John Green: Arvoitus nimeltä Margo

Arvoitus nimeltä Margoa (en edelleenkään tiedä, miten tätä pitäisi taivuttaa, mutta mennään näin) tarvitsi odottaa kirjastosta yllättävän lyhyen aikaa, olin varausjonossa vain pari viikkoa. Olisi luullut, että tätä uusinta suomennosta John Greenin tuotannosta olisi saanut odottaa pidempäänkin, kun siitä on vielä leffakin tulossa ihan lähipäivinä. (Voisi muuten mennä katsomaan sitä. Joo.)

Kuten tästä edellisestä Greenin suomennetusta kirjasta kertovasta tekstistä voitte lukea, suhteeni tähän megasuosioon nousseeseen kirjailijaan on ollut vaiheikas, mieleni on muuttunut moneen kertaan. Mutta kuten aavistinkin aloittaessani  Arvoitus nimeltä Margo -kirjaa, mieli ei muuttunut tällä kertaa. Mielipiteeni Kaikki viimeiset sanat luettuani, eli 'on se Green kuitenkin hyvä', vain vahvistui. Tällä hetkellä mielipiteeni on 'enemmistö on oikeassa' eli kaksi kolmesta lukemastani Greenistä ovat hienoja eli 'on se Green kuitenkin sika hyvä'.

Quentinilla on hyviä kavereita, mutta hän ei ole niitä koulun suosituimpia tyyppejä. Margo Roth Spiegelman taas on niitä koulun suosituimpia tyyppejä, itse asiassa kaikkein suosituin, kaikkein kekseliäin ja hyvännäköisin. Q ja Margo ovat naapureita ja leikkivät (sekä löysivät kuolleen miehen) lapsena, mutta nykyään he eivät juuri kommunikoi keskenään, vaikka Q onkin aina ollut rakastunut Margoon. Eräänä yönä tyttö ilmaantuu Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän mahtavalle kostoretkelle, jolta palatessa moni asia on muuttunut ja alkaa tarina niin Margon kuin itsensäkin etsimisestä.

Arvoitus nimeltä Margo etenee hiukan dekkarimaisesti, mutta kuitenkin uskollisena Greenin edellisten kirjojen tyylille. (Tai ainakin Kaikkien viimeisten sanojen. Luulen kyllä, että huono kokemukseni Tähtiin kirjoitetusta virheestä johtui osittain myös asenteestani koko maailman hehkuttamaa kirjaa kohtaan.) Kaikista viimeisistä sanoista tuttujen kaverien keskeisen läpänheiton, ystävyyden säröjen ja rakkauden ongelmien rinnalla on Arvoitus nimeltä Margossa myös runoutta ja massoittain kielikuvilla leikkimistä. (Rakastan kielikuvia, metaforat on kultaa!)

Kun rupesin enemmänkin vertaamaan tätä kirjaa ja Kaikkia viimeisiä sanoja, huomasin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Se ydinporukka koostuu molemmissa kirjoissa kolmesta pojasta ja yhden tyttöystävästä plus yhdestä upeasta ja tavoitellusta tytöstä joka on se arvoitus, se keskus. Porukan sisäiset suhteet ovat kirjoissa hyvin erilaiset, mutta koostumus on sama! Molemmissa leikitellään kuolema-teemalla, puretaan ongelmia, eletään jokapäiväistä elämää ja toteutetaan mahtavia suunnitelmia minuutilleen.

Niin ja se läpänheitto. Nauroin seuraavalle kohdalle katketakseni. On ostettu ruokaa, Lacey on halunnut hedelmiä, jotain terveellistä, ja Quentin unohtanut ne täydellisesti. Matkassa on kuitenkin Mummon pikkuleivät -nimisiä keksejä ja Ben rauhoittelee Laceyta: " Voit syödä Mummon pikkuleipiä. Ne eivät ole ihmiselle pahaksi. Mummo on leiponut ne. Mummot eivät halua kenellekään pahaa." Nauroin katketakseni hyvin monessa muussakin kohdassa, mutta jos haluaisin kirjoittaa tähän ne kaikki kohdat, kirjoittaisin tätä postausta vielä hyvin kauan.

Arvoitus nimeltä Margoa lukiessani tein muutakin kuin nauroin. Ei, en itkenyt, mutta se pari hiljaista mietintäminuuttia jokaisen kiinni käännetyn takakannen jälkeen venyi tämän kirjan kanssa vähän pidemmäksi. Välillä kirjassa ärsytti liiankin pitkään paikallaan junnaaminen mutta suurimmaksi osaksi lukukokemus oli hyvin positiivinen. Olipa hyvä kirja. John Greenin mukaan lähden uudestaankin, jos kirjoja suomennetaan lisää.

Teos: Arvoitus nimeltä Margo
Tekijä: John Green
Alkuperäisteos: Paper Towns (2008)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY, 2015
Sivuja: 399
Kirjan vuoden lukuhaaste: Siis nyt alkaa olla se aika vuodesta, että tämä ei mene edes soveltamalla mihinkään noista kohdista. Pitäisi ruveta lukemaan suunnitelmallisemmin, katsoen enemmän listaa..

Kirjankansibingo: valokuva