia ongelmia. Kaikki saavat rakastua onnettomasti tai onnellisesti ja kärsiä sydänsuruista.
    Kasvattitytön tarinasta löytyy Austenille ominainen mukaansatempaava ja lempeän ironinen tyyli. Se ei kuitenkaan ihan yllä muiden Austenin teosten rinnalle. Esimerkiksi Ylpeyteen ja ennakkoluuloon (ylivoimaiseen suosikkiini) verrattuna se jäi ehkä vähän kuivaksi ja se on synkempi eikä ihanan leppoisa kuten Y&E. Kirjassa myös selitellään asioita aivan liikaa, kuten Ammakin postauksessaan sanoi. Myöskään kirjan loppu ei ole sitä Austenin parhaimmistoa, kaiken se selittelyn jälkeen hekilöiden kohtalot vain kerrotaan töksähtävän lyhyesti, paha saa palkkansa ja sitten he menivät naimisiin ja elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.
     Enempää omatuntoni ei kestä haukkua palvomani henkilön kirjaa, joten lopetan tämän tekstin sanomalla positiivisesti, että oli tämä kaikesta huolimatta erittäin hyvä kirja, onhan sen sentään kirjoittanut Jane Austen.

Kirja: Kasvattitytön tarina
Tekijä: Jane Austen
Alkuperäinen kirja: Mansfield Park (1814)
Suomentanut A. R. Koskimies
Karisto 2014
Sivuja: 480

Riina Katajavuori: Hevikimmat

Hevikimmat ei ole bändikuvaus kuten Nietos, kuten luulin aloittaessani lukemaan sitä. Se oli musiikinkuuntelijoiden kuvaus. Pinni, Anita ja Leea ovat parhaat kaverit 80-luvun Ylä-Käpylässä. Kirja seuraa heidän elämänvaiheitaan 13-vuotiaista 16-vuotiaiksi. He kuuntelevat heviä, välillä angstaavat ja välillä riehuvat, polttavat tupakkaa ja juovat itsensä humalaan alaikäisinä. Varsinaisia ongelmanuoria siis, ainakin nykymittapuun mukaan. Muunlaisia nuoria kirjassa ei sitten olekaan. Herää kysymys, ovatko kaikki Käpylän teinit olleet 80-luvulla tällaisia, vai onko kirjan tapahtumista vain jätetty hyvinkäyttäytyvät teinit pois. Ehkä nämä jo mainitut ongelmanuoret eivät vain ollenkaan huomioineet heitä. Hevikimmoissa käydään läpi Pinnin, Anitan ja Leean kahden viikon poikaystävät, uudet levyt, kaverien karmeatkin kohtalot, keikoilla käymiset ja kaikenkarvaiset bileet. Tytöt tekevät tuttavuutta Käpylän kuohkeimpaan hevikermaan, ala-käpyläläisiin poikiin, joilla on kaikilla kitara, nahkarotsi ja mahtava hevifleda. Välillä hahmot puhuivat stadin slangia niin paljon, että se oli minulle silkkaa hepreaa.
     Kirjan takakannessa oleva Etelä-Suomen Sanomien kommentti kirjasta on aivan oikeassa: ''Hevikimmat jytisee eteenpäin vastustamattomasti kuin paraskin hevibiisi.'' Se todellakin jytisi eteenpäin vastustamattomasti. Vaikka se olikin paikoin jotenkin ahdistavakin lukea, en tiedä miksi, sitä oli vain pakko jatkaa eteenpäin. Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus 80-luvun teiniyhteisösta, ja pienestä ahdistavuudestakin huolimatta oikeastaan pidin Hevikimmoista. Siitäkin huolimatta, että en pystynyt samaistumaan kehenkään missään vaiheessa, ja siitä, että kirjan henkilöiden kielenkäyttö oli välillä todella rumaa, mitä en tykkää lukea. Olisin myös pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kuuntelisin hevikimmojen kuuntelemaa musiikkia, sillä henkilöt keskustelevat koko ajan Van Halenin uudesta levystä, käyvät Deep Purplen keikalla ja kuuntelevat keskellä yötä Black Sabbathia. Kiitos isäni kuunteleman musiikin, tiesin suurimman osan bändeistä, joista oli puhe, ja joitain biisejäkin, mutta mielipiteeni tuollaisesta musiikista vain on aika negatiivinen. Yritin kuitenkin ottaa Hevikimmojen lukemisen täysin mielenkiintoisena kuvauksena, joten nuo minua häirinneet asiat eivät häirinneet kauheasti.
     Kirjassa käytetään preesensiä yleensä käytetyn imperfektin sijasta, jota ensin ihmettelin, kertoohan se kuitenkin selvästi menneisyydestä, mutta muutaman luvun (jotka muuten ovat tosi lyhyitä) jälkeen preesens alkoi tuntua ihan toimivalta ratkaisulta. Hevikimmat oli synkkä, mutta varmasti hyvin kuvaava kirja, ja sen loppu sai jostain syystä minut hymyilemään ja ajattelemaan, että kyllä ne paremmat päivät koittavat jossain vaiheessa kaikille.

-Ootteko te sitä mieltä, että silloin kun sanoo jollekin kundille ''mä rakastan sua'', silloin menee tosi huonosti? -Eipä ole vielä päässyt tommosia sammakoita suusta, Leea kuittaa ja sipaisee kielellä suupieltään. -Voipi olla, tuumaa Anita ja kissansilmät välkähtävät sinisinä. -Riippuu kehen rakastuu! -Nyt suljetaan, kassamummo keskeyttää ystävällisesti. Tytöt keräävät kiltisti kimpsunsa ja kampsunsa ja kääntyvät vielä ovelta vilkuttamaan. Teräsmummo nostelee reteästi tuoleja pöydälle, pyyhkäisee otsaansa ja heilauttaa kättään. -Huomiseen, tytöt.

Kirja: Hevikimmat
Tekijä: Riina Katajavuori (1999)
Sivuja: 244 

Eoin Colfer: Toivomuslista

Tänään en lukumaratoonaa, niinkuin useat kanssabloggaajat, mutta postaan nyt tästä Colferin kirjasta.
     Hyvät ihmiset joutuvat taivaaseen ja pahat helvettiin. Mutta neljätoistavuotias Meg on kumpaakin puoliksi. Kun Meg kuolee kaasukellon räjähtäessä, hän joutuu tunneliin, mutta sen haarautuessa hän ei leijukaan kumpaakaan suuntaan vaan pysähtyy risteyskohtaan, sillä kun taivaaseen menijöiden henkilaahus on sininen ja helvettiin menijöiden punainen, Megillä onki violetti. Meg lähtee takaisin maan päälle henkenä auttamaan eläkeläismies Lowrie McCallia, jonka asunnon epäonnistuneella murtoretkellä Meg ja hänen kaverinsa Belch kuolivat. Belch joutui tunnelissa suoraan alakertaan sekoituttuaan pitbullterrierinsä kanssa eräänlaiseksi koirapojaksi. Meg auttaa Lowrieta toteuttamaan Lowrien toivomuslistan kohtia yrittäen muuttaa henkilaahuksensa siniseksi ja laittaa Lowrie elämän taas raiteilleen. Toiveiden toteuttamisessa tulee mutkia matkaan, kun itse Paholainen lähettää Belchin maan päälle noutamaan Megiä itselleen, sillä Meg on tehnyt niin ilkeän ja kekseliään tempun isäpuolelleen, että Paholainen näkee tytössä olevan ainesta. Pääseekö Meg taivaaseen äitinsä luo vai joutuuko hän alakertaan Belchin seuraksi?
    Eoin Colfe on yksi lempikirjailijoistani. Hänen hersyvä ja herkullinen huumorinsa saa nauramaan, luki sitten mitä hänen kirjaansa tahansa. Megin näsäviisastelu on mahtavaa ja Pyhä Pietari selittää, että eihän tuo taivaan portti ole helmistä tehty, mutta helmiportti näyttää kirjassa hienommalta kuin reikä taivaassa. Voisin kirjoittaa tähän minkä tahansa muunkin katkelman tästä kirjasta, mutta päädyi nyt tähän:

Megillä ei ollut aikaa miettiä kumppaninsa kohtaloa. Voima, joka oli ohjannut häntä, irrotti äkkiä otteensa ja hän syöksyi holtittomasti eteenpäin. Tunnelin seinä lähestyi nopeasti. Se näytti pehmeältä. Pehmeältä ja siniseltä. Anna se olla pehmeä... Ja mitä vielä. Meg paiskautui päin kivikovaa seinämää vauhdilla joka maassa olisi vastannut kuuttasataa kilometriä tunnissa. Ei niin että nopeudella olisi paljonkaan merkitystä henkimaailmassa, missä mekaniikan lait eivät päde. Mutta sattui se silti.

Toivomuslista on aivan mahtava kirja. Välillä vähän ärsyttää se, että kuolema- ja haamuvitsejä on vähän liikaakin, mutta on tämä silti ihan älyttömän hyvä kirja, Colferin parhaimmistoa.

Kirja: Toivomuslista
Tekijä: Eoin Colfer
Alkuperäinen kirja: The Wish List (2000)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää (2003)
Sivuja: 251

Mary Hoffman: Staravaganza. Tähtien kaupunki

Tähtien kaupunki on Naamioiden kaupunkia seuraava jatko-osa Stravaganza-sarjassa, ja jäätyäni Naamioiden kaupunkiin koukkuun tartuin heti sen loppuun saatuani tähän jatko-osaan.
    Tässä sarjassa päähenkilö ei pysykään samana kaikkien kirjojen ajan, vaan muuttuu joka kirjassa. Kun Naamioiden kaupungin päähenkilö oli syöpää sairastava Lucien, tässä kirjassa uudeksi stravagantiksi valikoituu 15-vuotias Georgia, jolla on ongelmia velipuolensa kanssa. Georgialla on lyhyet hiukset ja kulmakoru, ja häntä luullaan usein pojaksi. Hän rakastaa hevosia ja ratsastusta, ja velipuoli Russell kiusaa häntä erityisesti hevosten ja ulkonäön vuoksi. Georgia ostaa antiikkikaupasta pienen hevospatsaan, jolla on siivet. Illalla, Russellin juuri nälvittyä häntä, hän nukahtaa hevospatsas kädessään toivoen pääsevänsä paikkaan, jossa velipuoli ei olisi kiusaamassa häntä. Hän herää Remorasta, tallista, jossa on juuri syntynyt siivekäs hevonen Merla. Remora on ikäänkuin rinnakkaismaailman Sienan ja Rooman välimuoto. Tapahtumat lähtevät liikkeelle ja Remorasta Georgia saa itsevarmuutta Russellia vastaan kaiken ratsastuskilpailuun valmistautumisen, mustasukkaisuuden ja riitojen keskeltä. Georgian pitäisi myös kuljettaa liikuntavammainen ylimyspoika Falco omaan maailmaansa Lucienin kanssa. Aivan riittävästi ristiriitoja selvitettäväksi yhden kirjan osalle, jos ei liikaakin.
   Tähtien kaupunki oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Yksi kirjan hyvistä puolista ovat henkilöt, ne ovat hyvin rakennettuja ja todentuntuisia, tosin esimeirkiksi Russellin ja herttua Niccolo di Chimicin ilkeys on vähän liioiteltua. Kokonaisuudessaan oikein kiinnostava teos.

Kirja: Stravaganza. Tähtien kaupunki
Tekijä: Mary Hoffman
Alkuperäinen kirja: Stravaganza. City of Stars (2003)
Suomentanut Kaisa Kattelus (2004)
Sivuja: 471

Mary Hoffman: Stravaganza. Naamioiden kaupunki

Lucienilla on syöpä. Hän on hoitojen seurauksena väsynyt ja hänen musta kihara tukkansa on lähtenyt pois. Tämä kirja ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan mikään syöpää sairastavan pojan kuvaus, sillä pian isä tuo Lucienille muistikirjan. Se on venetsialainen ja sen kannet ovat marmoroidut. Lucien nukahtaa muistikirja kädessään ja ajatellen kelluvaa kaupunkia, Venetsiaa, ja tsädäm! hän on Venetsiassa. Tai ainakin hän aluksi luulee niin. Pian hänen luokseen tulee vihastunut tyttö väittäen, että Lucien tapetaan jos hän seisoo siinä, keskellä toria. Pian Lucien saa tietää olevansa Bellezzassa vuoden ainoana päivänä, jolloin vain syntyperäiset bellezzalaiset saavat oleskella kaupungissa. Lucien luulee (kliseisten mutta realististen kirjanhenkilöiden tapaan) näkevänsä unta, kun hän ja Arianna (Lucienille suuttunut tyttö) lähtevät katsomaan, kun herttuatar valitsee oppilaita mandolieerikouluun. Lucien tuleekin itse valituksi, käy illalla nukkumaan muistikirja lädessään ja herää kotoaan. Lucien -tai Luciano, niin kuin bellezzalaiset häntä kutsuvat- alkaa matkustaa joka yö Bellezzaan, joka sijaitsee rinnakkaismaailmassa, jonka Italia on Talia ja Venetsia Bellezza. Lucienista on tullut maailmojen välillä kulkija eli stravagantti, kuten talialainen stravagantti Rodolfo hänelle kertoo. Lucien on Bellezzassa aivan terve, hiuksetkin ovat tallella. Hänestä tulee Rodolfon oppipoika ja Ariannan hyvä ystävä, ja hänelle kerrotaan, että häntä odottaa tärkeä tehtävä, josta kaikki tosin tuntuvat tietävän vain, että siihen liittyvät herttuatar, kirjan pahissuku di Chimichit ja Arianna.
    Luin Naamioiden kaupungin nyt varmaan kolmatta kertaa. Edellisestä lukukerrasta on aikaa, mutta muistan pitäneeni kirjasta silloin yhtä paljon kuin nytkin. Kiinnitin nyt vain eri asioihin huomiota ja pidinkin siis eri asioista. Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota tekstin hienouteen ja vetävyyteen, henkilöiden rakkaustarinoihin ja melkein itkin Lucienin kohtalolle, vaikken yleeensä kirjoja lukiessani mikään nenäliinojen suurkuluttaja olekaan, kun taas muistan vuosi pari sitten pitäneeni erityisesti seikkailullisesta juonesta. Tämä Stravaganza-sarjan ensimmäinen kirja on kyllä tosi hyvä. Jo mainitsemani tekstin hienouden, toisiinsa kietoutuneiden rakkaustarinoiden ja jopa kyynelkanavien käyttöönoton lisäksi tässä kirjassa on myös sitä hyvää juonta ja mielenkiintoisia henkilöitä. Plussaa myös ihanista pienistä kuvista joka luvun alussa. Tästä kirjasta herää myös kauhea halu päästä Venetsiaan! :)

Kirja: Stravaganza. Naamioiden kaupunki
Tekijä: Mary Hoffman
Alkuperäinen kirja: Stravaganza. City of Masks (2002)
Suomentanut Kaisa Kattelus (2003)
Sivuja: 351

Carol Shields: Jane Austen

Päästyäni Jane Austen -taajuudelle lukemalla Leikkiä ja totta -romaanin, päätin pysyä taajuudella ja lukea Austenin elämäkerran. Olen lukenut hyvin vähän elämäkertoja, oikeastaan en yhtään ennen tätä, joten minulla ei ole mitään mihin vertailla lukukokemusta enkä oikein tiedä, miten niistä pitäisi kirjoittaa. 
    Olin odottanut, että elämäkerrat olisivat hyvin toteavia ja ehkä tylsiäkin kirjoja, jotka lyövät vain faktat tiskiin ja siinä se. Oletukseni oli aivan väärä ainakin tämän Carol Shieldsin kirjan kohdalla. Jane Austen oli aivan yhtä mukaansatempaava, jossain määrin koukuttavakin, kuin mikä tahansa hyvä romaanikin. Kuten Leikkiä ja totta -postauksessani sanoin, tai oikeastaan en sanonut, PALVON Jane Austenia, erityisesti Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja ah niin ihanaa mr. Darcya, joten oli todella kiinnostavaa saada tietää enemmänkin tämän ihanan kirjailijattaren elämästä. Jane Austenista on kirjoitettu monia elämäkertoja, luonnollisesti. Pidin tästä Carol Shieldsin versiosta, sillä se oli avoin ja leppoisa, eikä ollut todellakaan vain sitä faktojen tiskiin lyömistä. Oikeastaan en voi sanoa noin, sillä en ole lukenut muita versioita. Joka tapauksessa, pidin kirjasta. Se kertoi Austenin elämäntarinan ja välissä tietoja ja mielipiteitä hänen kirjoistaan. Väliin oli myös jonkun verran sujautettu Austenin kirjoittamia ja vastaanottamia kirjeitä ja runonpätkiä. Austenin elämän ja kirjojen välistä suhdetta mietittiin, onkohan tässä nyt omaelämäkerrallisia aineksia vai ei? Kuvatessa Austenin luonnetta tai ikäkausia ja kirjallisia kausia oli niistä kertomaan laitettu hänen omien kirjojensa katkelmia ja kaikkien mahdollisten veljenpoikien kirjoituksia ja puheita.
    Pidin tästä kirjasta paljon, ja nyt tietoni ihailemastani henkilöstä ovat paljon laajemmat kuin ennen, josta olen erittäin tyytyväinen. Kirjan lukemisen myötä palvon Jane Austenia ehkä vielä enemmän. Keep calm and read Jane Austen!

Kirja: Jane Austen
Tekijä: Carol Shields (2001)
Alkuperäinen kirja: Jane Austen
Suomentanut Maria Lyytinen  (2006)
Sivuja: 186

Jane Austen : Leikkiä ja totta

Katsellessani kirjaston Austen-tarjontaa huomasin tämän lähes 40 vuotta vanhan painoksen kirjasta Leikkiä ja totta, jota ei ole varmaan edes pölytetty kahteenkymmeneen vuoteen. Austen-fanina olen melkeimpä kaikki mestarin kirjat lukenut, suurimman osan moneen kertaan, mutta tästä en ollut ikinä kuullutkaan. Kyseessä on siis kirja, jota Austen on aloittanut, mutta käsikirjoitus jäi kesken hänen kuollessaan vuonna 1817. Teoksen on täydentänyt (eli kirjoittanut kaksi kolmasosaa kirjasta) ´´eräs toinen nainen´´, kuten ensimmäisellä sivulla mainitaan.
   Kirjan sankaritar Charlotte menee viettämään kesää herra ja rouva Parkerin luo pieneen ja hiljaiseen kylpyläkaupunki Sanditoniin. Sanditonissa hän tutustuu niin ystävällisiin neitoihin, mielenkiintoisiin herroihin kuin huomionhaluisiin ladyihin. Aivonystyröille löytyy käyttöä miettiessä, kuka on karkaamassa ja kenen kanssa, kuka on rakastunut keneen ja keihin kaikkiin voi luottaa. Kaikilla Sanditonin asukkailla on omat mielipiteensä siitä, kuka sopisi kenellekin, kenen pitäisi naida rahaa ja kenen terveys sallii mitäkin. Merikylpyjä otetaan ja minua naurattivat Charlotten mietinnät siitä, miltäköhän meri tuntuu. 
    ´´Eräs toinen nainen´´ on saanut mukailtua Jane Austenia todella hyvin. Niin hyvin, että en intohimoisena Austen-faninakaan huomannut, kun kirjailija vaihtui (sain kohdan selville ´´erään toisen naisen´´ loppuhuomautuksista). Liiallinen kursiivin käyttö kyllä häiritsi, ja sir Edwardin viimeisten lukujen raivohulluus ei ollut lainkaan Austenin tyyliä. Viimeisen luvun Charlotten onni ja keskustelut tulevan aviomeihen kanssa (ei, tämä ei ollut liiallinen juonipaljastus, kaikki Austenia lukeneet tietävät, että hänen kirjoissaan sankaritar menee lopussa naimisiin) olivat aivan kuin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kopioituja. En halua haukkua tätä erästä toista naista maanrakoon, hän on tehnyt mahtavaa työtä ja en todellakaan pystyisi itse samaan. Kirjoitustyyli oli aivan Austenia ja nauroin melkein ääneen, kun naimisiin menevä Adela Lambepuhuu tulevasta miehestään: ´´Olen varma - lyhyesti sanottuna - tiedän, että hän tulee onnelliseksi. Me kumpikin pidämme niin kovasti merilevästä!´´ Joten kiitos, eräs toinen nainen, ja tietysti myös Jane Austen!

Kirja: Leikkiä ja totta
Tekijä: Jane Austen ja ´´eräs toinen nainen´´
Alkuperäinen kirja: Sanditon
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola (1977)
Sivuja: 379

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II

Edellisen postaukseni (Pikku naisia I) tiedonannosta poiketen kirjoitin kuitenkin tästä iki-ihanasta jatko-osasta, sillä minun oli aivan pakko, juuri siitä iki-ihanuudesta johtuen. Kesä on tullut ja ulkonakin voi lukea, hurraa!!
   Kirjan Pikku naisia II alussa edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta ja Marchin tytöistä on kasvanut nuoria naisia. Meg menee naimisiin oman Brookensa kanssa ja Amy lähtee ulkomaille, kun taas Beth on sairaana. Amyn ulkomaanmatka on Jolle kova pala, sillä tyttöjen täti meinaa ensin ottaa mukaansa pitkään kaukomaista haaveilleen Jon, mutta päätyy kuitenkin paremmat käytöstavat omaavaan Amyyn. Jo jää siis kotiin hoivaamaan heikkoa Bethiä. Meg on onnellinen avioliitossaan pienistä säröistä huolimatta, etenkin kun saa pikku kaksoset Daisyn ja Demin. Jota kositaan hyvän ystävän taholta, joka kuitenkin saa rukkaset juuri siksi. Kaikilla tytöillä on sekä hyviä että huonoja hetkiään, mutta lopulta kaikki löytävät sen elämänsä rakkauden ja onnen, vaikka yksi sisaruksista menetetäänkin.
   Pikku naisia II oli mahtava. Meinasin lukiessani niin itkeä kuin nauraakin ääneen. Jäin kaihoten ikävöimään Bethiä ja hymyilin itsekseni henkilöiden kauniille ja joskus hauskoillekin rakkaudentunnustuksille. Alcott ei aina sano kaikkea suoraan, mutta kenellekään ei kuitenkaan jää mitään epäselväksi. Asioita kerrotaan todella kauniisti ja hienovaraisesti mutta silti mitään peittelemättä. Pikku naisia oli todellakin silkkaa lukunautintoa.

Kirja: Pikku naisia II
Tekijä: Louisa M. Alcott (1869)
Alkuperäinen kirja: Little Women II
Suomentanut Sari Karhulahti (2005)
Sivuja: 313

Louisa M. Alcott: Pikku naisia I

Louisa M. Alcottin Pikku naisia on juuri oikeanlaista kesälukemista: mukavaa, rauhallista, kaunista ja hauskaa. Alcottin ihana kerrontatyyli keskittyy oleelliseen kertoen kuitenkin mukavia pieniä arkielämän sattumuksia.
    Pikku naisten juoni on varmaan kaikille tuttu. Meg, Jo, Beth ja Amy, pikku naiset, elävät Amerikassa sisällissodan aikana. Isä on rintamalla ja ihana äiti (painosanalla ihana) huolehtii tytöistä kotona. Perheen taloudellinen tilanne on huono isän menetettyä omaisuutensa auttaessaan ystäväänsä. Sota ei näy kirjassa muuten kuin että isä ei ole kotona ja tytöt kutovat sukkia sotilaille. Mitään suoraan eteenpäin kulkevaa juonta ei ole, se koostuu enemmänkin juuri niistä arkipäivän sattumuksista ja tyttöjen yrityksistä parantaa luonnettaan.
    Kirjan henkilöt ovat hurmaavia. Meg eli Margaret, sisarusparven vanhin, on mukavuudenhaluinen, mukava ja lempeä kuusitoistavuotias, joka inhoaa olla köyhä, mutta yrittää päästä siitä. Jo eli Josephine on villi ja tarmokas viisitoistavuotias poikatyttö, joka yrittää hoitaa kuohahtelevaa luonnettaan kirjoittamisen ja lukemisen lomassa. Kolmetoistavuotias Beth eli Elizabeth on rauhallisuuden ja kiltteyden perikuva, joka nauttii pianonsoitosta ja tekee sisarustensakin kotitöitä heidän niistä laistaessaan. Kuopus Amy on itsekeskeinen 12-vuotias, joka käyttää sivistyssanoja joita ei osaa, mutta koittaa kovasti korjata vikansa isosiskojen esimerkin seuraamana ainakin silloin kun muistaa. Kaikkiin tyttöihin samaistuu vuorotellen, mutta eniten pidin kuitenkin lukutoukka Josta, jolla on suuri tarve auttaa muita perheenjäseniä, erityisesti isää, äitiä ja lemmikkiään Bethiä, vaikka useimmiten onnistuukin vain pilaamaan kaiken.
    Pikku naisia I oli osuvasti kirjoitettu ja aivan ihana!! Tartun heti Pikku naisia II:een, josta en kuitenkaan luultavasti tee postausta, sillä toistaisin vain itseäni. Saan näillä kuitenkin yliviivattua ensimmäisen kirjan TBR- listaltani!

Kirja: Pikku naisia I
Tekijä: Louisa M. Alcott
Alkuperäinen kirja: Little Woman (1868)
Suomentanut Sari Karhulahti (2004)
Sivuja: 293