keskiviikko 18. tammikuuta 2017

La La Land

Viime vuoden lopussa maailmalla ja nyt tammikuussa Suomessa ensi-iltansa saanut La La Land on jotenkin hyvin ainutlaatuinen elokuva. Kun ensimmäinen kohtaus lävähti valkokankaalle, ihmiset nousevat ruuhkassa autoistaan, puhkeavat lauluun ja alkavat tanssia, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen "tehdäänkö tälläsiä leffoja oikeesti vielä". Ilmeisesti ainakin kannattaa tehdä, jos tulos on ehdokkuus seitsemään Golden Globeen ja jokaisen ehdokkuuden voittaminen.

Juonen kulku on pitkälti ennakoitavissa ja klassinen musikaalirakkaustarina, mutta siihen on tuotu joitain teräviäkin särmiä, jotka nostavat sen liian siirappisuuden vaarasta pois ja musikaalimaailmasta realistiseen elämään. Se on jazz-pianistin ja näyttelijän rakkaustarina, joiden kummankin täytyy löytää oma tiensä niin toistensa avulla kuin ihan omat taistelut taistelemalla.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Justin Hurwitz, ja hän on tehnyt uskomattoman hyvää työtä. Musiikista löytyvät tarttuvat laulumelodiat, vielä tarttuvammat pianoriffit ja tanssimaan vaativat instumentaalibiisit. Siinä on niin tarinan ja päähenkilöiden mukana kulkevia jazz-biisejä ja musikaalien kultavuosikymmenten klassisia orkesterisovituksia kuin nykypäivän konemusiikin ulottuvuuksiakin. En ole viime perjantaista lähtien kuunnellut melkein mitään muuta kuin La La Landin soundtrackia, kestää neljäkin alusta loppuun -kuuntelua peräkkäin.

Pääparia esittävät Ryan Gosling ja Emma Stone eivät ole ihan yksiselitteinen valinta tällaisen musikaalitykityksen suurimpiin laulurooleihin. Molemmilla on niin näyttelijä- kuin musiikkitaustaa, mutta kummankaan lauluääni ei ole vahva Broadway-ääni. Isoissa laulukohtauksissa hiukan kyseenalaistin valintaa, mutta toisaalta mietin, että eihän musikaalilaulajien tarvitse aina ollakaan sellaisia. Molempien äänet ovat lopulta hyvällä tavalla mielenkiintoiset ja pääsevät todella hyvin oikeuksiinsa soolobiisiensä aikana; Goslingin City of Stars ja Stonen Audition ovat huikeat juuri näillä äänillä.

Ja etenkin tanssikohtauksissa Goslingin ja Stonen välillä kipinöi. Oli kyseessä sitten vain näiden kahden välinen kohtaus steppikengät jalassa tai värikäs ja energinen joukkokohtaus, heitä on ilo katsella.

La La Land on elokuva vahvasti vanhojen musikaaliklassikoiden hengessä, josta on puhuttu jopa nykypäivän Singing in the Rainina. Se on rakkaustarina, jossa on niin hattaraisemmat kuin kivisemmät polkunsa ja jonka suurimmaksi teemaksi nousee omien unelmien takana seisominen.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Tykkään pt 5

En tykkää

- aamujen pimeydestä
- iltapäivien ja iltojen pimeydestä
- jäisistä jalkakäytävistä
- lapasten kotiin unohtamisesta
- pettymyksistä
- välinpitämättömyydestä
- kursseista jotka oli ensin mielenkiintoisia mutta nyt vaan kyllästyttää
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki on niin tiukassa ettei sitä saa auki
- siitä kun on sellainen olo kuin olisi mustepullo jonka korkki aukeaa liian helposti eikä sitä saa kiinni ennen kuin se on valunut kokonaan pois mustana ja tahmeana ja tahraavana ja kauheana


Tykkään

- Skam-sarjasta
- Sherlock-sarjan uudesta kaudesta
- Ed Sheeranin Shape of Yousta ja Castle on the Hillistä
- La La Landista
- La La Landin soundtrackista
- spotify premiumista
- tyypeistä jotka välittää

lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitos vuodesta 2016



Vuoteen mahtuu paljon. Voi että kun taas meni vuosi niin nopeasti, ne sanovat.

Mä en usko uudenvuoden lupauksiin. Enkä siihen, että uusi vuosi on uusi alku ja puhdas pöytä ja kaikki muuttuu heti paremmaksi kun saadaan tämä kauheuksien vuosi 2016 alta. Ei mikään muutu heti sillä kellonlyömällä.

Kuulostipa kurjalta, en mä niin tarkoittanut. Uusivuosi ei vain ole ihan minun juhlani mutta onhan se silti ihan kiva siirtyä uuteen vuoteen, menasin juuri kirjoittaa että aloittaa puhtaalta pöydältä vaikka juuri sanoin etten usko sellaiseen. Niin, kai sitä silti jokainen aina joskus toivoo, uutta alkua.

Ja en mä sano etteivät asiat voisi muuttua. Ne muuttuvat, koko ajan ja joka suuntaan ja myös parempaan, mutta muutos vie aikaa, se ei tapahdu yhtäkkiä ihan vain sen takia, että meidän kalenterijärjestelmämme mukaan tässä vuodessa oli 366 päivää ja tänään sattuu olemaan se kolmassadaskuudeskymmeneskuudes.

Vuoteen mahtuu paljon, niin mahtui tähän tänään loppuvaankin.

Kävin peruskoulun loppuun ja vaikka hommasta alkoi jo mennä maku niin se jätettiin kunnialla ja apulaisrehtori ojensi koulun parhaan keskiarvon stipendin. Hain lukioon, pääsin lukioon, siihen lukioon mihin halusin, nyt olen siinä lukiossa enkä mihinkään muualle vaihtais.

Tutustuin hirmuiseen kasaan uusia ihmisiä, tutustuin paremmin toiseen kasaan ihmisiä, joistain tuli tärkeitä heti ja joistain vähän ajan päästä ja joitain ihmisiä jää aina taakse mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Huomasin kuinka monet erilaiset asiat voivat tuoda ihmisiä yhteen. Kuinka jotkut parhaat ystävät voivat asua ympäri maata ja silti olla parhaita ystäviä. Huomasin kuinka joillekin ihmisille on luonnostaan enemmän auki kuin toisille ja se ei haittaa, se on jopa helpottavaa.

Luin 52 kirjaa. Puhuin täällä niistä kymmenestä. Korjasin vihdoin aukon yleissivistyksessä ja luin vihdoin Tarun sormusten herrasta. Luin 14 kirjaa englanniksi. Luin itselleni uusia lempikirjoja, luin vanhoja lempikirjojani, luin melkein koko vuoden läpi hirmu hyviä kirjoja. (Käy kurkkaamassa mun Goodreadsista, jos kiinnostaa.)

Tein paljon musiikkia ja useimmiten se kantoi vaikka aina sitä ei ollut fiilistä tehdä (ja sekin on ok jos ei aina ole fiilistä). Tein teatteria näyttämölle jonka katsomo vetää kolmesataa ihmistä ja se oli ihan parasta. Löysin laulamisen.

Oli Haloo Helsingin tauko mutta ehkä jopa ihan hyvä että oli, sillä tilalle mahtui ihan hirveän paljon Olavi Uusivirtaa.

Päiväkirja tuntui pakottamiselta, lopetin sen, aloitin uudestaan kun tuntui siltä että tarvitsin sitä. Kävin elokuvissa enemmän kuin ikinä. Katsoin kaikki Downton Abbeyn tuotantokaudet. Olin ennen kesälomaa tuhat kertaa kipeä mutta kesäloman jälkeen en kertaakaan.

Vietin tunteja rappusilla ja laiturilla ja kallioilla ja lattioilla puhuen puhelimessa ja kasvokkain, istuin liian kauan kemianluokan edessä selkä seinää vasten, lähdin paikoista joissa ei pystynyt olemaan kokonainen, jännitin ilman syytä ja syyn kanssa enkä uskaltanut sanoa ääneen. Kiitos sulle joka olit puhelimen toisessa päässä, sulle joka istuit vieressä koko ajan, sulle jolle uskalsin sanoa, sulle joka lupasit että aina saa soittaa, sulle jotka halasit ja sait hengen taas kulkemaan. Teitä on paljon, kiitos teille, jokaiselle joka tunnistaa tästä edes hitusen itseään.

Huomasin kuinka tärkeä meri on, löysin Suomenlinnasta lempparikallioni ja siitä tuli se paikka, jossa on helppo hengittää ja olla, silloinkin kun ei muuten olisi. Huomasin tarvitsevani auringonvaloa (lempivuodenaikaani ei tarvitse enää miettiä, se on kevät), huomasin että porukassa on monesti kivaa mutta aina ei jaksa lähteä ja on sallittua jäädä kotiin kun muut lähtevät kevätjuhlan jälkeen ulos. Löysin hetkiä ja paikkoja ja ajatuksia joissa on hyvä olla, ihmisiä jotka näkee kokonaisena, kiitos niille.

Ei se helppo vuosi ollut, on ollut myös mustaa ja pimeää, paikoin liikaa mustaa ja pimeää joka suunnasta mihin katsoo. Mutta niinhän kai senkin kuuluu mennä. Sitä valoa kyllä löytyy aina jostain.

Kiitos sulle joka luet. 2017 ei ole mulle uusi alku mutta se on mahdollisuus ja aikaa hyvälle jatkolle. En usko että 2017 on tälle blogillekaan uusi alku, mutta me nähdään taas silloin, oli se alkua tai jatkoa. Pimeää tai valoa.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Jyväskylä



Tältä näytti tänä aamuna Jyväskylässä.

Jyväskylään mahtui hetkellinen eksyminen, Lutakko, Olavi-sisko, se uskomaton fakta että olin vihdoin mun Olavi-siskon kanssa samalla keikalla, kasa ihmisiä jotka tapasin ekaa kertaa mutta jotka olivat hyvin ihania, täyden onnellisuuden ja Olavi-euforian hetkiä, mulle ja mun kauniille hymylle omistettu Kultaa hiuksissa, omistuskirjoitettu Elvis istuu oikealla, settilista joka ei ensin ollut mun mutta sitten rakkaudella oli, ihan tosi tärkeitä keskusteluja puoli neljään yöllä, aamuisia ääneenluettuja runoja, ihan hirveästi halauksia, Breakfast at Tiffany's sen kanssa, joka osaa sen ulkoa, maatalouskone ruotsiksi, ihan hirveästi teetä, yhden joulujuhlanäytelmän jälkimmäinen puolisko ja junan ikkunasta niin kauan vilkuttaminen kuin näki vielä asemalle.

Tää on tosi random teksti jonka kirjoitin alunperin instagramin kuvatekstikenttään mutta sit ajattelin että se sopii vielä paremmin tänne.

Mä oon nyt matkalla kotiin. Oon koko junamatkan kuunnellut Olavi Uusivirtaa. Ei yllättänyt mutta ei se mitään. Kiitos Jyväskylä, olit hyvä, muutit pimeyttä kevyemmäksi ja osittain ihan kokonaan keveydeksi.

torstai 24. marraskuuta 2016

Syitä hymyillä silloin kun ei muuten hymyilyttäis

- joululomaan on jotain neljä viikkoa
- Adlibriksen pahvilaatikot
- dodien EP spotifyssa
- On My Ownin sointukierto
- kun tää koeviikko saadaan alta pois niin alkaa helpompi jakso
- Olavi Uusivirran keikkaan Jyväskylän Lutakossa on jotain kolme viikkoa
- muut rakkausihmiset silloin Jyväskylässä
- Moon Riverin sointukierto
- haluun mennä kattomaan Fantastic Beasts and Where to Find Them
- junaliput Rovaniemelle ja se että siihen on jotain viis viikkoa että meen sinne
- liian pitkät halaukset
- äiti ripusti jouluvalot ikkunaan
- Haloo Helsingin uuteen sinkkuun enää vaan viikko
- on niin paljon hyviä kirjoja joita voi lukea
- mun mattahuulipunista se joka on kauneimman värinen ja jonka ostin ihan ensimmäisenä
- tyypit jotka kuuntelee
- kun kävelee kotiin päin ja kuuntelee Bohemian Rhapsodya ja alkaa vähän sataa niin että silmälasien linssit kastuu jonkin verran muttei liikaa


tää on vähä niinku tykkään-postaus mut en halunnu kirjottaa en tykkää -osiota joten en kirjottanu sitä ja tarviin asioita jotka hymyilyttää

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Valoa ja pimeää ja vaaleanpunaisia pilviä

Lumi tuli nopeasti. Tuoden valoa, niin paljon valoa.

Kun ensimmäisenä kunnon lumipäivänä heräsin seitsemältä, ihmettelin, miten sälekaihdinten välistä hiipi valkoisille seinille sinertävää valoa eikä sitä mustinta mustaa. Se oli lumi.

Kävelin kouluun, tiet eivät olleet vielä edes muuttuneet ruskeanharmaaksi sohjoksi eikä jalkakäytävillä ollut vielä valkoisuuden rikkovia varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä -kylttejä. Lunta satoi lisää. Oli valkoista ja vähän sinistä ja niin valoisaa.

Lähdin lumiviikonloppuna pienelle kävelylle ja löysin itseni jonottamasta Suomenlinnan lauttaan. Tajusin ikävöiväni liikaa sitä, että on meren ympäröimänä. Olin sitä ennen ollut Suomenlinnassa viimeksi syyskuun lopussa. Lempparikallio oli oma itsensä mutta silti erilainen, niin valkoinen ja sininen ja vähän violetti. Ja niin kovin hiljainen.

Talvi pysyi ehkä kaksi viikkoa, käänsi sitten selkänsä ja lähti ihan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kun heräsin taas aamulla seitsemältä ja musta, hiukan vihertävä musta hiipi sälekaihdinten raoista, en muistanut, että se oli ollut syksyn normaalitila ennen lunta. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut taas hämäräksi, kaikki muukin kuin huone ja kaikki se hämärä tila ulkona.

Mutta sitten kun pääsi ulos, se tuntui vähän keväältä. Ei paljoa, mutta vähän.

Lauantaiaamuna ennen yhdeksää ratikkapysäkillä ei ollut ketään muita kuin minä ja taivaalla näkyi kolme neljännestä valkeasta kuusta ja vaaleanpunaisia pilviä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Yritän tarttua kivoihin asioihin

Olen alkanut taas kirjoittaa päiväkirjaa. Aloitin kaksi viikkoa sitten tämän blogin tekstikenttään yhtä sellaisista täältä kasoittain löytyvistä fiilispostausta (niin, jollaista tämäkin edustaa), mutta huomasin lauseiden vähitellen luisuvan sitä tyyliä kohti, jolla olen kirjoittanut päiväkirjaa. Tajusin, että sen tekstin paikka ei ole täällä, kirjoitin loppuun, poistin alusta sinne aluksi päätyneet julkaisukelpoisen tekstin liirumlaarumit, loin yksityisen blogin ja copy pastetin sinne. Neljä merkintää kahden viikon sisään ja voi kuinka rakkaan päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu taas niin hyvältä. Ei siltä kuin se on viime kuukaudet tuntunut, siltä kun pakoketusti yrittäisi maalata vesiväreillä maisemaa kuivalla pensselillä, jota joutuu hinkkaamaan paperiin, vaan siltä kuin olisi täysi peiteväripullo ja saisi vain valutettua maalia ulos.

Tähän väliin voisi sanoa jotain siitä, kuinka neidillä on ensin niin monta valituksen aihetta koulun digiloikasta, kuinka yksi argumentti on se, että ruudun ääressä istuminen vain lisääntyy ja lisääntyy, ja sitten alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa digitaalisesti, mutta ehkä jätämme tämän aiheen huomiotta.

Yläasteella varoiteltiin siitä, kuinka lukio on vaikeaa, lukiossa numerot laskevat ja lukiossa meidän kympin tyttöjenkin täytyy oppia että kasikin on hyvä numero, kirjaimellisesti hyvä. Toisaalta vähän pelotti, toisaalta mietin että kyllähän lukiossakin aika samalla tavalla opiskellaan, jos peruskoulusta pääsee kympin keskiarvolla niin kai ainakin osan nyt siellä voi pitääkin.

Aina ennen helpolta tuntunut matikka tuntuu nyt vaikealta. Sama enkun kanssa. Luulin psykologian kiinnostavan, mutta kurssilla oli sähköinen oppikirja eikä tunneilla tehty muuta kuin luettiin kappaleita ja tehtiin kirjan tehtäviä, eikä oikein innostanut.

Eilen tulivat ykkösjakson tulokset: neljästä kurssista ysi ja yhdestä kasi. Toisaalta se on selkeä pudotus yläasteen numeroihin, ja jos saan aina minulle helpolta tuntuneesta enkusta kasin, ranskan numero tulee olemaan katastrofi. Mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys, numerot sentään olivat melkein kaikki kiitettäviä ja ei mun tarvitse saada kymppiä kaikesta (tärkein oivallus!!!). Pääsen lukiosta kunnialla läpi muutenkin.

Viikon biisit: Pentatonixin Hallelujah, Sannin Mörköjä, Ellinooran Elefantin paino, Mikael Gabrielin Lumi teki enkelin eteiseen ja Ed Sheeranin Photograph. (Ja Paperi T, haluan vain yhden post-alfan kiitos.) (Ei yhtään Olavia listassa mitä tämä on??) (ok toton africa toimii aina joten sitä ei tarvii edes kirjoittaa listoihin)

Aamuisin väsyttää niin paljon että silmiä kirvelee vaikka olisi nukkunut kahdeksan tuntia ja päivän mittaan se muuttuu yleensä joko ruotsintunnille melkein nukahtamiseksi tai hysteerisiksi naurukohtauksiksi, joskus molemmiksi yhtä aikaa. Se, kun herää aamulla ja on niin pimeää että ikkunasta ei vaan tule minkään laista valoa huoneeseen ahdistaa semi tosi paljon.

Tällä viikolla on kirjamessut. Hirveän paljon kirjoja ja kaukana olevia ystäviä jotka tulevat lähelle, voiko olla mitään parempaa? (Spoiler alert: ei voi.)

En osaa oikeen päättää, onko tämän tekstin yleissävy lukijalle positiivinen vai negatiivinen. Mulle se ainakin yrittää olla positiivinen, yritän tarttua kivoihin asioihin ja ajatella kuinka kivoja asioita oikeasti on olemassa. (Huonompiakin on, mutta niistä on nyt helpompi kirjoittaa sinne päiväkirjapuolelle, sinne jonne muut eivät pääse käsiksi.)