torstai 24. marraskuuta 2016

Syitä hymyillä silloin kun ei muuten hymyilyttäis

- joululomaan on jotain neljä viikkoa
- Adlibriksen pahvilaatikot
- dodien EP spotifyssa
- On My Ownin sointukierto
- kun tää koeviikko saadaan alta pois niin alkaa helpompi jakso
- Olavi Uusivirran keikkaan Jyväskylän Lutakossa on jotain kolme viikkoa
- muut rakkausihmiset silloin Jyväskylässä
- Moon Riverin sointukierto
- haluun mennä kattomaan Fantastic Beasts and Where to Find Them
- junaliput Rovaniemelle ja se että siihen on jotain viis viikkoa että meen sinne
- liian pitkät halaukset
- äiti ripusti jouluvalot ikkunaan
- Haloo Helsingin uuteen sinkkuun enää vaan viikko
- on niin paljon hyviä kirjoja joita voi lukea
- mun mattahuulipunista se joka on kauneimman värinen ja jonka ostin ihan ensimmäisenä
- tyypit jotka kuuntelee
- kun kävelee kotiin päin ja kuuntelee Bohemian Rhapsodya ja alkaa vähän sataa niin että silmälasien linssit kastuu jonkin verran muttei liikaa


tää on vähä niinku tykkään-postaus mut en halunnu kirjottaa en tykkää -osiota joten en kirjottanu sitä ja tarviin asioita jotka hymyilyttää

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Valoa ja pimeää ja vaaleanpunaisia pilviä

Lumi tuli nopeasti. Tuoden valoa, niin paljon valoa.

Kun ensimmäisenä kunnon lumipäivänä heräsin seitsemältä, ihmettelin, miten sälekaihdinten välistä hiipi valkoisille seinille sinertävää valoa eikä sitä mustinta mustaa. Se oli lumi.

Kävelin kouluun, tiet eivät olleet vielä edes muuttuneet ruskeanharmaaksi sohjoksi eikä jalkakäytävillä ollut vielä valkoisuuden rikkovia varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä -kylttejä. Lunta satoi lisää. Oli valkoista ja vähän sinistä ja niin valoisaa.

Lähdin lumiviikonloppuna pienelle kävelylle ja löysin itseni jonottamasta Suomenlinnan lauttaan. Tajusin ikävöiväni liikaa sitä, että on meren ympäröimänä. Olin sitä ennen ollut Suomenlinnassa viimeksi syyskuun lopussa. Lempparikallio oli oma itsensä mutta silti erilainen, niin valkoinen ja sininen ja vähän violetti. Ja niin kovin hiljainen.

Talvi pysyi ehkä kaksi viikkoa, käänsi sitten selkänsä ja lähti ihan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kun heräsin taas aamulla seitsemältä ja musta, hiukan vihertävä musta hiipi sälekaihdinten raoista, en muistanut, että se oli ollut syksyn normaalitila ennen lunta. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut taas hämäräksi, kaikki muukin kuin huone ja kaikki se hämärä tila ulkona.

Mutta sitten kun pääsi ulos, se tuntui vähän keväältä. Ei paljoa, mutta vähän.

Lauantaiaamuna ennen yhdeksää ratikkapysäkillä ei ollut ketään muita kuin minä ja taivaalla näkyi kolme neljännestä valkeasta kuusta ja vaaleanpunaisia pilviä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Yritän tarttua kivoihin asioihin

Olen alkanut taas kirjoittaa päiväkirjaa. Aloitin kaksi viikkoa sitten tämän blogin tekstikenttään yhtä sellaisista täältä kasoittain löytyvistä fiilispostausta (niin, jollaista tämäkin edustaa), mutta huomasin lauseiden vähitellen luisuvan sitä tyyliä kohti, jolla olen kirjoittanut päiväkirjaa. Tajusin, että sen tekstin paikka ei ole täällä, kirjoitin loppuun, poistin alusta sinne aluksi päätyneet julkaisukelpoisen tekstin liirumlaarumit, loin yksityisen blogin ja copy pastetin sinne. Neljä merkintää kahden viikon sisään ja voi kuinka rakkaan päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu taas niin hyvältä. Ei siltä kuin se on viime kuukaudet tuntunut, siltä kun pakoketusti yrittäisi maalata vesiväreillä maisemaa kuivalla pensselillä, jota joutuu hinkkaamaan paperiin, vaan siltä kuin olisi täysi peiteväripullo ja saisi vain valutettua maalia ulos.

Tähän väliin voisi sanoa jotain siitä, kuinka neidillä on ensin niin monta valituksen aihetta koulun digiloikasta, kuinka yksi argumentti on se, että ruudun ääressä istuminen vain lisääntyy ja lisääntyy, ja sitten alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa digitaalisesti, mutta ehkä jätämme tämän aiheen huomiotta.

Yläasteella varoiteltiin siitä, kuinka lukio on vaikeaa, lukiossa numerot laskevat ja lukiossa meidän kympin tyttöjenkin täytyy oppia että kasikin on hyvä numero, kirjaimellisesti hyvä. Toisaalta vähän pelotti, toisaalta mietin että kyllähän lukiossakin aika samalla tavalla opiskellaan, jos peruskoulusta pääsee kympin keskiarvolla niin kai ainakin osan nyt siellä voi pitääkin.

Aina ennen helpolta tuntunut matikka tuntuu nyt vaikealta. Sama enkun kanssa. Luulin psykologian kiinnostavan, mutta kurssilla oli sähköinen oppikirja eikä tunneilla tehty muuta kuin luettiin kappaleita ja tehtiin kirjan tehtäviä, eikä oikein innostanut.

Eilen tulivat ykkösjakson tulokset: neljästä kurssista ysi ja yhdestä kasi. Toisaalta se on selkeä pudotus yläasteen numeroihin, ja jos saan aina minulle helpolta tuntuneesta enkusta kasin, ranskan numero tulee olemaan katastrofi. Mutta päällimmäisenä on tyytyväisyys, numerot sentään olivat melkein kaikki kiitettäviä ja ei mun tarvitse saada kymppiä kaikesta (tärkein oivallus!!!). Pääsen lukiosta kunnialla läpi muutenkin.

Viikon biisit: Pentatonixin Hallelujah, Sannin Mörköjä, Ellinooran Elefantin paino, Mikael Gabrielin Lumi teki enkelin eteiseen ja Ed Sheeranin Photograph. (Ja Paperi T, haluan vain yhden post-alfan kiitos.) (Ei yhtään Olavia listassa mitä tämä on??) (ok toton africa toimii aina joten sitä ei tarvii edes kirjoittaa listoihin)

Aamuisin väsyttää niin paljon että silmiä kirvelee vaikka olisi nukkunut kahdeksan tuntia ja päivän mittaan se muuttuu yleensä joko ruotsintunnille melkein nukahtamiseksi tai hysteerisiksi naurukohtauksiksi, joskus molemmiksi yhtä aikaa. Se, kun herää aamulla ja on niin pimeää että ikkunasta ei vaan tule minkään laista valoa huoneeseen ahdistaa semi tosi paljon.

Tällä viikolla on kirjamessut. Hirveän paljon kirjoja ja kaukana olevia ystäviä jotka tulevat lähelle, voiko olla mitään parempaa? (Spoiler alert: ei voi.)

En osaa oikeen päättää, onko tämän tekstin yleissävy lukijalle positiivinen vai negatiivinen. Mulle se ainakin yrittää olla positiivinen, yritän tarttua kivoihin asioihin ja ajatella kuinka kivoja asioita oikeasti on olemassa. (Huonompiakin on, mutta niistä on nyt helpompi kirjoittaa sinne päiväkirjapuolelle, sinne jonne muut eivät pääse käsiksi.)

torstai 20. lokakuuta 2016

Jojo Moyes: Me Before You


Jojo Moyesin Me Before Youn (suomennettuna Kerro minulle jotain hyvää) suosio young adult -kirjojen lukijoiden parissa on näkynyt niin Instagramissa kuin BookTubessa. En missään vaiheessa ajatellut lukea kirjaa tai ainakaan mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä uutta leffaa. En ennen kuin eräs ystäväni kävi katsomassa Me Before Youn leffateatterissa kahdesti ja kehui elokuvan maasta taivaaseen. Mielenkiintoni heräsi, ja kun päätin että voihan sen käydä katsomassa, tämä sama ystäväni tarjoutui tulemaan kanssani, katsomaan leffan kolmatta kertaa. Niin sitten menimme leffateatteriin ja minä rakastuin. Olin luullut tarinan olevan kevyttä ja höttöistä teinihömppää, mutta sitä se ei ollut. Tarina, sen henkilöt ja sen herättämät ajatukset ja kysymykset jäivät niin vahvoina pyörimään päähäni, että kun tämä kaunis painos osui kirjakaupassa silmiini, se oli pakko ostaa ihan sen takia että hyvä leffa ja ensimmäinen koeviikko juuri silloin suoritettu.

Olen itse tyypillinen the book was better -ihmisryhmän edustaja. Kirja pitää lukea ennen leffan näkemistä, kirja on 99 prosentissa tapauksista parempi kuin leffa. Poikkeuksia järjestykseen löytyy joitain, mutta suurin osa näistä poikkeuksista ovat Tuntemattoman sotilaan tyyppisiä klassikoita niin kirjana kuin elokuvana. Tämä tapaus kuitenkin yllätti, kun huomasin kokonaisuuden toimivaksi toisinkin päin.

Louisa Clark menettää unelmatyönsä kahvilassa, ja tarjoukseen puolen vuoden sopimuksesta neliraajahalvaantuneen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana on pakko tarttua. Will on 35-vuotias ja ollut halvaantuneena kaksi vuotta moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, ja menettänyt elämänhalunsa täysin. Louisa alkaa vähitellen huomata, ettei hänen työnsä ehkä olekaan niin helppoa kuin saattaisi kuvitella - missään suhteessa. (Haluaisin ihan kauheasti kertoa juonesta enemmänkin, mutta tämä on minusta niitä tarinoita joihin täytyy sukeltaa tietämättä liikaa.)

En tiedä, mistä mielikuvani tämän kirjan teinihötöstä oli tullut, sillä vaikka sinne suuntaan uhkaavasti työntäviä piirteitä onkin, Me Before You pysyy lähes alusta loppuun ajatuksia herättävänä ja jollain tapaa älykkäänä kirjana. Liika vaaleanpunaisuus on monesti lähellä ja suhtautuminen parisuhteeseen ja perheeseen kuvataan usein hyvin stereotyyppisenä nuortenkirja-asetelmana, mutta joka kerta, kun ehtii ajatella, että jopa Moyes on vetänyt tähän klassisen kuvion, nurkan takaa tuleekin elementti joka yllättää täysin ja kääntää stereotypiat päälaelleen.

Moyesin käsittelyssä sellaiset teemat kuin liikuntakyvyttömyys, työttömyys, oman tien raivaamisen uskaltaminen ja läheisen menettäminen muuttuvat paljon vähemmän pelottaviksi ja yhtä aikaa sekä maailman kokoisiksi että ihmisen arjessa yli päästäviksi. Me Before You haastaa ajattelemaan, onko kannattavampaa tehdä päätöksiä oman itsensä vai muiden kannalta ajatellen, mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka paljon rakkaus voikaan ihmiselle tehdä mutta onko sekään tarpeeksi. Itkin ja nauroin ääneen, ajatukset ovat jääneet päähän viikkokausiksi pyörimään ja haluan vain saada viime vuonna ilmestyneen jatko-osan käsiini.

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books, 2012
481 s.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tykkään pt 4

En tykkää

- läksyistä
- ensimmäisestä koeviikosta kahden viikon päästä
- matikkaosaamattomuudesta vaikka yläasteella osasin
- sähköisistä oppikirjoista
- siitä kun sää ei osaa päättää mitä haluaa olla
- aivan liian isosta määrästä portaita
- väsymyksestä
- epävarmuudesta
- pahasta olosta mutta ei siitä sen enempää

Tykkään

- mun upeasta lukiosta
- syksystä
- viimeisistä kesäfiilispäivistä, Pihlajasaaresta ja jäätelöstä
- Suomenlinnasta
- Pimeyden Viimeisestä mahdollisuudesta
- Olavi Uusivirran Päiväperhosta
- pitkistä puheluista
- upeista ihmisistä mun upeassa lukiossa
- päätöksestä mennä joulukuussa katsomaan Uusivirtaa Lutakkoon vaikka se onkin torstai
- musiikkiteatteriryhmän alkavista treeneistä
- neljään yöllä kestävistä leffailloista
- myöhäisiltojen leikkipuistohengailuista
- mikä fiilis ja olet tärkeä -viesteistä
- Vuosaari-sightseeingistä ja yhdestä maailman kauneimmista nauruista
- ikuisuuksia kestävistä haleista

lauantai 27. elokuuta 2016

Sekin kääntyy lopulta

Tänään takapihan asfaltilla oli ensimmäistä kertaa kesän jälkeen keltaisia lehtiä. Ensimmäinen tunne oli kauhistus, marraskuu tulee. Rooibos tuoksuu toissa talvelta ja kyyneliltä, Clipperin se joku maku mitä meillä on kaapissa tuoksuu viime talvelta ja ahdistuneelta stressiltä. Iski kauhu tulevan talven peittävästä tunteesta, siitä jonka muistaa kun ajattelee sitä talvea ja ahdistus siitä, minkä teen tuoksu se seuraava tulee olemaan.

Mutta sitten tajusin, että talvi ei ole vielä tulossa. On tulossa syksy. Ja kevät on aina onnellisuuden kevät, mutta syksy on heti kakkosena. Syksy tuntuu hyvältä, syksyllä voi hautautua villapaitoihin ja villasukkiin, syksy enteilee talvea mutta tuntuu silti hyvältä. Ja sitten heräsin siihen, että nyt on kuitenkin vasta elokuu.

"Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa."

Syksyn tulon tunnistaa siitä, että soittolistat täyttyvät Juice Leskisestä.

Ja siitä, että iltapäivisin ei jaksa lähteä minnekään, kun on ollut koko päivän koulussa. Niin, mä olen nyt se lukiolainen. Eilen palvottiin kakkosia, tultiin abien toimesta pelastetuiksi, koko päivän oli jalassa punaiset pyjamanhousut ja Uffin neljän euron punaisessa ja revityssä paidassa luki "taide tulee minuun". Hengästyttävän päivän jälkeen oli käsiä tärisyttävä olo kun käveli koulun portaita ylös, ympäriltä sateli välittäviä halauksia ja tervetulotoivotuksia ja se taide oli tullut meihin. Lopullinen lukioväsymys oletettavasti iskee jo ennen joulua mutta sitä ei odoteta, siihen asti eletään täysillä syksyä.

Tällä viikolla taiteiden yönä oli spoken wordia, ääneen luettua runoutta ja lupaus itselle siitä, että seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin olen tuolla lavalla, seuraavan kolmen vuoden aikana minäkin kirjoitan jotain tuollaista, esitän jotain tuollaista, löydän itsessäni jotain. Oli voitettu kilpajuoksu Tokmannin sulkemisajan kanssa. Oli naurua, oli uskomattomia ihmisiä.

Ilma on alkanut aamuisin tuoksua syksyltä, mutta olen elänyt kesäpäiväonnellisuutta siitä huolimatta. Suomenlinna on elokuussa ollut todellinen ystävä. Olen varma, että tulee loppuvuodestakin olemaan, en aio luopua siitä vapauden ja hyvän olon tunteesta ja tilasta hengittää vain kylmenevän ilman vuoksi.

On ollut ahdistuneita aamuja jotka kääntyvät hyvän olon illoiksi ja ahdistuneita iltoja jotka kääntyvät hyvän olon aamuiksi. Ja jos ei hyvän olon aamuiksi niin ainakin hyvän olon seuraaviksi illoiksi. Pääasia on, että ne ovat kaikki lopulta kääntyneet. Puhumalla puolitoista tuntia puhelimessa, kuuntelemalla Elvis istuu oikealla noin kolmetuhatta kertaa ja haaveilemalla keikoilla hyppimisestä, syömällä Mäkkärin ranskalaisia vaikka Mäkkäri onkin vähän boikotissa, saamalla maailman parhaita halauksia, kuulemalla että on merkityksellinen, kuulemalla että on tärkeä, rakas. Ikävöimällä kauempana sijaitsevia tyyppejä, niitä joita ei voi joka päivä halata, huutamalla että pian on pakko tavata taas.

Painavat hetket ovat kaikki lopulta kääntyneet. Hyvään oloon. Pian on syksy, mutta talvikin kääntyy loputa. Kevääsen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Muriel Barbery: Siilin eleganssi


12-vuotias Paloma on jokaista luokkalaistaan älykkäämpi ja kehittelee ajankulukseen syvällisiä ajatuksia. Hän on sitä mieltä, että elämässä ei ole mitään järkeä: ihmiset puurtavat päästäkseen hyvään asemaan loppuelämäkseen ja loppuelämä vietetäänkin sitten tyhjyydessä, kultakalamaljassa, josta ei voi enää pyrkiä minnekään. Paloma ei suostu alistumaan tähän asemaan, johon muut ihmiset alistuvat, ja päättää tehdä 13-vuotispäivänään itsemurhan.
Saman pariisilaisen talon, jossa Paloma perheineen asuu, alimmassa kerroksessa asuu talon ovenvartija Renée Michel. Renée esittää muille niin stereotyyppistä ovenvartijana toimivaa typerähköä leskirouvaa kuin mahdollista, mutta tosiasiassa Renée on nimennyt kissansa Leo Tolstoin mukaan, lukee Kantia, rakastaa vanhoja japanilaisia elokuvia ja tarkkailee talon porvarillisia asukkaita hyvin älykkään ihmisen silmin.
Kun taloon muuttaa japanilaisherra Kakuro Ozu, Paloma ja Renée alkavat huomata toisensa uudella tavalla. Ja mikä tärkeintä, he alkavat huomata uudella tavalla myös itsensä.

Siilin eleganssi on niin kaunis kirja, etten oikein tiedä, miten sen ilmaisisin. Paloman ja Renéen hahmot ovat jo yksinään mielenkiintoiset, ja kun hienosti rakennettuja henkilöitä löytyy koko kirjan täydeltä, eikä pelkästään päähenkilöistä, lopputulos on uskomaton. Teksti maistelee filosofisia ajatuksia monesta eri näkökulmasta olematta kuitenkaan kapulakielinen ja irtoamatta tarinasta häiritsevästi.

Mielenkiintoista Siilin eleganssissa on se, että ennen kuin sain kuulla kesällä Sudelta, että tämä on pakko lukea, en ollut kuullut Muriel Barberystä koskaan mitään. Goodreads-arvosteluja selatessa löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet kirjalle yhden tähden, mutta myös hurjasti viiden tähden arvioita, joissa kirjaa kehutaan yhdeksi parhaaksi kirjaksi ikinä. Minulla Siilin eleganssi nousi ilman muuta lempikirjalistalle.

Barbery on luonut kauniin ja älykkään kirjan, joka oivaltaa jotain ihmisen sisimmästä. Siinä missä teos pääsee päähenkilöidensä ulkokuoren, siilin piikkien, alle, sama tapahtuu myös lukijalle. Aika harvoja kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani olen itkenyt ihan itkemällä, niin että kyyneleet vain valuvat ja valuvat poskia pitkin, mutta Siilin eleganssin kanssa niin tapahtui. (Siitä, kun luin tämän loppuun, on nyt yli viikko, mutta tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista pitää näköjään vähän ryhdistäytyä, etteivät kyyneleet puske esiin. Näin ison vaikutuksen tämä teki.) En voi muuta sanoa kuin että lukekaa Siilin eleganssi, jos ette ole vielä lukeneet.

"Etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
L'Élégance du hérrison, 2006
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Gummerus, 2013