Kerstin Gier: Smaragdinvihreä

Smaragdinvihreä on Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa -trilogian viimeinen osa. Olen lukenut aiemmat osat suunnilleen puolitoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Olin silloin niistä todella vaikuttunut, mutta kun ehkä puoli vuotta sitten luin ne uudestaan, mahtavuus oli aika lailla hävinnyt, mutta tykkäsin kuitenkin.

Gwendolyn Shepherd on lontoolainen lukiolaistyttö, joka on saanut tietää kantavansa aikamatkaajageeniä. Hänen täytyy siis suorittaa joka päivä aikamatka menneisyyteen, yleensä vain tekemään läksyjä tyhjään huoneesen, mutta joskus myös tanssiaisiin ja vaarallisiinkin tilanteisiin maagisen kronografin avulla. Kahteentoista aikamatkaajaan kuuluu myös ihana ja komea Gideon (minusta tosin todella ärsyttävä. Oletteko huomanneet, että en melkein ikinä tykkää niistä kirjan halutuimmista ja ihanimmista miespäähenkilöistä?), johon Gwen on auttamattomasti rakastunut. Nyt on ryppyjä rakkaudessa, kun Gwen ei ollenkaan tiedä, oliko Gideonin antama rakkaudentunnustus yhtään todellinen. Särkynyttä sydäntä ei ehdi parannella, kun Gwendolynin ja Gideonin täytyy suorittaa tehtävänsä aikamatkaajana ja selvittää salaperäisen Saint-Germainin kreivin salaisuuksia, oli sydän särkynyt tai ei.

Smaragdinvihreä on nopealukuinen, kevyt ja suurimmaksi osaksi ihan kiva kirja. Se sopi hyvin luettavaksi vuorotellen koulukirjojen kanssa, kun se ei ole mitään syvällistä kirjallisuutta. Jotkut hahmoista, kuten Gideon, Gwen ja Gwenin serkku Charlotte ärsyttivät minua kauheasti. Tai Charlotte ei oikeastaan ärsyttänyt, vaan näkökulma, josta häntä katseltiin, ärsytti. Charlotte on hyväkäytöksinen, kaunis ja taitava kaikessa ja hänen olisi oikeastaan pitänyt saada aikamatkageeni. Gwen suurinpiirtein vihaa Charlottea, kuten Gwenin sisarukset ja äitikin. Charlottelle ei heru missään vaiheessa yhtään empatiaa, hänet kuvataan aina vain itsekkääksi ja tyhmäksi, vaikkei pohjimmiltaan varmasti ole. Gwen taas rypee itsesäälissä ja suurennelluissa sydänsuruissaan ja Gideon nyt vain on ihan liian täydellinen. Gwenin ystävä Leslie taas on ihanan symppis. Hänen hullut ideansa ja järjestelmällisyytensä on ihanaa, edes yksi kiva hahmo siis. Ja Xemerius, mahtava henkiolento, joka nauratti aina vain.

Kun luin tätä kirjaa, mieleeni tuli Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Ei siis siten, että nämä kaksi kirjaa olisivat samanlaiset, vaan vertailun kannalta. Tilastollisessa todennäköisyydessä kohdata se ainoa oikea siirappisuuden ja yliromanttisuuden vaara on juonen kannalta todella suuri, mutta vaara on vältetty loistavasti, ja siksi siitä kirjasta pidänkin. Smaragdinvihreä on välillä suorastaan siirappisuuden ruumiillistuma. "Tekisin mitä vain puolestasi" ja "ah, kuinka rakastankaan sinua" -huudahdukset menevät ihan överiksi. Kirjan kansi on aika hieno, en vain ole ikinä ymmärtänyt noiden minkä lie hirviöiden ja oravien tarkoitusta.

Vaikka negatiivisia asioita on nyt tullut paljon, tarkoitukseni ei ollut lytätä Smaragdinvihreää aivan maan tasalle. Se oli suurimmaksi osaksi sellaista ihan mukavaa ja kevyttä luettavaa, jota on aina joskus hyvä lukea, jos pystyy kestämään ne ärsyttävät asiat.

Kirja: Smaragdinvihreä
Tekijä: Kerstin Gier
Alkuperäinen kirja: Smaragdgrün (2010)
Suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus, 2014
Sivuja: 480