Mitä ihmettä tapahtui

En ole saanut kirjoitettua mitään kuukauteen. Edellisestä postauksesta on itse asiassa tänään tasan kuukausi ja viimeisimmät runoräpellykset ynnä muut virallisen muumikierrevihkoni lyijykynällä tuotetut sisälmykset on päivätty yli kolme viikkoa sitten.

Se ahdistaa. (Tai ahdisti, mutta tähän aiheeseen pääsemme myöhemmin.) Vaikka kirjoittaminen ei ole todellakaan velvollisuuteni, ja monet tahot ovat sanoneet, että kirjoita sitten kun tuntuu siltä, niin se ahdistaa. Tuntuu velvollisuudelta ja pakolta saada blogiin täytettä ja tuhlattua taas yksi kierrevihon sivu. Vaikka siitä, että vihon sivut eivät saa grafiittia pintaansa, ei edes saa tietää kukaan, jos en sitä kerro (niin kuin teen valittaakseni kaiken ja elämän ylipäätään kamaluutta), silti tuntuu siltä, että olen pettänyt jonkun, jos en kirjoita. Todellisuudessa en petä kirjoittamattomuudella ketään muuta kuin itseni enkä edes itseäni.

Olen sitä ihmistyyppiä, jota maailman pyöriminen jo muutenkin stressaa, ja ei kyllä olisi yhtään energiaa ruveta stressaamaan mistään ylimääräisestä. Koulu, harrastukset, asiat, jotka oikeasti ovat kivoja ja mahtavia, kaikesta onnistun repimään stressaamisen ja en osaa mitään -olon aihetta. Näin viikko sitten unta, jossa uin suuren puulautan alla, syvässä, mustassa ja viileässä vedessä. Lautan alla oli tilaa hengittää, mutta alta ei päässyt sukeltamaan tai muutenkaan tulemaan pois lautassa kiinni olevien metalliverkkojen avulla. Pakokauhu kasvoi.

Olen saanut päähäni mahtavia visioita mahtavista tajunnanvirtateksteistä, laulunsanoista ja pään räjäyttävistä runoista, mutta kun asioita on yrittänyt siirtää paperille, kaikki on tyssännyt kuin seinään. Heti kun ottaa kynän käteen ja alkaa hahmotella tekstiä, huomaa, kuinka huonosti suunniteltu, typerä, turha, muiden sanoja varastava ja itseään toistava teksti oikeasti onkaan. Olen kumittanut monia alkuja, jotka eivät ikinä päättyneet.

Tänään piti äikän kaksoistunnilla kirjoittaa kirja-analyysi omavalitsemastaan romaanista. Valitsin tähän tehtävään Terhi Rannelan kirjan Läpi yön, josta löytyy bloggauskin täältä. Sain kirjan uudelleenlukemisen loppuun ja analyysin suunniteltua eilen yhdentoista aikaan illalla. Tänään kello kahdeksan äikänluokassa otin konseptin, istuin pulpettiini luokkakavereiden sekaan, avasin kirjan ja muistiinpanot, ryhdyin kirjoittamaan analyysia.

Jaa että miksi kerron tämän teille? Onhan sitä ennenkin kirjoitettu esimerkiksi novellianalyysia, eikä tällaista perinpohjaista selontekoa ole tehty. No, ei ole kyllä tällaista oloakaan saatu ennen.

Jossain vaiheessa, kun tekstiä alkoi olla yksi konseptinsivu, aloin päästä kirjoittamiseen oikeasti sisään. Sitaatit kirjasta asettuivat kohdalleen, tekstiä alkoi ryöpytä, kynä alkoi liikkua paperilla nopeammin. Olisi hienon kuuloista sanoa, että unohdin ulkopuolisen maailman kokonaan ja olin täysin omassa kuplassani tekstini kanssa, mutta näin ei käynyt, vaikka lähellä oltiinkin. Katsoin välillä ympärilleni luokassa, katsoin kelloa, jäin hetkeksi miettimään jotain sanaa. Jonkinlaiseen flow-tilaan olin silti päässyt. Äikänope ilmoitti, että voisi alkaa viimeistelemään kesken olevaa virkkeen, saa sitten jatkaa vielä perjantain tunnilla, ja aloin hullun nopeasti kirjoittaa viimeistä kuuden rivin mittaista sitaattia paperiin. Olin saanut selkeän vision siitä, millainen lopun pitää olla, ja halusin saada sen kirjoitettua loppuun tänään, tällä fiiliksellä, tällä flow'lla. Kaikki muut olivat jo nousseet, kun istuin vielä paikallani kirjoittamassa viimeisiä lauseita. Käteni tärisivät, syke oli korkealla. Sain kirjoitettua viimeisen lauseen, vetäydyin tuolissa taaksepäin ja huokasin syvään. Nousin ylös, vein konseptin ja sanoin muutaman sanan äikänopelle, kävelin ulos luokasta ja aloin melkein itkeä. Siskoni ja eräs ystäväni olivat luokan ulkopuolella, syöksyin heidän luoksensa, itkin vähän lisää, selostin olotilaa, rojahdin lattialle istumaan, hengitys lähes hyperventilaatiotasoa, kädet täristen, olo oli aivan mahtava, käsittämättömän mahtava.

Olen nyt päälle vuoden kirjoitellut vähän kaikenlaista enemmän ja vähemmän tosissani, enkä ole koskaan päässyt tuollaiseen flow-tilaan kirjoittamalla. Sitten kirjoitan ROMAANIANALYYSIN ja saan järkyttävän kohtauksen. MITÄ IHMETTÄ JUURI TAPAHTUI?! Siis analyysi, miten ihmeessä voi joutua tähänastisen elämänsä mahtavimpaan flow'hun kirjoittamalla analyysia?!

Läpi yön on minulle tärkeämpi ja samaistuttavampi kirja, kuin olin huomannutkaan. Voin oikeasti poimia kirjasta lauseita, jotka olisin itse voinut kirjoittaa omaan päiväkirjaani. Nämä lauseet ja ajatukset ovat vielä juuri niitä, joita olen miettinyt, murehtinut, stressannut lähiaikoina. Läpi yön riipaisee omalla tavallaan syvältä sielustani. Analysoidessani kirjaa sain siirrettyä konseptille myös omia tunteitani, palan painavasta sielustani, joita juuri noin voi keventää. Kuinkakohan kauan olisin vielä vellonut niissä samoissa ajatuksissa ilman tuota analyysia? Sain siirrettyä ulos itsestäni paljon tunteita, energiaa, ajatuksia, kaikki lyijykynänjälkinä ruutupaperille.

Vieläkin nyt illalla, kun vain ajattelenkin sitä tunnetta, mikä minulla oli aamulla äidinkielen kaksoistunnin jälkeen, pulssini kohoaa vähän. Tämä oli se jäänmurtaja, mitä olen kaivannut, se jäänmurtaja, joka saa ehkä veden taas virtaamaan, sanat tulvimaan ja ryöppyämään. Milloinkohan ja missä tilanteessa saan seuraavan kerran kokea tuollaisen tunteen? Se oli ehkä jotain ainutlaatuista. En edes tiedä, tulenko saamaan analyysistani hyvää numeroa, oliko siinä kaikki vaadittu hyvin ilmaistuna, mutta en voisi kyllä vähempää välittää. Jos on saanut kirjoittamisesta tuollaisen olotilan, jos on kirjoittamisella saanut noin paljon kaikkea roskaa sielusta pois, on aivan sama, onko numero hyvä.

En saanut oikein siirrettyä fiilistäni ja koko juttua tekstimuotoon täydellisesti, tämä ei edes kuulosta niin isolta asialta kuin se oikeasti oli, mutta tämän fiiliksen muistolla eletään kyllä kauan. Ei, mä en ole pohjasta asti täysin onnellinen, mutta mulla on vähän kupliva olo. Tajusin tämän avulla taas (väliaikaisesti), että kirjoitan (vielä) vain itseäni varten, minulla ei ole paineita saada mitään paperille, se ei ole velvollisuuteni. Kirjoittamattomuus ei nyt ahdista. Ja nyt sitä paitsi kirjoitan, kirjoitan! Stressiolo tulee aivan varmasti joskus, ja eivät kaikki ikävämmät ajatukset häipyneet päästäni puf, mutta keskityn, yritän keskittyä, nyt tähän oloon. Koko loppuelämän onnellisuutta ei voi taata, mutta kaikkein tärkein onkin juuri tämä hetki, juuri se hetki, jolloin istuu kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan päiväkirjaa.