Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

 

Aloitin Uinuvien kirjojen kaupungin lukemisen hieman ristiriitaisin tuntein. Odotin tämän kirjan lukemista innolla siksi, että pidän kirjoista, jotka kertovat kirjoista. Ainakin yleensä. Toisaalta takakansitekstin perusteella oletin, että tämä on kirja, jossa on vähän liikaa fantasiaa minun makuuni. Molemmat odotukset toteutuivat, sekä positiiviset että negatiiviset.
    Kirjan päähenkilö on Hildegunst von Mythenmetz, nuori lohikäärme, joka asustaa Lohikäärmelinnoituksessa, paikassa jossa kaikki ovat kirjailijoita. Hildegunst saa runokummiltaan Danzelot von Tavutorvelta (kyllä, kaikilla kirjan henkilöillä on tällaiset nimet...) perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen, tarinan, joka kääntää lukijansa maailman ylösalaisin, niin hyvin se on kirjoitettu. Hildegunst lähtee Kirjalistoon, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään tekstin kirjoittajaa ja selvittämään sen ja ornon, salaperäisen voiman, salaisuutta. Mutkia tulee taas kerran matkaan. Hildegunstin matkasta tuleekin vaarallisempi kuin kukaan on osannut odottaa. Kirjaliston kirjat nimittäin pystyvät paitsi hurmaamaan, myös puremaan, myrkyttämän ja jopa surmaamaan. Kaupungin alla ovat myös katakombit, joissa asustelee niin kammokirjakkaita ja spinxxxxejä kuin vaarallinen Varjoruhtinaskin.
     Uinuvien kirjojen kaupunki on kirjoitettu minäkertojana Hildegunstin näkökulmasta. Kirjassa sanotaankin, että sen on kirjoittanut Hildegunst von Mythenmetz ja vain Zamonian kielestä kääntänyt Walter Moers. Hahmojen nimet ovat tosi ärsyttäviä, en ikinä muistanut, kuka on kuka, kun kaikkien nimi on joku Phistomefel tai Harppupökkö. Myös se, että päähenkilö on lohikäärme, oli ainakin minulle todella häiritsevä tekijä. Kuvittelin koko ajan Hildegunstin ihmiseksi. Kun yritin kuvitella hänet lohikäärmeeksi, koko tarina alkoi tuntua jotenkin tyhmältä ja lastenohjelman käsikirjoitukselta, joten lopulta päädyin siihen, etten enää yritäkään, ja ihminen saa luvan kelvata. Lisää negatiivisia puolia: tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja asioita selitellään aivan liikaa. Vain itkevien varjojen sanavarastosta puhutaan varmaan viisi sivua. Hildegunstin vaaroihin joutumista selitetään kuusi sivua ja sitten tulee yllättävä pelastus, josta kerrotaan kahdessa lauseessa. Seuraavaksi alkaakin jo seuraava vaara.
   Oli Uinuvien kirjojen kaupungissa hyviäkin puolia. Erilaisia fontteja ja fonttikokoja on käytetty taitavasti ja hauskasti. Moersin kerrontatyyli on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, vaikka miinuskohtia onkin. Tämä on myös yksi niistä harvoista nuortenkirjoista, jossa on kuvia. Vaikka miinuspisteiden lista onkin pitkä, tilanne tasapainottuu jonkin verran ihan vain sen takia, että kirjakkaat ovat niin söpöjä!

Kirja: Uinuvien kirjojen kaupunki
Tekijä: Walter Moers
Alkuperäinen kirja: Die Stadt der Träumenden Bücher
Suomentanut Marja Kyrö, Otava 2008
Sivuja: 522