riitänksmä

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis imuroidessaan

ei edes vaikka olisi aurinkoraitoja tai tasaraitapaita

mä en oikeen usko sellaiseen

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis siinä urheilukaupasta ostetussa topissa

tai siis okei kyllä mä tiedän, sä näytät se päällä upeelta ja hyvinvoivalta

mut mä en näytä joten mä en oikeen luota sellaiseen

kaunis, ne sanoo instagramissa, söpö, lopeta jo oot niin kaunis

ihanaa kun oot aina niin itsevarma! kaunis! itsevarma?

onkse itsevarmuutta että on pitkät silmäripset ja onnistunut huulipunan rajaus

(tää on ainut asia mistä oon ihan varma: ei ole)

mä en oikeen tiedä voiko kukaan olla kaunis vaan sen takia että toiset sanoo niin

tai siis okei kyllä ehkä voi

mutta riittääkö se että muut uskoo kun ei usko itse

riittääkse

riitänksmä

silloin kun en usko siihen

silloin kun en usko koska imuroin

silloin kun en usko vaikka olisi päällä tasaraitapaita

silloin kun en usko ja takaraivossa jyrisee katupora hakaten ihan jokaisen valon lähteen pienen pieniksi sirpaleiksi teräviksi palasiksi jotka lähtee lentämään merituulen mukana vaikka viimeksi kun mä sain ne koottua olin tehnyt lupauksen että pidän niistä kiinni seuraavan kerran kun ne meinaa lentää

riitänksmä silloin kun en taaskaan saa niitä palasia kiinni, taaskaan

riitänksmä silloin kun se kysyy taas hymyillen että mitä kuuluu ja mä vastaan että ihan hyvää vaikka ihan hyvää olisi kilometrien päässä siitä väsymyksestä mikä on totta

ja kuka se? no jokainen

mä oon odottanut silmuja siihen takapihan koivuun joka näkyy keittiön ikkunasta siitä asti kun se alkoi viimeksi osoittaa merkkejä syksystä

silmut puhkesi toukokuun ensimmäisenä lauantaina, ja edelleen mä odotan

vuosi sitten silmujen puhjetessa mä tanssin ympäri keittiötä niin että lattia alkoi kallistelemaan silmissä

nyt mä vain katson sitä heikkoa kasvavaa vihreyttä ja odotan

se ei oo päätös että näkee kevätaamut vähän pimeempinä kun ne oikeesti on

siihen ei myöskään sairastuta, siihen valutaan, vajotaan

aikaa kiipeämiselle ja pinnassa olemiselle saa aina haalittua jostain

mutta ne mitkä jää mieleen on vajoamisia

riitänksmä silloin kun vajoan

ainakin mä huomaan sanovani itselleni että en riitä

kukaan ei voi olla olematta kaunis kun nauraa niin paljon että mahaan sattuu

tai paistaa banaanilettuja

tai itkee yksin sohvannurkassa breakfast at tiffanyn viimeiselle kohtaukselle

silloin kukaan ei voi olla riittämättä

mut siihen imuroimiseen mä en edelleenkään usko

---

Tää on spoken word -teksti jonka tein kouluun puheilmaisun kurssia varten ja laitoin sen tänne koska, en tiiä, sen takia että halusin kertoa teille jotka vielä luette että kyllä mä vielä kirjotan vaikka blogissa ei siltä näytä. En kirjota just nyt paljoa mutta kirjotan kuitenkin, sen verran että saan uskottua mun kirjottamiseen aina välillä. Niin kuin tänään. Hyvää kesää, tai jotain.

sunnuntai

herää klo 7.46 ja tajuaa että kurkkukipu

tekee mikropuuroa, unohtaa sekoittaa, unohtaa laittaa suolaa, unohtaa mikroon liian kauaksi aikaa

laittaa päälle pakastemustikoita

katsoo snäpit tykkää ig-kuvat selaa twiitit

peruu pianotunnin

lukee Neljäntienristeyksestä Lahjan osuuden

syö lounasta

roikkuu puhelimella

katsoo ulos keittiön ikkunasta, aurinko paistaa vastapäiseen taloon, aurinko on melkein kevät

miettii pitäisikö lähteä ulos kunnes muistaa että kurkkukipu ja päätös että tänään on lepopäivä

meinaa nukkua päiväunet

korkkaa nimipäiväkakun (nimipäivä oli kaksi päivää sitten)

lukee Neljäntienristeyksestä Kaarinan osuuden

etsii yle areenasta jotain katsottavaa, ei jaksa katsoa mitään
etsii netistä Yökylässä Maria Veitolan uuden jakson

roikkuu puhelimella

katsoo ulos keittiön ikkunasta, vaaleanpunainen taivas heijastuu vastapäisen talon ikkunoihin

syö äidin kanssa banaanilettuja ja nutellaa

roikkuu puhelimella

meinaa ikävöidä perjantain melkein täysin kevyttä oloa (ikävöikin)

aloittaa Neljäntienristeyksestä Onnin osuuden

alkaa kuunnella Sannin viimeisintä albumia läpi

meinaa skipata ne biisit joita ei ole koskaan kuunnellut kokonaan koska alku ei vakuuta mutta päättää antaa tilaisuuden niillekin

kirjoittaa sunnuntain ylös ihan vaan koska huvittaa eikä osaa oikein päättää onko tää sunnuntai hyvä vai huono päivä

La La Land

Viime vuoden lopussa maailmalla ja nyt tammikuussa Suomessa ensi-iltansa saanut La La Land on jotenkin hyvin ainutlaatuinen elokuva. Kun ensimmäinen kohtaus lävähti valkokankaalle, ihmiset nousevat ruuhkassa autoistaan, puhkeavat lauluun ja alkavat tanssia, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen "tehdäänkö tälläsiä leffoja oikeesti vielä". Ilmeisesti ainakin kannattaa tehdä, jos tulos on ehdokkuus seitsemään Golden Globeen ja jokaisen ehdokkuuden voittaminen.

Juonen kulku on pitkälti ennakoitavissa ja klassinen musikaalirakkaustarina, mutta siihen on tuotu joitain teräviäkin särmiä, jotka nostavat sen liian siirappisuuden vaarasta pois ja musikaalimaailmasta realistiseen elämään. Se on jazz-pianistin ja näyttelijän rakkaustarina, joiden kummankin täytyy löytää oma tiensä niin toistensa avulla kuin ihan omat taistelut taistelemalla.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Justin Hurwitz, ja hän on tehnyt uskomattoman hyvää työtä. Musiikista löytyvät tarttuvat laulumelodiat, vielä tarttuvammat pianoriffit ja tanssimaan vaativat instumentaalibiisit. Siinä on niin tarinan ja päähenkilöiden mukana kulkevia jazz-biisejä ja musikaalien kultavuosikymmenten klassisia orkesterisovituksia kuin nykypäivän konemusiikin ulottuvuuksiakin. En ole viime perjantaista lähtien kuunnellut melkein mitään muuta kuin La La Landin soundtrackia, kestää neljäkin alusta loppuun -kuuntelua peräkkäin.

Pääparia esittävät Ryan Gosling ja Emma Stone eivät ole ihan yksiselitteinen valinta tällaisen musikaalitykityksen suurimpiin laulurooleihin. Molemmilla on niin näyttelijä- kuin musiikkitaustaa, mutta kummankaan lauluääni ei ole vahva Broadway-ääni. Isoissa laulukohtauksissa hiukan kyseenalaistin valintaa, mutta toisaalta mietin, että eihän musikaalilaulajien tarvitse aina ollakaan sellaisia. Molempien äänet ovat lopulta hyvällä tavalla mielenkiintoiset ja pääsevät todella hyvin oikeuksiinsa soolobiisiensä aikana; Goslingin City of Stars ja Stonen Audition ovat huikeat juuri näillä äänillä.

Ja etenkin tanssikohtauksissa Goslingin ja Stonen välillä kipinöi. Oli kyseessä sitten vain näiden kahden välinen kohtaus steppikengät jalassa tai värikäs ja energinen joukkokohtaus, heitä on ilo katsella.

La La Land on elokuva vahvasti vanhojen musikaaliklassikoiden hengessä, josta on puhuttu jopa nykypäivän Singing in the Rainina. Se on rakkaustarina, jossa on niin hattaraisemmat kuin kivisemmät polkunsa ja jonka suurimmaksi teemaksi nousee omien unelmien takana seisominen.

Tykkään pt 5

En tykkää

- aamujen pimeydestä
- iltapäivien ja iltojen pimeydestä
- jäisistä jalkakäytävistä
- lapasten kotiin unohtamisesta
- pettymyksistä
- välinpitämättömyydestä
- kursseista jotka oli ensin mielenkiintoisia mutta nyt vaan kyllästyttää
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki on niin tiukassa ettei sitä saa auki
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki aukeaa liian helposti eikä sitä saa kiinni ennen kuin se on valunut kokonaan pois mustana ja tahmeana ja tahraavana ja kauheana


Tykkään

- Skam-sarjasta
- Sherlock-sarjan uudesta kaudesta
- Ed Sheeranin Shape of Yousta ja Castle on the Hillistä
- La La Landista
- La La Landin soundtrackista
- spotify premiumista
- tyypeistä jotka välittää

Kiitos vuodesta 2016

Vuoteen mahtuu paljon. Voi että kun taas meni vuosi niin nopeasti, ne sanovat.

Mä en usko uudenvuoden lupauksiin. Enkä siihen, että uusi vuosi on uusi alku ja puhdas pöytä ja kaikki muuttuu heti paremmaksi kun saadaan tämä kauheuksien vuosi 2016 alta. Ei mikään muutu heti sillä kellonlyömällä.

Kuulostipa kurjalta, en mä niin tarkoittanut. Uusivuosi ei vain ole ihan minun juhlani mutta onhan se silti ihan kiva siirtyä uuteen vuoteen, menasin juuri kirjoittaa että aloittaa puhtaalta pöydältä vaikka juuri sanoin etten usko sellaiseen. Niin, kai sitä silti jokainen aina joskus toivoo, uutta alkua.

Ja en mä sano etteivät asiat voisi muuttua. Ne muuttuvat, koko ajan ja joka suuntaan ja myös parempaan, mutta muutos vie aikaa, se ei tapahdu yhtäkkiä ihan vain sen takia, että meidän kalenterijärjestelmämme mukaan tässä vuodessa oli 366 päivää ja tänään sattuu olemaan se kolmassadaskuudeskymmeneskuudes.

Vuoteen mahtuu paljon, niin mahtui tähän tänään loppuvaankin.

Kävin peruskoulun loppuun ja vaikka hommasta alkoi jo mennä maku niin se jätettiin kunnialla ja apulaisrehtori ojensi koulun parhaan keskiarvon stipendin. Hain lukioon, pääsin lukioon, siihen lukioon mihin halusin, nyt olen siinä lukiossa enkä mihinkään muualle vaihtais.

Tutustuin hirmuiseen kasaan uusia ihmisiä, tutustuin paremmin toiseen kasaan ihmisiä, joistain tuli tärkeitä heti ja joistain vähän ajan päästä ja joitain ihmisiä jää aina taakse mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Huomasin kuinka monet erilaiset asiat voivat tuoda ihmisiä yhteen. Kuinka jotkut parhaat ystävät voivat asua ympäri maata ja silti olla parhaita ystäviä. Huomasin kuinka joillekin ihmisille on luonnostaan enemmän auki kuin toisille ja se ei haittaa, se on jopa helpottavaa.

Luin 52 kirjaa. Puhuin täällä niistä kymmenestä. Korjasin vihdoin aukon yleissivistyksessä ja luin vihdoin Tarun sormusten herrasta. Luin 14 kirjaa englanniksi. Luin itselleni uusia lempikirjoja, luin vanhoja lempikirjojani, luin melkein koko vuoden läpi hirmu hyviä kirjoja. (Käy kurkkaamassa mun Goodreadsista, jos kiinnostaa.)

Tein paljon musiikkia ja useimmiten se kantoi vaikka aina sitä ei ollut fiilistä tehdä (ja sekin on ok jos ei aina ole fiilistä). Tein teatteria näyttämölle jonka katsomo vetää kolmesataa ihmistä ja se oli ihan parasta. Löysin laulamisen.

Oli Haloo Helsingin tauko mutta ehkä jopa ihan hyvä että oli, sillä tilalle mahtui ihan hirveän paljon Olavi Uusivirtaa.

Päiväkirja tuntui pakottamiselta, lopetin sen, aloitin uudestaan kun tuntui siltä että tarvitsin sitä. Kävin elokuvissa enemmän kuin ikinä. Katsoin kaikki Downton Abbeyn tuotantokaudet. Olin ennen kesälomaa tuhat kertaa kipeä mutta kesäloman jälkeen en kertaakaan.

Vietin tunteja rappusilla ja laiturilla ja kallioilla ja lattioilla puhuen puhelimessa ja kasvokkain, istuin liian kauan kemianluokan edessä selkä seinää vasten, lähdin paikoista joissa ei pystynyt olemaan kokonainen, jännitin ilman syytä ja syyn kanssa enkä uskaltanut sanoa ääneen. Kiitos sulle joka olit puhelimen toisessa päässä, sulle joka istuit vieressä koko ajan, sulle jolle uskalsin sanoa, sulle joka lupasit että aina saa soittaa, sulle jotka halasit ja sait hengen taas kulkemaan. Teitä on paljon, kiitos teille, jokaiselle joka tunnistaa tästä edes hitusen itseään.

Huomasin kuinka tärkeä meri on, löysin Suomenlinnasta lempparikallioni ja siitä tuli se paikka, jossa on helppo hengittää ja olla, silloinkin kun ei muuten olisi. Huomasin tarvitsevani auringonvaloa (lempivuodenaikaani ei tarvitse enää miettiä, se on kevät), huomasin että porukassa on monesti kivaa mutta aina ei jaksa lähteä ja on sallittua jäädä kotiin kun muut lähtevät kevätjuhlan jälkeen ulos. Löysin hetkiä ja paikkoja ja ajatuksia joissa on hyvä olla, ihmisiä jotka näkee kokonaisena, kiitos niille.

Ei se helppo vuosi ollut, on ollut myös mustaa ja pimeää, paikoin liikaa mustaa ja pimeää joka suunnasta mihin katsoo. Mutta niinhän kai senkin kuuluu mennä. Sitä valoa kyllä löytyy aina jostain.

Kiitos sulle joka luet. 2017 ei ole mulle uusi alku mutta se on mahdollisuus ja aikaa hyvälle jatkolle. En usko että 2017 on tälle blogillekaan uusi alku, mutta me nähdään taas silloin, oli se alkua tai jatkoa. Pimeää tai valoa.

Jyväskylä

Tältä näytti tänä aamuna Jyväskylässä.

Jyväskylään mahtui hetkellinen eksyminen, Lutakko, Olavi-sisko, se uskomaton fakta että olin vihdoin mun Olavi-siskon kanssa samalla keikalla, kasa ihmisiä jotka tapasin ekaa kertaa mutta jotka olivat hyvin ihania, täyden onnellisuuden ja Olavi-euforian hetkiä, mulle ja mun kauniille hymylle omistettu Kultaa hiuksissa, omistuskirjoitettu Elvis istuu oikealla, settilista joka ei ensin ollut mun mutta sitten rakkaudella oli, ihan tosi tärkeitä keskusteluja puoli neljään yöllä, aamuisia ääneenluettuja runoja, ihan hirveästi halauksia, Breakfast at Tiffany's sen kanssa, joka osaa sen ulkoa, maatalouskone ruotsiksi, ihan hirveästi teetä, yhden joulujuhlanäytelmän jälkimmäinen puolisko ja junan ikkunasta niin kauan vilkuttaminen kuin näki vielä asemalle.

Tää on tosi random teksti jonka kirjoitin alunperin instagramin kuvatekstikenttään mutta sit ajattelin että se sopii vielä paremmin tänne.

Mä oon nyt matkalla kotiin. Oon koko junamatkan kuunnellut Olavi Uusivirtaa. Ei yllättänyt mutta ei se mitään. Kiitos Jyväskylä, olit hyvä, muutit pimeyttä kevyemmäksi ja osittain ihan kokonaan keveydeksi.

Syitä hymyillä silloin kun ei muuten hymyilyttäis

- joululomaan on jotain neljä viikkoa

- Adlibriksen pahvilaatikot

- dodien EP spotifyssa

- On My Ownin sointukierto

- kun tää koeviikko saadaan alta pois niin alkaa helpompi jakso

- Olavi Uusivirran keikkaan Jyväskylän Lutakossa on jotain kolme viikkoa

- muut rakkausihmiset silloin Jyväskylässä

- Moon Riverin sointukierto

- haluun mennä kattomaan Fantastic Beasts and Where to Find Them

- junaliput Rovaniemelle ja se että siihen on jotain viis viikkoa että meen sinne

- liian pitkät halaukset

- äiti ripusti jouluvalot ikkunaan

- Haloo Helsingin uuteen sinkkuun enää vaan viikko

- on niin paljon hyviä kirjoja joita voi lukea

- mun mattahuulipunista se joka on kauneimman värinen ja jonka ostin ihan ensimmäisenä

- tyypit jotka kuuntelee

- kun kävelee kotiin päin ja kuuntelee Bohemian Rhapsodya ja alkaa vähän sataa niin että silmälasien linssit kastuu jonkin verran muttei liikaa

tää on vähä niinku tykkään-postaus mut en halunnu kirjottaa en tykkää -osiota joten en kirjottanu sitä ja tarviin asioita jotka hymyilyttää