Maria & Virpi Hämeen-Anttila: Nietos. Intro

Sori, kuva on vähän epätarkka...

Minun mielipiteeni on se, että kun on lukenut viimeiset kaksi viikkoa kahdensadan vuoden takaisia viisauksia, on sallittua, ellei suotavaakin, lukea jotain niin teinihömppää ettei mitään rajaa. Virpi ja Maria Hämeen-Anttilan, äidin ja tyttären, Nietos-sarjan ensimmäistä osaa kutsuisin juuri sillä käsitteellä: teinihömppää. Vaikka käsite onki se, en silti tarkoita, ettenkö olisi pitänyt tästä, päinvastoin tämä oli hyvää teinihömppää.
    Tähän väliin sanon, että Haloo Helsingin levy Maailma on tehty meitä varten on kuvassa ihan sen takia, että se oli jostain syystä juuri oikeanlaista musiikkia kuunneltavaksi tätä kirjaa lukiessa. Maailma on tehty meitä varten on ihana levy, siinä on paljon biisejä joista tykkää heti kun kuulee ja myös niitä, joista oppii pitämään. Radiohitti Huuda on mahtava kappale, jota kuunnellessa tekee mieli tanssia ja hyppiä, ja tuntemattomammaksi jääneestä kappaleesta Hetki on kaunis tulee aina hyvä mieli. Aina. Kuunnelkaa, ihmiset, Haloo Helsinkiä.
    Nyt sitten siitä kirjasta. Kirjan alussa Kristian on juuri muuttanut Lontoosta Keravalle. Uuteen luokkaan kestää totutella, mutta kitaraa soittava Kristian päättää heti pistää bändin pystyyn. Mukaan tarttuu hiljainen ja vaatimaton bassonsoittaja Timo, vähän angstaava runoja kirjoittava pianisti Siiri, ylienerginen ilopilleri Milla rumpuihin, suosittu ja prinsessamainen laulava Aino ja luokan koomikko ja kitaristi Aleksi ja nimeksi valitaan Nietos. Bändin aloittaminen vähän takkuaa, kun kaikki eivät tunne kunnolla toisiaan. Siirin sanoituksista ei tykätä, Kristianin pomon asema ja sävellykset ärsyttävät, moni on kateellinen jollekkin. Jossain vaiheessa soittaminen alkaa rullata ja keikkojakin tulee. Kirja ei ole pelkää soittamista, vaan sitä on täytetty pienillä arkipäivän asioilla ja ei niin arkipäiväisillä sattumuksilla.
    Kirjassa on periaatteessa kuusi päähenkilöä, bändin jäsenet, joiden kaikkien näkökulmasta tarinaa kerrotaan kaikkitietävän hän-kertojan avulla. Suurimman osan saavat kuitenkin Kristian ja Siiri, joiden ajatuksia kerrotaan siis eniten. Aleksi minua ärsytti, eikö hänen kiroiluaan olisi yhtään voinut vähentää? Jotenkin samaistuin Siiriin, vaikka en mikään kokopäiväinen angstaaja olekaan, eikä kyllä Siirikään ihan toisaalta ollut. Siiri oli jotenkin sympaattinen ja välillä ajattelin, että noin mäki oisin sanonu tai tehny.
    Olen itsekkin musiiki-ihmisiä (pianisti ja musaluokkalainen), joten tätä oli mukavaa lukea, kun on itsekin tehnyt samoja juttuja ja tajusi kaikki soittamiseen liittyvät jutut. Voin kyllä suositella tätä kaikille, joita yhtään kiinnostaa 14-vuotiaiden musiikin tekeminen (tai jotka ylipäätään tätä minun blogiani lukevat...) Kirja oli mukavaa luettavaa, ja kuten alussa sanoin, hyvää teinihömpäksi.


Kirja: Nietos. Intro
Tekijä: Maria ja Virpi Hämeen-Anttila
Sivuja: 332

Muumipostaus!!!

  Luettuani Anna Kareninan (kts. edellinen postaukseni) minulle tuli sellainen olo, että nyt saa tämän tyyppinen kirjallisuus häipyä hetkeksi kuuseen ja minä tahdon lukea Muumeja. Päätös oli tehty ja aloitin Vaarallisen juhannuksen, jonka jälkeen luin Muumipeikon ja pyrstötähden.
    Olen huomannut, että monille meille nyt yläasteikäisille oikeat muumit ovat ne japanilaiset piirretyt. Joo, ovathan nekin ihan sööttejä, mutta olen itse katsonut niitä oikeastaan aika vähän ja minulle ne ainoat oikeat muumit ovat kirjoissa. Kun monien kavereideni kanssa puhuu muumeista, he kysyvät, olenko nähnyt sen ja sen jakson, kun taas minä kysyn, oletko lukenut kirjan.
     Myös yksi hyvä syy lukea pitkästä aikaa näitä ihania kirjoja oli tietysti Tove Janssonin juhlavuosi!

 Nyt muutama sana Vaarallisesta juhannuksesta, sillä sen luin näistä kahdesta kirjasta ensin. Oikeastaan luin ne väärässä järjestyksessä, sillä Muumipeikko ja pyrstötähti on ilmestynyt aiemmin. No, joka tapauksessa, Vaarallinen juhannus oli oi niin söpö kirja!
    Kirjan alussa Muumilaaksossa on kaikki hyvin. Muumimamma tekee pojalleen kesän ensimmäistä kaarnalaivaa ja Mymmelin tyttärellä on vaivaa pikkusisarestaan Myystä. Tulta syöksevä vuori tosin aiheuttaa hiukan hankaluuksia tupruttamalla nokihiutaleita ja Muumipeikko ikävöi parasta ystäväänsä Nuuskamuikkusta, joka ei jostain syystä saapunut vielä Muumilaaksoon, vaikka alkukesä on jo pitkällä. Juuri silloin tulivuori alkaa liikahdellä ja aiheuttaa suuren tulvan, niin että koko Muumitalo peittyy veteen. Muumiperhe, Niiskuneiti, Mymmelin tytär, Myy, Homssu ja Miska pelastautuvat ohi kelluvaan taloon ja saavat salongin kalusteetkin mukaansa. Hankaluuksia syntyy, kun talo ei olekaan talo vaan teatteri ja Muumipappa viheltää salongissa (joka ei olekaan salonki vaan näyttämö), jonka pahantuulinen teatterirotta Emma väittää tuovan huonoa onnea. Sitä se tuokin, kun puussa nukkuneet Muumipeikko ja Niiskuneiti eivät aamulla löydäkään pois kellunutta teatteria ja pikku Myykin katoaa. Lopulta, kun on tehty murhenäytelmää, kostettu puistonvartijalle, tehty juhannustaikoja, vangittu muumipeikkoja ja huolehdittu orpolapsista, kaikki löytävät kotiin ja tulevat onnellisiksi. Niinkuin vanhoissa kunnon muumikirjossa pitääkin.
    Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut Vaarallisen juhannuksen, ja en ollut muistanut, kuinka ihania hahmoja siinä oli. Niiskuneidistä on hyvin hauskaa olla yltäpäältä karvainen, Myy on niin pieni että nukkuu siskonsa taskussa ja Miska keksii itkemistä joka asiasta. Erityisesti minuun teki vaikutuksen söpöydellään vanginvartijan serkku, pieni, virkkaava hemuli:

-Purevatko ne? kysyi pieni hemuli, joka nähtävästi oli aivan epäonnistunut (hemuliksi). Konstaapeli tuhahti ja ojensi hänelle häkin avaimen.  -Totta kai, hän sanoi. -He purevat sinut keskeltä kahtia, niksnaks, jos päästät heidät ulos. Minä menen nyt pukeutumaan ensi-iltaa varten. Hei.  Heti kun hän oli häipynyt, alkoi pieni hemuli virkata ja tuon tuostakin hän heitti pelästyneitä silmäyksiä häkkiin. -Mikä siitä tulee? kysyi Niiskuneiti ystävällisesti. Pieni hemuli hätkähti. -En tiedä, hän kuiskasi peloissaan. -Minä tunnen aina oloni turvallisemmaksi virkatessani.

 Sitten saa vuoron Muumipeikko ja pyrstötähti. Kaava on aika samanlainen kun Vaarallisessa juhannuksessa. Ensin on rauha maassa. Muumipeikko sukeltaa helmiä ja Nipsu löytää luolan. Sitten myrsky-yönä takaovelle ilmestyy Piisamirotta, joka kertoo, että maahan on syöksymässä vaarallinen  pyrstötähti, joka tekee kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät kysymään asiasta Yksinäisten Vuorten tähtitornin tiedemiehiltä. Matkalla sattuu kommelluksia: krokotiilit syövät parivaljakon villahousut, Muumipekko meinaa pudota vuorelta ja jättiläislisko estää Nipsua saamasta granaatteja. Mukaan tarttuu niin Nuuskamuikkunen, pieni väriävaihtava Niiskuneiti kuin postimerkkejä keräilevä hemulikin. Saatuaan tietää, että pyrstötähti iskee maahan lokakuun setsemäntenä kello 8.42 tai neljä sekuntia myöhemmin, sekalainen seurakunta muumeja, niiskuja ja muita pieniä ötököitä lähtee vaellukselle takaisin Muumilaaksoon yrittäen ehtiä sinne ennen pyrstötähteä. Kuten kaikki varmasti arvaavat (tai tietävät), kenestäkään ei tule muhennosta ja loppu on taas onnellinen. Se muumikirjoissajuuri onkin ihanaa: matkalla käydään monesti lähellä vaaroja, mutta aina ehditään kotiin juuri sopivasti kaakulle.
    Kun Vaarallisessa juhannuksessa minua viehättivät hahmot, Muumipeikossa ja pyrstötähdessä ne olivat hahmojen väliset suhteet, erityisesti Muumipeikon suhde äitiinsä ja Niiskuneitiin. Niiskuneitiä hän kutsuu jo muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen kultasekseen ja äiti-poikasuhde on erittäin hellyyttävä, kuten näkyy kirjan viimeisestä kuvasta ja lopetussanoista:

Muumipeikko meni luolaan ja kaivoi helmensä esille. Sitten hän laski ne Niiskuneidin käpäliin. -Tästä saat, hän sanoi. -Nyt voit koristaa näillä itsesi joka puolelta ja tulla maailman hiemoimmaksi niiskuneidiksi.  Mutta suurimman helmen hän antoi äidilleen. -Pieni muumilapseni, äiti sanoi. -Luuletko, että metsä on jäljellä ja talo ja keittiöpuutarha? -Minä luulen, että kaikki on jäljellä, Muumipeikko sanoi. -Tule, mennään katsomaan!

Kirjat: Vaarallinen juhannus, Muumipeikko ja pyrstötähti
Tekijä: Tove Jansson
Alkuperäiset kirjat: Farlig midsommar, Kometjakten
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 140, 156 

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Luin juuri loppuun Leo Tolstoin Anna Kareninan. Hämmentävää. Pidin kyllä. Ja ei, en lue koko ajan tuhatsivuisia tiiliskiviklassikoita, niitä on vain mukavaa lukea kesällä, kun kirjastot eivät aina ole auki.
     Anna Kareninan alkuasetelma on, sanoisinko mukaansatempaava. Tekee heti mieli tietää lisää, kun lukemisen aloittaa. Stepan Oblonski pettää vaimoaan Dollya, joka saakin tietää siitä. Dollyn sisar Kitty miettii, ottaisiko miehekseen lempeän ja rauhallisen Konstantin Levinin vai arvoituksellisen Aleksei Vronskin, kummassakin miehessä nimittäin näkyy rakkauden merkkejä. Juuri kun Kitty on päättänyt ottaa Vronskin ja on antanut rukkaset Levinille, näyttämölle astuu kirjan nimikkohenkilö Anna Karenina. Ja kuinkas käykään: Vronski rakastuu Annaan ja Kitty jää yksin.
    Anna on naimisissa virkamies Aleksei Kareninin kanssa, mutta he eivät rakasta toisiaan, ja kun Annaa parikymmentä vuotta vanhemman Kareninin rinnalle ilmestyy nuori ja komea Vronski, voi arvata, miten käy. Jossain vaiheessa Karenin saa tietää vaimonsa ja Vronskin väleistä, ja syntyy aikamoinen sotku, jota sitten yritetään selvitellä koko loppu kirjan ajan. Kun rinnalle vielä lisätään Kitty ja Levin, joitten tarinaa kerrotaan yhtä paljon, enemmänkin, kuin Annan, saadaan helposti tuhat sivua tekstiä.
    Annan aviomiestä Kareninia kuvataan läpi kirjan sydämettömänä ja kylmänä miehenä, josta rohkenen olla eri mieltä. Näen hänet vain tavallisena ja hyvänäkin miehenä, jolla vain nyt sattuu olemaan vähän vaikeuksia avioliitossa, ja niihin vaikeuksiin minä näen kokonaan syypäänä Annan. Muutenkin se kylmä ja sydämetön tyyppi tässä kirjassa on minun mielestäni Anna, jolla on selviä taipumuksia itsekeskeisyyteen. Ei Anna siis mustavalkoisesti paha ole, mutta jos se ilkeä henkilö pitää määritellä, niin kyllä se minusta on Anna Karenina.
    Kittystä taas pidin erityisen paljon. Hänen ja Levinin elämänvaiheita oli paljon mukavampaa lukea kuin Vronskin ja Annan.
     Ehdin tylsistyäkin, jotkut minun mittapuuni mukaan erittäin filosofiset kohdat menivät ohi ja kovaa. Noin 300 sivua ennen kirjan loppua uuvuin vähän ja keskittyminen herpaantui moneen otteseen, mutta Annan traaginen kohtalo ja kirjan lopetus jaksoivat taas kiinnostaa. Myös henkilöiden nimet tuottivat aluksi päänvaivaa: se, että Stepan Oblonskia saatettiin kutsua myös Stepan Arkadjevitsiksi ja Stivaksi, hämmensi minua paljon, ja kun näin tapahtui jokaisen hahmon kohdalla, olin kirjan alussa ihan sekaisin.
    Anna Karenina on kyllä kaikesta huolimatta (ja ehkä juuri sen vuoksi) lukemisen arvoinen Suurromaani isolla ässällä.


Kirja: Anna Karenina
Tekijä: Leo Tolstoi
Alkuperäinen kirja: Anna Karenina (tietokoneessani ei ole venäjänkielistä näppäimistöä...)(1875-77)
Suomennoksen (1910-11) tarkistanut Arja Pikkupeura (2007)
Sivuja: 910

Virallinen aloituspostaus: Victor Hugo: Kurjat

 

 Kirjablogini virallisen aloituksen saa kunnian tehdä Victor Hugon minuun suuren vaikutuksen tehnyt Kurjat. 

     Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Ranskaan ja liikkuvat entisen kaleerivanki Jean Valjeanin, tämän ystävien ja vihollisten ympärillä. Tapahtuu vangitsemisia, karkaamisia, kapinoita, ystävystymisiä ja rakastumisia. 

     Kurjat on erittäin kaunis kirja, ja olin siitä todella vaikuttunut. Kun aloitin tämän lukemisen, odotin paljon tylsempää, filosofisempaa ja kuivempaa kirjaa, ja olin yllättynyt siitä, kuinka koukuttava ja mukaansatempaava se oli. Ei tässä tiiliskiviklassikossa kuitenkaan aivan kyllästymistä ohitettu, tunnustan laskeneeni , kuinka paljon sivuja on vielä luvun loppuun, kun Hugo selitti Waterloon taistelun kulkua ja Napoleonin ajatuksia. Minua myös häiritsi, että näin Kurjista tehdyn Les Miserables- musikaalielokuvan ennen kirjan lukemista, sillä nyt en saanut muodostettua päässäni kuvia henkilöiden ulkonäöstä, kun näyttelijöiden kuvat kummittelevat taustalla. 

     Kokonaisuudessaan tämä kirja oli kyllä aivan mahtava, ja pääsee helposti lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Kurjat on (ainakin minun lukemistoni perusteella) yksi maailmankirjallisuuden hienoimmista teoksista.

Kirja: Kurjat

Tekijä: Victor Hugo

Alkuperäinen kirja: Les Miserables (1862)

Sivuja: 971