Hevikimmat ei ole bändikuvaus kuten Nietos, kuten luulin aloittaessani lukemaan sitä. Se oli musiikinkuuntelijoiden kuvaus. Pinni, Anita ja Leea ovat parhaat kaverit 80-luvun Ylä-Käpylässä. Kirja seuraa heidän elämänvaiheitaan 13-vuotiaista 16-vuotiaiksi. He kuuntelevat heviä, välillä angstaavat ja välillä riehuvat, polttavat tupakkaa ja juovat itsensä humalaan alaikäisinä. Varsinaisia ongelmanuoria siis, ainakin nykymittapuun mukaan. Muunlaisia nuoria kirjassa ei sitten olekaan. Herää kysymys, ovatko kaikki Käpylän teinit olleet 80-luvulla tällaisia, vai onko kirjan tapahtumista vain jätetty hyvinkäyttäytyvät teinit pois. Ehkä nämä jo mainitut ongelmanuoret eivät vain ollenkaan huomioineet heitä. Hevikimmoissa käydään läpi Pinnin, Anitan ja Leean kahden viikon poikaystävät, uudet levyt, kaverien karmeatkin kohtalot, keikoilla käymiset ja kaikenkarvaiset bileet. Tytöt tekevät tuttavuutta Käpylän kuohkeimpaan hevikermaan, ala-käpyläläisiin poikiin, joilla on kaikilla kitara, nahkarotsi ja mahtava hevifleda. Välillä hahmot puhuivat stadin slangia niin paljon, että se oli minulle silkkaa hepreaa.
Kirjan takakannessa oleva Etelä-Suomen Sanomien kommentti kirjasta on aivan oikeassa: ''Hevikimmat jytisee eteenpäin vastustamattomasti kuin paraskin hevibiisi.'' Se todellakin jytisi eteenpäin vastustamattomasti. Vaikka se olikin paikoin jotenkin ahdistavakin lukea, en tiedä miksi, sitä oli vain pakko jatkaa eteenpäin. Kirja oli mielenkiintoinen kuvaus 80-luvun teiniyhteisösta, ja pienestä ahdistavuudestakin huolimatta oikeastaan pidin Hevikimmoista. Siitäkin huolimatta, että en pystynyt samaistumaan kehenkään missään vaiheessa, ja siitä, että kirjan henkilöiden kielenkäyttö oli välillä todella rumaa, mitä en tykkää lukea. Olisin myös pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kuuntelisin hevikimmojen kuuntelemaa musiikkia, sillä henkilöt keskustelevat koko ajan Van Halenin uudesta levystä, käyvät Deep Purplen keikalla ja kuuntelevat keskellä yötä Black Sabbathia. Kiitos isäni kuunteleman musiikin, tiesin suurimman osan bändeistä, joista oli puhe, ja joitain biisejäkin, mutta mielipiteeni tuollaisesta musiikista vain on aika negatiivinen. Yritin kuitenkin ottaa Hevikimmojen lukemisen täysin mielenkiintoisena kuvauksena, joten nuo minua häirinneet asiat eivät häirinneet kauheasti.
Kirjassa käytetään preesensiä yleensä käytetyn imperfektin sijasta, jota ensin ihmettelin, kertoohan se kuitenkin selvästi menneisyydestä, mutta muutaman luvun (jotka muuten ovat tosi lyhyitä) jälkeen preesens alkoi tuntua ihan toimivalta ratkaisulta. Hevikimmat oli synkkä, mutta varmasti hyvin kuvaava kirja, ja sen loppu sai jostain syystä minut hymyilemään ja ajattelemaan, että kyllä ne paremmat päivät koittavat jossain vaiheessa kaikille.
-Ootteko te sitä mieltä, että silloin kun sanoo jollekin kundille ''mä rakastan sua'', silloin menee tosi huonosti? -Eipä ole vielä päässyt tommosia sammakoita suusta, Leea kuittaa ja sipaisee kielellä suupieltään. -Voipi olla, tuumaa Anita ja kissansilmät välkähtävät sinisinä. -Riippuu kehen rakastuu! -Nyt suljetaan, kassamummo keskeyttää ystävällisesti. Tytöt keräävät kiltisti kimpsunsa ja kampsunsa ja kääntyvät vielä ovelta vilkuttamaan. Teräsmummo nostelee reteästi tuoleja pöydälle, pyyhkäisee otsaansa ja heilauttaa kättään. -Huomiseen, tytöt.Kirja: Hevikimmat
Tekijä: Riina Katajavuori (1999)
Sivuja: 244
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina ♥