Auttamattomasti kasvamassa runotytöksi

Nyt on kuulkaas päässyt käymään niin, että olen alkanut tykkäämään runoista. Siis lukemaan runoja. Ja kirjoittamaan runoja. Ellen vuosi sitten olisi sanonut: "Osaatsä muka kirjottaa runoja? Salli mun nauraa!" Mutta tämän päivän Ellen sanoo: "Jep, se on kivaa!"

Luulen, että tämä koko asia on herra Shakespearen syytä. Voit lukea rakastumiseni Romeoon ja Juliaan täältä, ja Kesäyön unelmaan täältä. Shakespearen runollinen kieli oli ja on mahtavaa, ihanaa, täydellistä. Rakastuin siihen aivan päätä pahkaa, ja rakastunut olen edelleen. Kesäyön unelman jälkeen tartuin runollisen kielen huumaamana Saima Harmajan runokokoelmaan. Olen lukenut ehkä pari vuotta sitten Saimalle lähetetyistä kirjeistä koostetun kirjan, josta pidin. Sen lukemisen jälkeen äitini toi minulle kirjastosta Saiman runoja, mutta en ollut vielä sillä aaltopituudella, että olisin jaksanut ruveta niitä lukemaan. Shakespearen jälkeen muistin Saima Harmajan ja menin kirjastoon. Kannattikin mennä. Saiman runot ovat loistavia. Niissä teemoina vaihtelevat rakkaus, onnellisuus, perhe ja kuolema. Saima oli sairaalloinen koko elämänsä ajan ja kuoli vuonna 1937, ollessaan vain 24-vuotias. Valitsin kirjaston suurehkosta Harmaja-valikoimasta kokoelman Sydämeni soi vain sen kannen perusteella. Tämä jos mikä on kaunis kirja! Kuva on tuossa ylhäällä. Kirja sisältää runoja ja päiväkirjamerkintöja niin onnen kuin tuskankin ajalta Saiman elämästä.

Olin kirjoittanut joitain runoja jo ennen Saima Harmajaa ja jopa jo ennen Shakespearea. Niitten jälkeen kuitenkin aloin kirjoittaa enemmän ja parempia (ainakin omasta mielestäni parempia) runoja. Runojen kirjoittamisesta on nyt tullut minulle eräänlainen henkireikä päiväkirjan rinnalle. Olen jo julkaissut kolmesta runosta kuvan Instagramissa, mutta ajattelin kirjoittaa ne nyt tännekin, niin että myös te ei-instalaiset voisitte lukea mieleni tuotoksia.

Syksy

Punaiset lehdet vaahterapuissa
aamu on hiljainen 
ja harmaa, niin harmaa

Taivas vihmoo vettä hiljalleen,
kaikilla on kiire 
eteenpäin ja täältä pois 

Kirkkaita värejä sumeassa mustuudessa,
katu täynnä lehtiä,
sielut hytisevät viimassa

Vain ne punaiset lehdet vaahteroissa
ja niin tuli syksy 
ja lehdet putosivat 
___

Pakkasta. 
Villapaita päälläkään ei enää tarkene.
Räntää pisaroi. 
Pipo on jo märkä, sielunkin saa kohta vääntää kuivaksi.
Kellään ei ole aikaa.
Kukaan ei vastaa epätoivoisiin kutsuhuutoihini.
Mutta kun pääsee kotiin, 
he istuvat television ääreen juomaan kaakaota.
Ei minullakaan ole aikaa,
mutta mukaan sohvalla kirjoittamassa päiväkirjaa. 
Huutoni palaavat kaikuna takaisin.
Kirjahylly tuijottaa minua surullisesti naamionsa takaa.
Kuurankukka ilmestyy ikkunaan,
se tarkoittaa, että kaikki voi vielä kääntyä hyväksi.
Pakkasta.
___

Pimeys valtaa maan.
Jo niin varhain, samettiviitta harteillaan
se astelee läpi synkän maailman 
synkentäen kaiken entisestään. 
Vasta aamulla seuraavan kerran 
valon kuningatar saapuu takaisin
riemastuttamaan eläjien päivää,
ja taas niin varhain 
pimeys samettiviitassaan 
tekee elämisestä surullista.
Vain jos olemme onnellisia,
voimme hiukan horjuttaa pimeyden valtaa.
Niin, olemalla onnellisia.

Siinä siis kolme runoani tältä syksyltä. Aion ainakin pöytälaatikkoon kirjoittaa niitä vastaisuudessakin. Olkaa onnellisia ja rakastakaa runoja.❤