Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumasen Rambo on saanut huikean vastaanoton monella eri taholla. Viime kesänä se voitti Otavan nuortenromaanikilpailun, siitä on tehty dramatisointi Kansallisteatterin lavalle ja kirsikkana kakun päälle kirja sai tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Olihan näin riemuvoittoa kulkenut nuortenkirja pakko lukea ja katsoa, oliko siitä omasta mielestä nyt siihen, kuinka paljon siitä on kuullut ylistystä.

Kasi- ja ysiluokan välistä kesälomaa aloittelevan Rambon elämä ei ole oikein koskaan ollut ruusuilla tanssimista. Mikään hänen elämässään ei ole ollut normaalia koulukavereihin verrattuna, ei edes etunimi. Isä on lähtenyt jo kun sai tietää äidin olevan raskaana, ja äiti kärsii masennuksesta. Kotona ei ole minkäänlaista päivärytmiä, saati sitten kunnon ruokaa tarjolla, ei ole ollut ties kuinka pitkään. Rambo ja äiti lähtevät lomanviettoon äidin miesystävä Riston (tai Rotan, niin kuin Rambo tätä kutsuu) vanhempien mökille, jossa päivät koostuvat Rambon ihmetykseksi – ja riemuksi – kunnon aamupalasta, lounaasta, päiväkahveista sekä huolehtivista aikuisista, saunomisesta ja uimisesta. Kesäinen kolmen sukupolven yhteisymmärryksen maalaisarki alkaa rakoilla joka suunnasta niin äidin, Riston siskon ja tämän tyttären Liinan kuin Rambon itsensäkin aiheuttamana, ja Rambo huomaa, että rakoilu on itse asiassa alkanut jo kauan sitten ihan kaikkien välisiin suhteisiin, ja on kasvanut jo paljon suuremmaksi käsitteeksi kuin rakoilu.

Sympaattinen Rambo on ihan kelpo romaani. Minäkertoja kuvaa hyvin uskottavasti ADHD-nuoren ja ihan tavallisenkin nuoren mielenmaisemaa. Jokainen 15-vuotias (kuten myös allekirjoittanut) on varmasti kokenut ainakin jollain tasolla Sumasen kuvaamia tunteita. Varsinkin niille nuorille, jotka eivät ole niin paljoa lukeneet, Rambo voi olla kiva lukukokemus, sillä teksti on nopea- ja omalla tavallaan helppolukuista. Vaikka Sumanen käyttää osuvia kielikuvia ja laulunsanoja täydentämään tarinan kulkua, ne eivät mene liian vaikeiksi vähemmänkään lukeneille. 

Kelpo romaani siis, mutta en kyllä hyväksikään sanosi. Vaikka Rambo ja muutkin henkilöt ovat ihan symppistyyppejä joista yritetään kertoa monia puolia, kaikki ovat silti vähän omanlaisia nuortenkirjastrereotypioitaan. Hakea on selvästi yritetty sellaista hienoa "mutta kaikista hyvistä tyypeistä löytyy se paha puoli ja toisin päin" -tasoa mutta se ei oikein vakuuttanut ainakaan minua. Kirjan keskivaiheilla tarina tempaa hetkeksi mukaansa, mutta sitä ei kestä kauan, kun vaikeat ongelmat ratkeavat vähän liian helposti ja kliseisesti, ja erityisesti kirjan loppu ja epilogi jäävät kaikkia ristiriitoja peräkanaa selitteleväksi lätsähdykseksi. 

Itse en siis olisi myöntänyt sitä Finlandia Junioria, mutta ehkä ymmärrän kyllä, miksi päättävä taho sen myönsi. Vaikeita ja ei niin puhuttuja aiheita käsittelevä kirja, joka voisi ehkä saada niitä ei-lukeviakin nuoria lukemaan, ja tyttöpainotteisella nuortenkirjarintamalla päähenkilö on poika. Vähän vaihtelua siis niihin ihan normeihin, ja sehän se juuri on (ainakin olettaisin) sitä, joka päättävää tahoa liikuttaa.

Nadja Sumanen: Rambo

Otava, 2015

238 s.