Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkankaan Kuura oli aivan jotain muuta kuin olin odottanut. Karin Niemen kaunis kansi ja kirjan nimi saivat minut kuvittelemaan hauraan, mystisen ja kauniin tarinan. Kuitenkin heti prologi paljastaa kirjan rajun tyylin, joka ei peittele henkilöiden ongelmia vaan tekee niistä aitoja ja tuntuvia.

Lukion kakkosluokkalaisen Inkan veli joutuu vaipuu koomaan vahingoituttuaan vakavasti. Isku on Inkalle ja äidille kova, kun isäkin on jo menetetty. Kun Inka saa tietää, että kaikki Kuurankeron kaupungin ihmissudet eivät eläkään muurien ulkopuolella, hän päättää, että veli on pidettävä hengissä, keinolla millä hyvänsä.

Kuura käyttää kaikkien tuntemaa ihmissusilegendaa raikkaasti ja fiksusti säilyttäen siinä kuitenkin perinteiset peruselementit. Täysikuu, hopea, tarttuminen puremalla ja kivulias muuntautuminen löytyvät, mutta toisin kuin monissa saman genren romaaneissa, sudet eivät ole muutaman ihmisen tietämä lauma jossain Alaskan rajalla, vaan maailmanlaajuinen yhteiskunnallinen ongelma. Tarina sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on kuitenkin hyvin erilainen kuin se, missä elämme. Kaupunkeja ympäröivät suojamuurit, ja liikennettä valvotaan etenkin täysikuun aikana. Hukkalaumoja valvoo ja tuhoaa kansainvälinen organisaatio Jahti. Kun riski hukkaviruksen eli lykantropian kaupungin muurien sisäpuolelta löytymiseen on, ihmisiä testataan järjestelmällisesti verikokeilla. Vaikka näistä piirteistä saakin hyvin dystopiamaisen kuvan, Nälkäpeli-tyyppinen fiilis ei ehdi tulla. Ihmiset Turun kyljessä sijaitsevassa Kuurankerossa eivät taistele maan päättäjien voimia vastaan pelastaakseen ihmissudet, vaan käyttäytyvät aivan kuin normaalit nykypäivän ihmiset oman maailmansa turvallisuuskriteerit huomioon ottaen.

Moneen otteeseen Kuurasta tulee mieleen Maggie Stiefvaterin Väristys-sarja, niin ikään ihmissusitrilogia. Stiefvaterin trilogiassa ihmissusitarua on käytetty hyvin eri tavalla, ja se onkin juuri sellainen hauras, mystinen ja kaunis, jollaisen luulin tämänkin olevan. Ihmissusien suhtautuminen ihmisiin on molemmissa jollain tapaa samanlainen, salaileva mutta kuitenkin ymmärtäväinen. Mutta vaikka Stiefvaterin kirjojen sudet ovatkin petoja, Pitkäkankaan hukat menevät suden muodossa ollessaan jo hirviön puolelle, sellaiseen tilaan, jossa kaupunkia suojaavat muurit ovat hyvin ymmärrettävä asia. Hukkien vartiontiin ja Jahtiin on kuitenkin vaikea suhtautua mustavalkoisesti, sillä kyseessä on ihmisiä, jotka kantavat virusta ja joutuvat hirviömäiseen tilaan vain yhden yön ajaksi kuukaudessa. Jos lykantropiaa kantava henkilö saadaan kiinni, häntä odottaa kuolemantuomio, mikä on epäreilua ottaen huomioon sen, että viruksen saanut henkilö on sen saamisvaiheessakin joutunut melkein poikkeuksetta asemaan, jossa on tappavan pedon uhri.

Toinen asia, jossa ristiriitaista suhtautumista ei voi välttää, on kirjan päähenkilö Inka. Tämän genren kirjoissa päähenkilötytöt ovat usein fiksuja, huomiotaherättämättömiä ja hyväsydämisiä nuoria naisia. Inka taas on huomiota herättävän hyvännäköinen, välillä hyvinkin sydämetön, tilannetajuton ja itsekäs, kuuluu koulunsa vaikutusvaltaisimpaan jengiin ja hänen paras kaverinsa Aaron, joka on romaanin toinen minäkertoja, on playboy-maineen omaava komea jalkapalloilija. Useissa fantasia- ja nuortenkirjoissa tällaiset hahmot olisivat "pahiksen" asemassa. Tämä on mielenkiintoinen asettelu, ja vaikka sekä Inka että Aaron aiheuttivat ärsytystä ja voitko nyt ymmärtää ettei maailma pyöri vain sun ja sun lähipiirin ympärillä -reaktioita, molemmilla on myös hyvät puolensa, jolloin henkilöt eivät ole tasapaksuja.

Vaikka fantasiakirja onkin, Kuura on jollain tapaa hyvin aito. Se, että kaikki hahmot puhuvat rehellistä puhekieltä ei häiritse, niin kuin se joissain kirjoissa teennäisenä häiritsee, vaan tekee hahmojen kommunikoinnista luontevaa ja muunkin kuin dialogin puhekielityyppisyys vain luontevoittaa tarinaa.

Jossain määrin ilmassa on kliseisyyttä, mutta sitä ei voi ehkä välttää, kun näin pitkälti ihmissusiin pohjansa laskeva kirja on kyseessä. Tarina kuitenkin vetää sataprosenttisesti mukaansa, eikä kirjaa olisi halunnut laskea kädestään, ei edes vaikka kello olisi ylittänyt kaksi yöllä.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti, 2016
355 s.